Boyhood on kuluvan vuoden tärkein amerikkalainen elokuva. Mikään muu elokuva ei tule pistämään paremmaksi.
Tämä on melkoisen varmaa, vaikka loppuvuoden aikana on luvassa vielä monta huomattavaa ensi-iltaa.
On mahdollista, joskin epätodennäköistä, että esimerkiksi Unbroken tai Birdman ovat vielä antoisampia katselukokemuksia kuin Boyhood. On kuitenkin jo tiedossa, että ne eivät ole samanlaisia filmikerronnan uudistajia.
Yhdysvaltojen elokuva-akatemia nimeää Oscar-ehdokkaat 15. tammikuuta, eikä se tule sivuuttamaan Boyhoodia parhaan elokuvan sarjassa. Teos on liian merkittävä maton alle lakaistavaksi.
Ehdokkuuteen Boyhoodin Oscar-taival tyssääkin.
Richard Linklaterin ohjaus on aikansa edelle tähyävä mestariteos. Järjellä ajatellen tämän pitäisi olla alan arvokkaimman palkintoinstituution silmissä myönteinen asia. Todellisuudessa se on akatemialle kirosana, varsinkin parhaan elokuvan kategoriassa.
Boyhood kyseenalaistaa filminteon lainalaisuudet. Linklater kuvasi tarinaa kahdentoista vuoden ajan. Katsoja pääsee lähes kolmeksi tunniksi seuraamaan, kuinka lapsinäyttelijät aikuistuvat ja aikuisnäyttelijät kypsyvät roolihahmojensa mukana.
Vallankumouksellista Boyhoodissa on paitsi kuvauksiin käytetty aika, myös kerronnan koruttomuus. Hollywoodin perhekronikat Jättiläisestä (1956) alkaen tekevät ihmisen kehityskaaresta valtavan numeron, mutta Boyhood ei paisuttele henkilöhahmojensa vaiheita tai lataa heidän koettavikseen äärimmilleen kärjistettyjä tunteita.
Ihmiset oleskelevat valkokankaalla aivan tavallisina – turhamaisina, lyhytjännitteisinä ja rakastettavina. Heidän valintansa osuvat joskus oikeaan ja vielä useammin väärään. Elämä lipuu eteenpäin ilman fanfaareja, eivätkä torvet soi lopussakaan.
Linklater saa katsojan tuntemaan tunteita yhdessä henkilöhahmojensa kanssa. Siksi tarina pitää pihdeissään koko kestonsa ajan, ilman päälleliimattuja kohotuksia tai syöksyjä.
Ohjaaja ottaa valtavan riskin: homma olisi milloin tahansa voinut mennä metsään. Hänen ideansa on niin innovatiivinen ja urakkansa sen verran mittava, että Oscar-raati tuskin evää häneltä parhaan ohjaajan ehdokkuutta.
Siinä sarjassa jopa voitto on mahdollinen – tosin on hyvä muistaa, että Linklaterin Before-trilogia (1995–2013), joka kuvasi hahmojaan kolmen elokuvan voimin 18 vuoden säteellä, joutui tyytymään kahteen käsikirjoitusehdokkuuteen.
Parhaan elokuvan sarjassa on vaikeaa pärjätä teoksella, joka asettaa elämän ilmiöt oikeaan kokoluokkaansa. Sellaiset tuotannot kuin The Kids Are All Right (2010), Unelmien pelikirja (2012) ja viime vuoden hienoin elokuva The Wolf of Wall Street ovat jo kättelyssä voineet pitää ehdokkuutta suurimpana palkintonaan.
Viime vuonna sarjan toki voitti 12 Years a Slave, joka käsittelee orjuutta vailla pehmentävää Hollywood-filtteriä.
Slave oli kuitenkin poikkeusvalinta. Akatemia balsamoi sillä huonoa omaatuntoa, jota amerikkalainen viihdeteollisuus potee historiansa ajan jatkuneesta rotusorron kaunistelusta ja valkoihoisten elokuvantekijöiden yliotteesta.
Akatemian ja elokuvayleisöjen koostumuksen välillä on dramaattinen epäsuhta. Los Angeles Times paljasti kaksi vuotta sitten, että 77 prosenttia raadin jäsenistä on miehiä ja 94 prosenttia valkoihoisia.
Alle viisikymppisten osuus jäsenistöstä on 14 prosenttia, tummaihoisten kaksi ja latinojen kaksi prosenttia.
Ei ole avaruustiedettä päätellä, millaista elokuvakerrontaa leijonanosa raatia dominoivista iäkkäistä, valkoisista heteromiehistä arvostaa.
Vihje: he ovat allergisia uusille tuulille.
Oscar-raadin kokoonpano on salainen, mutta akatemia julkistaa vuosittain listan uusista jäsenistä.
Viime vuosien lisäykset kertovat vähintään kosmeettisesta nuorennusleikkauksesta ja sukupuoli- sekä etnisen tasapainon lisääntymisestä. Uusimpia jäseniä ovat esimerkiksi nuoret näyttelijät Barkhad Abdi ja Sally Hawkins.
Kasvava liberaalisiipi on heiluttanut parhaan elokuvan ehdokasasettelua ennakkoluulottomaan suuntaan. Ilman sen ääniä uskaliaat Winter’s Bone (2010) tai Django Unchained (2012) olisivat todennäköisesti jääneet vaille ehdokkuutta.
Idealisti haluaa uskoa, että vuoden 2005 farssi ei enää olisi mahdollinen. Brokeback Mountain nousi silloin klassikoksi jo syntyessään, mutta keskitien kompromissi Crash vei parhaan elokuvan pystin sen nenän edestä.
Syitä ei tarvinnut arvuutella: pari akatemian jäsentä julisti julkisesti, että Brokeback Mountainin miesten välinen rakkaus oli heille liikaa.
Akatemialle ”paras elokuva” onkin lähes aina Crashin kaltainen turvallinen, juonenkulun konventioiden sääntökirjaa noudattava viihdetujaus, jossa on selkeä alku ja keskikohta sekä mahdollisimman ponteva loppu.
Ääntenlaskentajärjestelmä korostaa konsensusta. Monimutkainen prosessi on avattu ällistyttävän kansantajuisesti täällä.
Voittaja on paatoksellinen Kaunis mieli (2001), ei kokeileva Moulin Rouge! (2001). Voittaja on Slummien miljonääri (2008), Kuninkaan puhe (2010), The Artist (2011) tai Argo (2012) – ei Milk (2008), Taistelija (2010), The Tree of Life (2011) tai Django Unchained (2012).
Kaikki nuokin voittajat ovat hienoja elokuvia – ja hyvin perinteisiä. Jos vaihtoehtoisempi tuotanto pääsee pokaaliin käsiksi, se on yleensä myönnytys tekijän uralle (Martin Scorsesen The Departed, 2006) tai kuriositeetti (Menetetty maa, 2007).
Gaalan katsojamäärä on ollut laskusuhdanteessa yli kymmenen vuotta. Samalla sen yleisön keski-ikä on noussut.
Lähetyksen tuottajat ovat yrittäneet kiillottaa instituution pintaa. He ovat milloin keventäneet gaalaohjelmaa, milloin palkanneet juontajiksi nuoria nimiä, kuten James Francon, Anne Hathawayn ja Seth MacFarlanen.
Kun uudet juontajat sitten ovat flopanneet, tuottajat ovat palauttaneet lavalle turvallisen vanhan patun, esimerkiksi Billy Crystalin ja Steve Martinin.
Ellen DeGeneres onnistui viime vuonna houkuttamaan ruudun ääreen yleisöä kaikista ikäryhmistä. Hänen selfie-temppunsa ja hellän piikikäs huumorinsa toivat lähetykselle sen suurimman yleisön neljääntoista vuoteen.
Gaalan sisältö ei kuitenkaan ole todellinen syy siihen, että Oscarien ote nuorista lipsuu. Illan pitääkin olla loputtoman pitkä ja rönsyilevä, se kuuluu asiaan.
Ongelma on puritaaninen ja jähmeä palkintoraati. Jos se ei pian nappaa kiinni elokuvataiteen trendeistä, Oscarit jatkavat kuihtumistaan.
Silloin tuloksena on paitsi Oscar-koneiston arvovallan horjuminen, myös sen putoaminen elokuvan kehityksen kärryiltä.
Boyhood saanee ehdokkuuden myös miessivuosa-, leikkaus- ja käsikirjoitussarjoissa, ja se tulee viemään vähintään yhden pääkategorian: tuotantoyhtiö kampanjoi Patricia Arquetten puolesta viisaasti naissivuosasarjassa, jossa hän ei joudu tappelemaan Julianne Mooren kaltaisia titaaneja vastaan.
Elokuva hengittää Arquetten monumentaalisen suorituksen varassa, ja on vaikeaa kuvitella, että loppuvuoden Oscar-elokuvista löytyisi hänelle haastajaa.
Vuoden 2014 parhaan elokuvan Oscar-voittaja on mahdollisesti jo nähty maailmalla: se saattaa olla esimerkiksi The Imitation Game tai Kaiken teoria. Todennäköisesti pysti kuitenkin osuu Angelina Jolien ohjaamalle Unbrokenille, joka uhkuu palkintopotentiaalia.
Akatemia janoaa bombastista korkealentoa ja legendaarisia sankaritarinoita. Edellä mainitut tuotannot tarjoavat molempia.
Boyhood tarjoilee kolme tuntia proosallista ja kitkerää arkirealismia. Se ei jakele suuria palkintoja henkilöhahmoilleen, katsojilleen eikä Oscar-raadille, eikä siksi saa sellaisia itsekään.
Samuli Launonen