James Cameron palasi Pandora-planeetalle viime vuoden megahitillään Avatar: The Way of Water. Itse olen valmis nostamaan sen viime vuoden parhaaksi viihde-elokuvaksi heti Top Gun: Maverickin rinnalle.
Jymymenestyksestä huolimatta elokuvaa ei säästynyt kritiikiltä: The Way of Wateria on kuvattu tylsäksi, ylipitkäksi, ensimmäisen Avatar elokuvan kaavaa toistavaksi ja pelkäksi teknologiademoksi. Mutta miten voi olla, että elokuva, jota monen mielestä ei alun alkaenkaan ”kukaan halunnut nähdä”, nousi kaikkien aikojen menestyneimpien elokuvien listalle?
Vähintään osasyynä The Way of Waterin tarjoamalle hurmokselliselle määrälle lipputuloja ovat elokuvan keskeiset teemat, kuten luonnon- ja eläinten suojelu, jotka se tuo esille äärimmäisen avarakatseisen rehellisesti. Tämä samainen rehellisyys on syynä, miksi myös moni katsoja päätyi lopulta vähättelemään ja naureskelemaan elokuvalle. Sama reaktio koettiin 13 vuotta sitten ensimmäinen Avatar-elokuvan kohdalla, kun Cameron pyysi katsojaa suremaan puiden tuhoutumisen takia.
Mutta haluan tässä heti alussa todeta, kuinka tosi harva Hollywood-elokuva enää tänä päivänä pyrkii The Way of Waterin kaltaiseen tarinalliseen ilmaisuun. Monella tapaa The Way of Water on myös täydellinen jatko-osa, joka syventää ensimmäisen elokuvan teemoja ja ennen kaikkea hahmoja. Väitän jatko-osan olevan paljon enemmän kuin vain juonellisesti arvattava tekniikkademo.
Sukelletaanpa (heh, heh) Avatarin jatko-osan pariin!
Vuoristorata-ajelu-elokuvat
Kukaan ei tee vuoristorata-ajelu-elokuvia samalla tavalla kuin James Cameron. Ei kukaan (paitsi ehkä George Miller?). Cameron on ainoa moderni elokuvantekijä, joka on täysillä sitoutunut ison ja eeppisen elokuvaspektaakkelin tekemiseen.
Ja Avatarin tapauksissa vuoristorata-ajelu on täysin validi metafora, koska termi kuvaa viihdyttämiseen tähtääviä toiminta- ja jännityselokuvia. Se ei ole haukkumanimi, toisin kuin monet Marvel-fanit uskovat, vaan viihteen laadun merkki. Parhaimmat ja toimivimmat viihde-elokuvat tarjoavat jännittävien läheltä piti -tilanteiden, draaman nousujen ja laskujen kautta tunnekuohuja, jotka liikuttavat katsojaa. James Cameron menestyy ja onnistuu tekemään viihdyttäviä elokuvia, koska hän ymmärtää katsojan kokemuksen ja vuoristorata-ajelun tärkeimmät periaatteet.
Katsoja on saatava välittämään ja kaikesta mitä elokuvassa tapahtuu. The Way of Waterissa Cameron käyttää ison osan ajasta tutustuttaakseen katsojan ensin hahmoihin ja sitten hahmojen asuttamaan (myös katsojalle) uuteen ympäristöön. Pelkästään läsnäolomme myötä opimme välittämään kaikesta merenalaisesta kauneudesta, jota näemme. Cameron uskoo hahmojen empaattisuuden luontoa kohtaan välittyvän myös katsojalle. Ymmärrän, että korallista, kaloista ja valaista – anteeksi, tulkuneista välittäminen voi olla monelle katsojalle haaste. Tämä on kuitenkin pääsyy sille, miksi katsoja pääsee sukeltamaan niin pitkäksi aikaa Pandoran upean näköisiin vesiin Jaken ja Neytirin muuttaessa perheensä kanssa vesi-na’vien klaanin luo ja heidän asuinympäristöönsä.
Mutta mitä tarkalleen ottaen tarkoitetaan, kun puhutaan Cameron elokuvista toimivina vuoristorataelokuvina?
Ohjaaja itse kuvasi alkuperäistä, Ridley Scottin ohjaamaa Alienia kummitustaloksi. Jatko-osaa hahmotellessaan Aliens oli Cameronin vision mukaan ”vuoristorata-ajelu”.
Tarkastelen Cameronin elokuvia puhtaasti rakenteellisesta näkökulmasta. Hänen elokuvissaan viimeinen puolikas on usein vain yksi iso jatkuva toimintajakso, joka koostuu pienemmistä kohtauksista, jotka puskevat tarinaa ja hahmojen tavoitteita eteenpäin. Terminator, Aliens, Terminator 2, True Lies, Titanic, Avatar ja Avatar: The Way of the Water kaikki sisältävät pitkiä toimintajaksoja, jotka vain jatkuvat ja jatkuvat ja jatkuvat. Mutta ne eivät vain toista samaa yksittäistä tarinallista hetkeä uudestaan ja uudestaan. Sen sijaan usein päähenkilöillä on tietty tavoite, jota he joutuvat tilanteiden pakosta toteuttamaan, mutta Cameron asettaa heidän eteensä jatkuvasti uusia esteitä, joihin on pakko reagoida.
Tämä tavoite saattaa muuttua ja muovautua uusien esteiden ja ongelmien ilmaantuessa, mutta useimmiten taustalla kyse on vain puhtaasti selviytymisestä.
Ja tämä seikka (selviytyminen) erottaa Cameronin monesta muusta toimintaelokuvien ohjaajasta. Cameronin hahmot selviävät nipin napin, juuri ja juuri järkyttävän pahoista tilanteista. He eivät ole supersankareita – ja tämä seikka tekee heistä katsojalle samastuttavia. Jopa Arnold Schwarzeneggerin näyttelemä T-800 saa Terminator 2:n lopussa niin pahasti turpiinsa, että yllätyn joka kerta sen vastaiskusta.
Mutta sanoessani ”elokuva sisältää pitkän toimintakohtauksen” on todella vähättelevä kommentti. Se on sama, kuin edellä mainitsemani kommentti Avatarista ”tekniikkademona”. Tämän kaltaiset kommentit vievät pois siltä kaikelta ajalta ja vaivannäöltä, joka näihin elokuviin on mennyt. En yhtään ihmettele, miten Cameron sai käytettyä kokonaiset 13 vuotta jatko-osan tekemiseen. Mutta tässä on vain ymmärrettävä Cameronin olevan kuin kuka tahansa oman alansa ammattilainen: hän saa vaikean asian – toimintaelokuvan käsikirjoittamisen ja ohjaamisen – näyttämään helpolta.
Näemme katsojina ainoastaan lopputuloksen, jota voimme ihailla – tai vähätellä.
Mutta kysynpä vaan: miksi Avatarin kaltaisia megahittejä ei tule joka toinen viikonloppu?
Tarinoita äideistä ja perheistä
James Cameron tekee pääsääntöisesti scifi-painotteisia toimintaelokuvia, mutta ennen kaikkea häntä on kehuttu kahden elokuvahistorian parhaimman jatko-osan tekijänä. Suunnatonta kehua ovat saaneet Terminator 2: tuomion päivä ja Aliens – paluu. Kehuja on satanut erittäin vahvojen ykkösosien ja niiden fanikunnan kannatuksesta huolimatta. Terminator on Cameronin oma hengentuotos, kun taas Aliensin kohdalla hän jatkoi Ridley Scottin Alien-elokuvan tarinaa. Aliens vakiinnutti Ellen Ripleyn hahmon keskeiseksi osaksi Alien-saagaa ja scifi-naissankarin osaksi populaarikulttuurista perintöä (Hollywoodissa ei edelleenkään osata tehdä naissankareista kertovia elokuvia samalla tavalla kuin Cameron niitä teki).
Ohjaamissaan ja käsikirjoittamissaan jatko-osissa Cameron ei ole koskaan lähtenyt vain pelkästään toisintamaan ensimmäistä osaa, vaan on pyrkinyt syventämään jatkamaansa tarinaa lisäämällä perheeseen ja vanhemmuuteen liittyviä teemoja (en osaa sanoa, päteekö tämä myös Cameronin debyyttiohjauksena toimineeseen jatko-osaan Piranha II – Lentävät tappajat, joten kertokaa tietäjät kommenteissa).
Avatar: The Way of Water on neljäs jatko-osa, jonka Cameron on ohjannut. Terminator-elokuvien lisäksi se on myös toinen, jonka tarinaa hän on ollut alusta asti luomassa.
Aliensista muodostuu kaikkien xenomorfien tarjoamien kauhujen lisäksi ennen kaikkea tarina uusioperheestä, jonka muodostavat Ripley, perheensä menettänyt Newt-tyttö ja avaruuskommandojen kersantti Hicks. Perheen ja äitiyden teemoja peilaa myös lopussa esitetty xenomorfien kuningatar, jonka pesä tuhotaan. Aliensin lopun välienselvittely käydään kahden äitihahmon välillä, joista molemmat ovat menettäneet omat biologiset jälkeläisensä. Aliensin kotijulkaisun pidennetyssä ohjaajan version alussahan paljastetaan, että Ripleyn leijuessa avaruudessa lähes 60 vuoden ajan hänen biologinen tyttärensä on ehtinyt ikääntyä ja kuolla.
Terminator 2 – tuomion päivä on rakennettu samaa tarina-asetelmaa hyödyntäen.
Alkuperäisen Terminatorin tapahtumien jälkeen ja Kyle Reesen (kyllä, Michael Biehnistä tulee toimintakyvytön isähahmo kahdessa Cameronin elokuvassa) kuoleman jälkeen Sarah Connorista tuli yksinhuoltajaäiti. Ihmiskunnan tulevaisuuden luvattu pelastaja John Connor on sijoitettu sijaisvanhemmille Sarah-äidin viruessa mielisairaalassa. Myös Terminatorin jatko-osassa on keskiössä uusioperhe vielä vahvemmin, kun John saa isähahmokseen Arnold Schwarzeneggerin esittämän T-800-mallin terminaattorin, jonka ohjelmoinnin tarkoitus on suojella omatunnon omaavaa varhaisteiniä (jo tässä vaiheessa Cameron alkaa osoittamaan väsymystä turhaa väkivaltaa kohtaan, joten tarinan alussa John käskee tuhoajakyborgia olemaan tappamatta ihmisiä – veikkaan tämän seikan jättävän monet katsojat kylmäksi ja suosimaan sen sijaan alkuperäistä elokuvaa).
T2 käy läpi Sarahin kasvutarinan, mutta taistelijaäidin kasvu tapahtuu ennen kaikkea John-poikansa naiivin optimistisen ajatusmaailman ansiosta. Johnin usko ihmishengen tärkeyteen ja luottamus tappajakonetta kohtaan auttaa Sarahia löytämään oma toiveikkuutensa ihmiskunnan potentiaalia kohtaan.
Avatar: The Way of Water jatkaa Cameronin perinnettään sisällyttää jatko-osaan vanhemmuuden teemoja. Ensimmäisestä osasta tutut Jake ja Neytiri ovat tässä vaiheessa tarinaa myös itse tulleet vanhemmiksi, ja iso osa tarinasta keskitytäänkin vanhempien ja lasten välisiin sekä sisarusten keskinäisiin suhteisiin.
Cameronin elokuvat ovat pohjimmiltaan toimintaelokuvia, mutta niissä on selkeä painotus ihmissuhteille ja niiden merkitykselle. Ohjaaja-käsikirjoittajana Cameron uskaltaa olla nolo, koska hän ei vaivu vain toistamaan pinnallista, toimintaelokuvista tuttua siistiä ulkokuorta, joka usein näkyy aseiden ihannoimisena. Moni fanihan jopa pyöritteli epäuskoisena silmiään Cameronin kommentoidessa suoraan, ettei hän halunnut uusimmalla elokuvalla ihannoida aseita ja amerikkalaista asekulttuuria (hän leikkasi elokuvasta pois reilun kymmenen minuutin edestä materiaalia, joka hänen mielestään teki juuri tätä).
Vanhemmuus ja perheen kuvaaminen on yksi inhimillisimmistä tarina-aihioista, mutta ymmärrän, että se ei välttämättä kaikkia puhuttele samalla tavalla. Jos et itse ole tullut vanhemmaksi nähdessäsi elokuvan, sitä tunnesidettä on vaikea kuvitella. Sitä voi vain ”kuvitella” kiintymystä, jota hahmot tuntevat toisiinsa. Cameronin perheteema on kuitenkin niin universaali, että puhuttelee katsojan kulttuurista tai uskonnollisesta suuntautumisesta riippumatta.
Mielestäni The Way of Water kuitenkin onnistui hienosti ja luontevasti jatkamaan Jaken ja Neytirin tarinaa. Kaikista parhaiten onnistuneet jatko-osat eivät vain tyydy toistamaan vanhaa kaavaa (vaikka taustalla olisikin samat tarinalliset ainekset), vaan lisäävät uutta syvyyttä (hehe!) tarinaan. Ja perheteeman lisäksi uudenlaista ulottuvuutta tarjoaa Avatarin jatko-osassa myös elokuvan päävastus Miles Quaritch (Stephen Lang).
Toimintaelokuvan vastukset ja esteet
Jatko-osien suhteen James Cameronilla vaikuttaisi olevan perustavanlaatuinen ymmärrys siitä, mitä yleisön on ymmärrettävä tarinan toimivuuden kannalta. Cameron osaa tuoda selkeästi esille vastaukset kysymyksiin: mitä hahmo(t) haluaa, mitä heidän pitää tehdä saavuttaakseen tämä tavoite ja mikä on tarinan keskeinen konflikti. Näihin kysymyksiin vastaamisen jälkeen hän rakentaa mahdollisimman samastuttavan tarinan, jonka päälle on mahdollista rakentaa jännitystä lisääviä elementtejä. Cameron pyrkii pääasiassa asettamaan päähenkilönsä voittamattomilta ja mahdottomilta vaikuttavien vastusten eteen. Ja millä tavoin vastus saadaan näyttämään mahdottomalta voittaa?
Yksinkertaisella vertailulla.
Aliensin xenomorfit hoitelevat koulutetun avaruusjääkäriryhmän henkihieveriin täysin vaivattomasti. Katsoja kysyy: miten ihmeessä päähenkilöt selviytyvät ilman kunnollisia varusteita?
Terminator – tuhoajassa Sarah Connor ei ole turvassa edes poliisiasemalla, joka on täynnä luotiliiveihin pukeutuneita poliiseja haulikot ja konekiväärit käsissään. Miten Sarah ja Reese voittavat tappajakyborgin, jos luotiliivein ja rynnäkkökiväärein varustetut poliisitkaan eivät onnistuneet?
Terminator 2 – tuomiopäivässä Arnoldin näyttelemä, ensimmäisen elokuvan voittamaton T-800 on täysin voimaton taistelussa teknisesti kehittyneempää T-1000-tuhoajaa vastaan. Keskeinen jännitystä lisäävä kysymys on, miten jatkuvasti ympäristöönsä muovautuvaa nestemäistä konetta vastaan voi taistella.
Avatarin na’vit ovat alkuperäiskansa, joka taistelee avaruussotilaita ja heidän tekniikkaansa ja tulivoimaansa vastaan keihäiden ja jousien avulla. Miten konekiväärein varustetut joukot, hävittäjät ja pommikoneet on mahdollista voittaa?
Näiden yksinkertaisten tarinankerronnallisten alustusten kautta on mahdollista luoda jännitystä ja saada tavoitteena oleva tehtävä näyttämään mahdottomalta. Poikkeuksena ihmisten tai koneiden tarjoamille vastustajille tarjoavat The Abyss ja Titanic, joissa pahin uhka tulee ympäristöstä: vesi.
Titanic on yksi kaikista parhaista ja isoimmista hittielokuvista, koska alun pitkän johdannon jälkeen katsoja tuntee hahmot. Kaikki draama Jackin ja Rosen ja Rosen ja hänen perheensä odotusten välillä on jopa saattanut saada katsojan unohtamaan katsovansa Titanicia, uppoavaan laivaan sijoittuvaa elokuvaa. Kun laiva lopulta törmää jäävuoreen, jokaisen matkustajan henki on hiuskarvan varassa (jälleen hyvä esimerkki Cameronin päähenkilöiden selviytymisestä nipin napin, kun Jack ja Rose kahlaavat ja taistelevat tiensä Titanicin kannelle).
Cameron pyrkii tuomaan hahmoistaan esiin inhimillisiä puolia, jotka saavat katsojan kannustamaan ja lopulta pelkäämään heidän puolestaan. Sarah Connorin työpäivä kahvilassa on täynnä vastoinkäymisiä; tilaukset ovat väärin, kurittomat lapset kujeilevat ja asiakkaat ovat töykeitä. Kaiken lisäksi uutisissa kerrotaan, että Sarah Connor -nimisiä henkilöitä kohteikseen valitseva sarjamurhaaja on liikkeellä!
Uskoisin Cameronin päätyneen usein hyödyntämään naishahmoja elokuviensa päähenkilöinä, koska naiset ovat olleet historiallisesti katsoen aina yhteiskunnallisesti ja fyysisesti heikoimmassa asemassa miehiin nähden. Heitä vastaan on luontaisesti enemmän esteitä. Tätä on helppo hyödyntää toimintaelokuvien luonnollista jännitysnäytelmää rakentaessa.
Naisten sosiaalinen status on aina ollut heikompi (Titanic), he eivät ole fyysisesti yhtä vahvoja (Terminator) ja heillä ei ole taistelu- tai itsepuolustuskoulutusta, tai -kokemusta (Aliens, True Lies). Tarinan aikana vahvaksi ja määräpäiseksi kasvaminen on sekä innostavaa että tyydyttävää katsottavaa. Avatarin Neytiri on ensimmäinen naispuolinen päähenkilö Cameronin elokuvien kaanonissa, joka on jo elokuvan alussa kova taistelija (Aliensin Vasquezia ei lasketa, koska päähenkilö Ripleyn vastinparina toimii Hicks).
Mutta Avatar: The Way of Waterin päävastustajan paikan ottanut, edellisessä osassa kuolleen Miles Quaritchin na’vi-klooni on erikoinen tapaus James Cameronin vastustajien ja esteiden kaanonissa. Ensimmäisen elokuvan sarjakuvamaisena pahiksena toiminut eversti saa jatko-osassa uusia ulottuvuuksia, kun paljastuu, että hän on myös Jake Sullyn tavoin isä. Kaiken lisäksi Quaritchin muistot ja kokemukset omaavan kloonin olemus esittää perustavanlaatuisia kysymyksiä siitä, onko hän sama henkilö kuin kuollut eversti.
Cameron tekee mielestäni tosi fiksun vedon kuvatessaan monimutkaista isä-poika-suhdetta everstin ja tämän Pandora-planeetalle jätetyn Spider-pojan välillä. Isän kloonin ja pojan välillä on outo, vaikeasti sanoitettava tunteiden skaala, johon mahtuu vihaa, ymmärrystä ja myötätuntoa – ja ehkä jopa ripaus rakkauden kaipuuta? Elokuvan lopussa, kaikkien välienselvittelyjen jälkeen Quaritch vaikuttaisi hukkuneen, mutta Spider päättää pelastaa hänet. Oliko tämä oikea vai väärä ratkaisu? Miksi hän pelasti murhanhimoisen ja välinpitämättömän isänsä?
Quaritchin sijaan The Way of Water esittelee sarjakuvamaisia pahiksia Pandoralla toimivien ahneiden tulkunien (avaruusvalaiden) pyydystäjien muodossa. Cameron toteuttaa toisin sanoen tässä tapauksessa ensimmäisestä Avatarista tuttu kaavaa: ahneet kapitalistit toiseuttavat luontokappaleita ja lopulta saavat maksaa teoistaan. Siinä missä Avatarin keskiössä oli na’vien yhteisö ja kotina toimiva jättimäinen puu, The Way of Waterin keskiössä ovat tulkunit ja niiden tunteeton murhaaminen ja riistäminen. Mielestäni valaan kaltaisten olentojen sisällyttäminen tarinaan oli paljon toimivampi ja tunteellisempi katsojan näkökulmasta kuin puu, koska pystymme paremmin näkemään inhimillisyyden valasta muistuttavissa olennoissa.
Payakanin kosto ja sydämettömien pyydystäjien murskaantuminen oli juuri sellaista tyydyttävää väkivaltaa, josta Quentin Tarantino olisi ylpeä.
Ohjaaja, käsikirjoittaja ja innovaattori
Cameron on elokuvaviihteen kuningas, mutta en puhu nyt pelkästään kaupallisesta menestyksestä ja massojen viihdyttämisestä. Cameron on säännöllisesti hyödyntänyt ja puskenut teknologista kehitystä eteenpäin luodessaan ja visioidessaan hittielokuviaan. Hän on uransa aikana luonut ja asettanut trendejä, jotka ovat vaikuttaneet ja vaikuttavat edelleen koko alaan.
Käytännössä teattereiden digitalisointi tapahtui yhdessä yössä Avatarin hyödyntämän 3D-tekniikan ansiosta. Fantastisen Pandora-planeetalle sijoittuvien tarinoiden kertominen ei olisi mahdollista ilman kuvausteknologiaa, jolla Cameron pystyi kuvaamaan virtuaalimaailmaansa.
Cameron ei tietenkään ole yksin vastuussa elokuvateollisuuden digitalisaatiosta. Esimerkiksi George Lucas ja Steven Spielberg veivät yhdessä Industrial Light and Magic -erikoisefektivelhojen kanssa teknisiä innovaatioita eteenpäin, jotka johtivat loppujen lopuksi elokuvateollisuuden heräämiseen tietokonetehosteiden mahdollisuuksien hyödyntämiseen elokuvissa. Jurassic Park räjäytti potin ja antoi Lucasille viimein mahdollisuuden toteuttaa Tähtien sodan esiosatrilogian.
En haluaisi keskittyä liian paljon teknisiin seikkoihin, mutta toisaalta niitä ei voi ohittaakaan. Usein Cameronin elokuvista puhuttaessa keskitytään niiden teknisiin innovaatioihin. Cameronin elokuvat useimmiten sattuvat olemaan valovuosia edellä muita ison luokan studioelokuvia. Tiukkapipoiseksi perfektionistiksi kuvailtu ohjaaja on puskenut käsitystä siitä, mitä erikoistehosteet tarkoittavat, ja kuinka niitä voidaan hyödyntää realististen scifi-tarinoiden toteuttamiseen.
Ennen kaikkea Cameron on osannut visioida konsepteja, joiden ympärille hän on pystynyt rakentamaan jännittäviä tarinoita.
Ensimmäinen Terminator – tuhoajan painajaismaiseen visioon tappajakyborgeista Cameronilla oli käytössään vain kengännauhabudjetti. Tästä huolimatta Stan Winstonin tehosteet olivat äärimmäisen tehokkaita ja elävät edelleen popkulttuurissa. Tavallaan elokuva toimi käyntikorttina sekä ohjaajalleen että edesmenneelle tehostemaestrolle (joka oli myös vastuussa täysikokoisen T-Rexin luomisesta Spielbergin Jurassic Parkiin).
Aliens – paluu toi Alien-elokuvien universumiin avaruusjääkärit, sotateknologian ja kuuluisan lastaustrukkipuvun. The Abyss – syvyys kehitti eteenpäin nestemäisten olioiden tietokonemallinnusta, joka pääsi oikeastaan lopulliseen hyötykäyttöönsä vasta Terminatorin jatko-osassa nähdyn, nestemäisestä metallista tehdyn T-1000-mallin tuhoajan renderöinnissä. Titanic yhdistely pienoismalleja, oikeita lavasteita ja tietokonetehosteita luodakseen illuusion uppoavan laivan tragediasta.
Cameron oli kirjoittanut käsikirjoituksen ensimmäiseen Avatar-elokuvaan jo 90-luvulla, mutta ymmärsi, ettei visiota voi toteuttaa vasta kun tekniikka on kehittynyt tarpeeksi. Pitkään kuulin refleksinomaisia mielipiteitä, joiden mukaan Avatar oli vain hyvä tekniikkademo, joka näytti mihin 2000-luvun lopun tietokonetehosteet parhaimmillaan ylsivät.
Huikeat tehosteinnovaatiot eivät kuitenkaan itsessään myy elokuvia, vaikka moni niin väittikin Avatarin kohdalla käyneen.
Tehosteet eivät ole mitään ilman kunnollista, emotionaalista tarinaa. Kuinka moni muistaa George Lucasin toiseen maailmansodan taistelulentäjiin keskittyvän Red Tails -elokuvan vuodelta 2012? Cameronin elokuvien tekniset innovaatiot, nokkelat toteutukset ja erikoistehosteiden ilotulitus keräävät oikeutetusti kehuja, mutta koen hänen tarinoidensa jäävän usein kaiken tämän varjoon.
Itse asiassa väittäisin Cameronin olevan erittäin aliarvostettu käsikirjoittaja. Cameron on kuitenkin kirjoittanut kaikki elokuvansa itse, joten hän käytännössä luo elokuvansa aina tyhjältä sivulta. Hänen elokuviaan on vuosien saatossa kuvailtu ennalta-arvattaviksi, itseään toistaviksi, kliseisiksi ja jopa tylsiksi. Esimerkiksi Avatarin juonta kritisoitiin kovasti, koska se muistutti liikaa Tanssii susien kanssa ja Ferngully – viimeinen sademetsä -elokuvia. South Parkissakin kuuluisasti vitsaillaan kuvailevasti Avatarin olevan ”tanssii smurffien kanssa”.
Miten ihmeessä Avatarista tuli maailman menestynein elokuva, jos siinä ei ole mitään alkuperäistä?
Uskon vakaasti, että Cameronin tarinat vetoavat katsojiin, koska hän ei jää jumiin siihen, miten hän saisi päähahmonsa (lue: supersankarinsa) näyttämään mahdollisimman siisteiltä. Sen sijaan Cameron osaa vedota katsojiin heidän taustaansa, ikään tai sukupuoleen katsomatta. Cameron osaa ja uskaltaa kertoa elokuvissaan tarinoita, jotka eivät keskity pelkästään miesnäkökulmaan (luonnonsuojelu ei tiedettävästi ole mikään kovin suosittu aihe mieskatsojien joukossa), johon valitettavan moni supersankarielokuva on jumiutunut.
Nautin The Way of Waterista täysillä, mutta ymmärtääkseni monilla muilla ei ollut samoja kokemuksia. Parivuotiaan pojan isänä oleminen vaikutti varmasti Jake Sullyn tarinaan samastumiseen, mutta pelkään Cameronin hyödyntämän 3D-teknologian etäännyttävän osan katsojista. Muu elokuvateollisuus on jo pitkälti luopunut 3D-elokuvista, mutta Cameron on pitää jatko-osassa omasta trendistään vahvasti kiinni. Lasit ovat epämukavat sekä rajaavat että supistavat kuvaa huomattavasti, minkä lisäksi kirkkaus kärsii.
Olen kuitenkin kaikesta huolimatta innoissani siitä, mihin Avatar: The Way of Water jäi. En pysty yhtään ennustamaan, mihin elokuvasarja tästä etenee, tai mihin se tulee päättymään, koska se ei perustu mihinkään valmiiseen, ennalta tuttuun materiaaliin. Ainoastaan James Cameron tietää, mitä tulevan pitää.
Tästä syystä olen innoissani.
Cameronilla on mahdollisuus kertoa magnum opuksensa tarina juuri niin monessa elokuvassa kuin on tarvetta.
Koska Avatar-elokuville selkeästi on tilausta.
Ville Vuorio
LeffaHamsteri
PS: Loppuhuomautuksena –
Hollywoodissa kulkevan tarinan mukaan alun alkaen Alien-jatko-osan nimi oli vain yksinkertaisesti Alien II, mutta Cameron kirjoitti erään kokouksen aikana paperille sanan ”Alien” ja lisäsi loppuun s-kirjaimen, jonka hän muutti kahdella pystyviivalla dollarimerkiksi ($). Jos tarina pitää paikkansa, se kuvastaa oivallisesti Cameronin kykyä tarinankertojana tiivistää elokuvan perusidea mahdollisimman lähestyttävään ja ymmärrettävään muotoon. Lähestyttävä ja ymmärrettävä voivat olla monelle elokuvantekijälle kirosanoja. Epämiellyttävä totuus kuitenkin on se, että jos tekijä haluaa elokuvilleen rahoitusta, hänen on osattava myydä tuotettaan eteenpäin. Lähestyttävä ja ymmärrettävä ovat myös synonyymejä ”helposti myytävälle”, jota studiopomot ja markkinointiosasto rakastavat.
Titanicin ideaa myydessä ohjaaja oli näyttänyt studiopomoille uppoavan Titanicin kuvaa ja sanonut ”Romeo ja Julia tämän aluksen kyydissä”.
