Ensimmäinen Avatar ilmestyi vuonna 2009, ja se on edelleen eniten lippukassatuloja maailman elokuvateattereista kerännyt elokuva. Sen ja tuoreen Avatar: The Way of Water -jatko-osan väliin mahtuvat 13 vuotta asettavat kuitenkin katsojia mielenkiintoisella tavalla erilaisiin lähtötilanteisiin.
Osa nuoremmasta yleisöstä ei ehkä ole koskaan nähnyt ensimmäistä elokuvaa. Taloudellinen menestys ei selvästi myöskään ole synonyymi ikimuistoisen kanssa, sillä moni Avatarin aikoinaan katsonut kertoi jatko-osan alla, ettei muista alkuperäisestä mitään. Itse kuulun kolmanteen ryhmään, Avatar-faneihin, ja ensimmäinen elokuva on tuoreessa muistissa viimeisimmän uudelleen katsomisen jäljiltä.
James Cameron kuitenkin selvästi luottaa siihen, että Avatar sekä sen tapahtumat ja henkilöt ovat katsojalle tuttuja. Sen verran vähän aikaa hän käyttää tapahtumien taustoittamiseen. Käytännössä ainoastaan kohtauksissa, joissa perustellaan Stephan Langin hahmon paluuta ja kaunaa päähenkilöitä kohtaan, käydään aikaisempia tapahtumia edes vähän läpi. Jatko-osana The Way of Water onkin hieman kahtiajakoinen: vaikka se jättää asioita auki, se kertoo kokonaisen, oman tarinansa. Toisaalta se aukeaa paremmin, jos edellinen elokuva on tuttu.
Se ei kuitenkaan tarkoita, etteikö menoon olisi helppo päästä mukaan. Cameronin elokuvat ovat ehkä toiminnallisia ja täynnä outoja olentoja ja teknologioita, mutta tarinallisesti ne ovat periaatteessa hyvin pelkistettyjä. The Way of Water kertoo käytännössä perheestä, joka joutuu pakenemaan pahaa vainoajaa ja löytää huteran turvapaikan samalla, kun sen juuriltaan revityt teinit yrittävät löytää itseään ja paikkaansa maailmassa.
Kiehtovan elokuvasta tekee Cameronin mukaansa tempaava kerronta sekä sen mielikuvitusta kutkuttava maailma. Tapahtumapaikkana on edelleen kaasuplaneettaa kiertävä, runsasta elämää ylläpitävä Pandora-kuu. Edellisessä elokuvassa ihmisruumiinsa hylännyt ja tietoisuutensa kolmimetriseen alkuperäisasukas-avatariinsa siirtänyt Jake Sully (Sam Worthington) on perustanut perheen edellisessä elokuvassa kohtaamansa Neytirin (Zoe Saldaña) kanssa.
Heille on siunaantunut jälkikasvua kolmen oman lapsen verran, minkä lisäksi he ovat adoptoineet Sigourney Weaverin esittämän tieteisnaisen avatar-hahmon mystisesti synnyttämän Kirin. Weaver nähdään elokuvassa niin ”omana itsenään” tohtori Augustinena kuin liikkeenkaappaustekniikalla toteutettuna tyttärenään. Oleellinen osa perhettä on myös edellisen elokuvan lopussa karkotettujen ihmisten jälkeensä jättämä Spider-poika (Jack Champion), joka pitää itseään enemmän kasvattivanhempiensa kaltaisena na’vina kuin ihmisenä.
Sodan na’vi-heimoja ja epäonnekseen samalla myös koko Pandoraa vastaan sytyttänyt julma eversti Quaritch (Lang) tekee kuitenkin myös paluun. Surmansa saanut sotilas joukkoineen elvytetään omissa avatar-hahmoissaan, mikä hämää ihmisille edelleen yliherkän Pandoran puolustusjärjestelmiä. Quaritch tekee uudelleenkäynnistetystä Pandoran valloitushankkeesta henkilökohtaisen kostoretkensä Sullyn ja tämän perheen esiin huuhtomiseksi.
Perheensä ja sille suojelua tarjoavien tahojen turvallisuuden taatakseen viidakkoon sopeutuneet Sullyt hakevat turvaa ja piilopaikkaa Pandoran merikansalta. Luottamus ei ole vankalla pohjalla, ja erityisesti perheen teinit tuntevat itsensä ulkopuolisiksi ja erilaisiksi enemmän kuin teinit keskimäärin. Perheen tutustuessa uusiin ympäristöihin, tapoihin, olentoihin ja vaaroihin käy kuitenkin myös selväksi, etteivät he ja heidän uudet tuttavansa ole edelleenkään turvassa sodan melskeeltä.
Cameron on aina ollut melodramaattinen kertoja, ja hänen käsityksensä teini-iästä on yhtä juustoista kuin hänen näkemyksensä intohimoisesta rakkaudesta Titanicissa. Mutta jos ”insinöörin rakkauden” pystyi hyväksymään Titanicin spektaakkelimaisuuden keskellä, onnistunee myös Avatarin angsteilun nielemään suuren seikkailun pyörteissä.
The Way of Water on valtavan pitkä, yli kolmetuntinen, ja silti se tuntuu oikovan kulmia. Monet edellisessä elokuvassa pitkään pohjustetut ja ponnisteluja vaatineet asiat tällä kertaa vain tapahtuvat, jotta tarina voisi edetä. Luonnon kunnioittamisen puolesta saarnaava elokuva ei myöskään kaihda teknologialla ja etenkin sen tuhoamisella mässäilyä. Avatarin toimintakohtaukset tuntuvat kesyiltä Way of Waterin mekastuksen rinnalla. Silti, kun merikansan pariin päästään, löytyy myös edellisessä elokuvassa kiehtonut rauhallisempi löytöretkeilyn henki, kun katsoja pääsee ihailemaan kiehtovaa, uutta maailmaa sen hahmojen silmin. Kolme tuntia tuntuu lentävän siivillä.
Tietysti The Way of Water näyttää jumalaisen hyvältä. Tämä arvio perustuu IMAX-teatterissa nähtyyn 3D-versioon. Kolmiulotteisuus ei niinkään roiski asioita katsojan kasvoille kuin avaa Pandoran maailmaa äärettömyyksiin. On vaikea muistaa, milloin tekniikka on toiminut näin hyvin sitten edellisen Avatarin. The Way of Water on julkeassa juustoisuudessaan ja teknologisessa loistokkuudessaan kuin kaikin tavoin isompi ja parempi Avatar, mutta ilman sen uutuudenviehätystä ja päähahmojen kehityskertomuksia.
Jouni Vikman