David Lynchin paluu Twin Peaksiin – Mulholland Drive, Tuli kulje kanssani ja The Return

Twin Peaks -esseiden kolmas osa kertoo David Lynchin paluusta kulttisarjan maailmaan.

26.6.2020 13:26

Aikoinaan David Lynch julkaisi kymmenen vihjettä helpottaakseen Mulholland Driven arvoitusten ratkaisua ja helpottaakseen katsojaa päättelemään tarinan sisällön. Hän ei suoraan tarjonnut vastausta, hän vain tarjosi vihjeitä. Jokaisen symbolin tai kohtauksen takana oli merkitys, elokuvan todellinen tarkoitus. Tästä syystä merkkien oppi, semiotiikka, on kätevä työkalu Lynchin töitä tarkastellessa. Lynchin tarjoamista merkeistä, symboleista ja juonikuvioista on mahdollista päätellä monia asioita, jos on valmis näkemään aivojumpan vaivan. Tärkeintä semioottisessa tulkinnassa on nähdä kaikki symbolit osana rakennettua kokonaisuutta, eli tulkitsijan ei pidä pelkästään deduktoida, päätellä yhden symbolin merkitystä irrallaan muista.

Monet netin keskustelupalstoilla näkemäni Twin Peaks analyysit lähtevät liian helposti tekemään loogisia olettamuksia esoteerisista salaliittoteorioista ja yliluonnollisista ilmiöistä. Nämä ovat periaatteessa aivan valideja tulkintoja, koska Lynch ei ole niitä torpannut. Taiteen tulkinnassa ja tarkastelussa on kuitenkin äärimmäisen tärkeää huomioida, miten teoksen teksti tukee kokonaisuutena kulloistakin luentaa. Joku voi uskoa siihen, että Twin Peaks käsittelee ufojen olemassaoloa tai liskoihmisten salaliittoja. Kyseiset luennat on kuitenkin helppo nähdä vääriksi, jos ne eivät tuo sarjan tapahtumiin selitystä. Tulkinta voi tapahtua teoksen ulkopuolella ja katsoja voi pyrkiä validoimaan omia käsityksiään ja maailmankuvaansa tekstin avulla. Tällöin on helppo todeta katsojan johtaneen päätelmänsä ulos sarjasta.

Mulholland Drive tarjoaa erinomaisen esimerkin Lynchin töiden kokonaisvaltaisesta tarkastelusta.

Vuonna 2001 ilmestynyt elokuva on yksi Lynchin keskeisimmistä töistä, mutta sen synty on varsin ihmeellinen. Tilaa unelmoida -kirjassa Lynch käsittelee ahdistustaan elokuvaa kohtaan, koska sen tuotanto muutti muotoaan ja käsitti useamman vuoden. Alun perin Mulholland Driven oli tarkoitus toimia Twin Peaks –spin-off-sarjan pilottina, jossa seurattaisiin Audrey Hornen (Sherilyn Fenn) seikkailuja Los Angelesissa. Audrey muuttaisi Hollywoodiin haaveillessaan näyttelijänurasta. Mutta tv-studioiden kohtalonvoimat eivät sallineet tätä ajatusta, joten spin-off vaihtui aivan alkuperäiseksi tv-sarjaksi. Pilotti kuvattiin, mutta se jäi ikuiseen tuotantolimboon, koska studio ei tehnyt sillä mitään. Lopulta Lynch sai rahoitettua ja ideoitua pilotille lopetuksen, aivan kuten Twin Peaksin eurooppalaiselle tv-elokuvaversiolle.

Mulholland Drive osoittaa Lynchin taidon ohjaajana ja tarinoidensa kehittelijänä. Elokuva on mielestäni Lynchin magnum opus, jossa yhdistyy vahva omistautuminen unilogiikalle, juonenkuljetuksen epälineaarisuus, mysteerit ja perinteisten elokuvakerronnan menetelmien hyödyntäminen täydessä tehossaan. Tämän lisäksi elokuva käsittelee omalla surullisen absurdilla ja postmodernilla tavallaan viihdeteollisuutta ja sen lumoa.

Elokuvassa on kaksi varsinaista päähenkilöä: näyttelijäksi pyrkivä Betty/Diane (Naomi Watts) ja muistinsa menettänyt Rita (Laura Harring). Heidän lisäkseen ruutuaikaa saavat elokuvaohjaaja Adam Kesher (Justin Theroux) ja palkkatappaja Joe (Mark Pellegrino).

Naomi Watts ja Laura Harring.

Elokuvalle nimensä antanut Mulholland Drive on Los Angelesissa sijaitseva 34 km pitkä ja mutkitteleva vuoristotie. Lynchin elokuva on henkinen vastinpari Billy Wilderin elokuvalle Sunset Boulevard – auringonlaskun katu, joka esittää Hollywoodin pinnallisuutta kritisoivan traagisen film noir -tarinan.

Mulholland Driven ytimessä on tarina sinisilmäisyydestä viihdeteollisuutta kohtaan ja kuinka turhautuminen omiin unelmiin ja odotuksiin voi myrkyttää sielun. Elokuvan tarina on erittäin yksinkertainen, mutta Lynch päätti kertoa sen tarinan Naomi Wattsin esittämän päähenkilön unen kautta. Päähenkilömme kirjaimellisesti nukahtaa elokuvan alussa. Elokuva alkaa sillä, että kamera uppoutuu tyynyyn, joten katsojan tulee olla tarkkana. Päähenkilömme uneksii olevansa nuori ja lahjakas näyttelijälupaus, joka tapaa avuttomana hortoilevan Ritan. Yhdessä he yrittävät selvittää Ritan unohtuneen identiteetin – ja kuka tai mikä yrittää tappaa Ritan.

Kuten elokuvan alku antaa ymmärtää, niin oikeasti suurin osa elokuvasta, kuten unelma lahjakkuuden menestyksestä Hollywoodissa, on vain toiveunta. Todellisuudessa Wattsin näyttelemä Diana on epätoivoisena ja mustasukkaisena tilannut Laura Harringin esittämän hahmon palkkamurhan. Hän yrittää unensa avulla vakuuttaa itselleen, että Harringin esittämä Rita on turvassa ja että mafia, tuo helposti demonisoitava ja ymmärrettävä paha, yrittää saada Ritan hengiltä. Ritan avuttomuus on oikeasti vain unen voimafantasia elementti, koska oikeassa elämässä Rita on paljon kyvykkäämpi huolehtimaan itsestään kuin mitä unessa.

Kun ensimmäisen kahden tunnin aikana esitettyjä kohtauksia osaa katsoa tämän toiveunen värittämän linssin läpi, niin moni kohtaus loksahtaa paikalleen. Todisteena tästä on esimerkiksi palkkatappajana työskentelevän Joen kohtaus, joka tuntuu olevan täysin irrallinen muusta kokonaisuudesta.

Kohtaus menee seuraavasti: Joe on nauramassa tutun ystävänsä kanssa, mutta keskustelu kääntyy lopulta ”kuuluisaan mustaan kirjaan”. Yhtäkkiä Joe tappaa ystävänsä, selkeästi kirjan takia. Joe yrittää lavastaa murhan itsemurhaksi, mutta möhlii lavastuksen täysin. Hän ampuu vahingossa seinän läpi viereisessä huoneessa olevan rouvan takapuoleen. Lopulta Joe joutuu ampumaan kiukuttelevan rouvan ja kerrostaloa siivoavan talonmiehen ja aiheuttaa samalla palohälytyksen. Koko kohtaus on läpikotaisin tragikoominen, aivan kuin Coenin veljesten elokuvasta.

Joen kohtaukset eivät ole ainoita kohtauksia, joissa Naomi Watts ei ole paikalla. Esimerkiksi elokuvaohjaaja Adam Kesherin ja muiden mystisten miesten kohtauksissa Diana ei ole todistamassa tapahtumia, joten miten ne voivat olla hänen untaan? Tämä johtuu siitä, että unessa voimme olla kuka tahansa. Adamin kohtaukset käsittelevät edes jollain tapaa elokuvien tekemistä – eli ne liikkuvat Lynchin idean ympärillä, joka käsittelee Hollywoodin viihdeteollisuutta.

Mutta Joen kohtaus taas ei käsittele tätä. Miksi se on elokuvassa?

Kohtaus voidaan tulkita kytkeytyvän Bettyn alitajuiseen toiveeseen olla käsittelemättä oman ystävänsä kuolemaa – ja omaa syyllisyyttään siihen – tai ainakin hän pyrkii käsittelemään sitä todellisuudesta etäännyttävän huumorin keinoin, kun Joen murhatyöt saavat koomisen luonteen.

Kun Mulholland Driven jokaista kohtausta katsoo päähenkilönsä toiveunen näkökulmasta, niin se paljastaa erittäin paljon hahmopsykologiasta, haluista, toiveista ja peloista. Lynch ei käytä unilogiikkaa halpana temppuna, jossa elokuvan todellisuudelta putoaa pohja vaikkapa M. Night Shyamalanille tyypillisen loppupaljastuksen kautta. Tällaisen ”juuri näkemälläsi ei ollut mitään merkitystä” -vedätyksen sijaan Lynch rakentaa ja syventää merkityksien verkkoaan ja paljastaa päähahmon psykologiaa.

Mulholland Driven jokainen kohtaus kytkeytyy joko toiveuneen tai tästä keskusideasta johdettuihin ideoihin ja teemoihin, hahmon sisäisiä ristiriitoja unohtamatta. Näitä ovat muun muassa syyllisyyden tunto ja siitä eroon pääseminen, synnynnäinen lahjakkuus ja siihen liittyvä arvo ja arvostus sekä Hollywoodin pinnallisuus. Tietystikään Lynch ei ole rakentanut sekalaista sillisalaattia ideoistaan, vaan tarkoitus on tehdä toimiva ja orgaanisesti etenevä kokonaisuus. Tästä syystä kohtausten välissä on kohtauksia toisiinsa kytkevää kudosta, jotka myös osalta luovat tai ylläpitävät elokuvan mysteerin tuntua.

Tuli kulje kanssani

Alkuperäistä Twin Peaks -tv-sarjaa on pitkälti mahdoton tarkastella yhtenä kokonaisuutena, koska sarjan 30 jaksoa jakautuivat niin suurelle joukolle eri tekijöitä. Mulholland Driven ”pelastaminen” ei ihmetytä minua lainkaan, kun Lynch on oppinut tekemään erilaisia suunnan muutoksia pitkin uraansa. Lynch kävi aina tärkeimpien jaksojen kohdalla korjaamassa muiden jälkiä, mutta tämä ei sarjaa pelastanut.

Mutta onneksi Lynch sai vielä yhden mahdollisuuden palata Twin Peaksin kaupunkiin.

On yleistä tietoa, että Twin Peaks fanit ja yleisestikin suuri yleisö suhtautuivat erittäin kriittisesti Twin Peaks: Tuli kulje kanssani -elokuvaan. Sitä pidettiin liian synkkänä, surrealistisena ja ahdistavana sarjaan verrattuna. Se toi monelle liian selväksi sen tosiseikan, että alkuperäisen sarjan mysteeriin liittyi insestiin. Lisäksi se ei ollut täysiverinen jatko-osa, jota fanit odottivat, vaan pikemminkin esiosa, joka kuvaa Laura Palmerin (Sheryl Lee) viimeisen viikon ennen kuolemaansa.

Itse henkilökohtaisesti arvosta Tuli kulje kanssani -elokuvaa sen takia, että se tavoittaa Twin Peaksin pilotin elokuvamaisuutta, koska se on kuvattu aidoilla kuvauspaikoilla. Tämän lisäksi Lynch oli sataprosenttisesti vastuussa koko teoksen kokoamisesta yhdessä käsikirjoittaja Robert Engelsin kanssa. Valitettavasti elokuva ei tarjoa Twin Peaksin jättämään cliffhangeriin vastausta, joten elokuva oli luonnollisesti suuri pettymys sarjan faneille. Ketään ei kiinnostanut tietää miten Laura Palmer koki loppunsa, vaan mitä Dale Cooperille (Kyle MacLachlan) kävi.

Tästä syystä monelta katsojalta on mennyt täysin ohi mitä Lynch ajoi takaa elokuvallaan. Twin Peaks: Tuli kulje kanssni oli Lynchin mahdollisuus palauttaa katsojien mieliin se, mikä oli ollut sarjan ydin. Elokuvan tarkoitus oli teroittaa se tosiasia, että ilman Laura Palmeria ei olisi tutkimusta. Lynch myös käytti hyväkseen sarjan suosiota ja tuotantoyhtiön tarjoamia taiteellisia vapauksia, kun konservatiivinen tv-studio ei enää sanellut säveliä. Lynch hyppäsi päätä pahkaa sarjan mytologiaan ja pyrki tyylilleen uskollisena tarkentamaan symboleita.

Twin Perfect osoittaa Lynchin jopa kommentoineen fanien päättelykykyä. Tuli kulje kanssani esittää kohtauksen, jossa FBI:n erikoisagentti Chet Desmond (Chris Isaak) tapaa johtaja Gordon Colen (Lynch itse) juuri ennen kuin he lähtevät rikostutkija Sam Stanleyn (Kiefer Sutherland) kanssa tutkimaan murhatapausta. Cole antaa Desmondille arvoituksen: punaiseen mekkoon pukeutunut nuori nainen tulee viereisen lentokonehangaarin varjoista ja antaa miehille oudon performanssin. Cole esittelee hänet Desmondille ”äitinsä siskontyttönä” ja levittää sormensa kasvoilleen. Myöhemmin autossa innokas ja tarkkaavainen Stanley kysyy Desmondilta mistä oikein oli kyse. Desmond selittää kuinka Cole antoi naisen kautta vihjeitä tulevasta tutkinnasta ja ongelmista, joita he todennäköisesti tulevat kohtaamaan. Stanley kiinnitti huomiota naisen yllä olevan mekon yksityiskohtiin, mutta hän ei pystynyt päättelemään mitä yksityiskohdat tarkoittivat.

Tuli kulje kanssani: Miguel Ferrer, Kyle MacLachlan, David Lynch, David Bowie.

Lynch yrittää osoittaa katsojille päivänselvästi, että hänen symbolinsa eivät ole vain satunnaisia päähänpistoja. Niissä on logiikka, jos niihin jaksaa paneutua. Tutkinnan edetessä Stanley yhä enenevissä määrin osoittaa taipumusta kiinnittää huomionsa turhiin yksityiskohtiin – eli samaa mitä Lynchin näkökulmasta fanit tekevät Twin Peaksin kanssa.

Lynch tarjoaa katsojille monia vastauksia, jotka selittävät Twin Peaksin tarustoa. Tuli kulje kanssani paljastaa muun muassa seuraavat asiat:

1) Pöllösymbolilla koristellun kultasormuksen (The Owl Ring) toimintamekaniikka. Sormus estää BOBia kaappaamasta Laura Palmerin kehoa omiin käyttötarkoituksiinsa, jolloin BOB joutuu tappamaan hänet. Kullassa on hyvä sähköjohtokyky, joten pelkkä kultasormus vasemman käden nimettömässä viittaa sarjan näkökulmasta siihen, kuinka katsoja on liitossa tv-väkivallan kanssa. Kun sormukseen lisätään pöllösymboli Formica laminaattissa, eli muovissa, niin sähkönjohtokyky heikkenee. Pöllö viittaa Twin Peaksin tarinaan ja katsojien tasapainoiseen suhteeseen tv-väkivaltaan.

2) Yksikätisen MIKEn ja tanssivan kääpiön, Toisen paikan miehen (The Man from Another Place), välisestä suhteesta. Elokuvasa paljastuu, että punaisiin pukeutuva pikkumies on syntynyt MIKEn irti leikatusta kädestä, eli hän on Käsi. MIKE kertoi sarjassa leikanneensa kätensä irti, koska siinä oli tatuointi, jonka avulla hän pystyi käskyttämään BOBia. Käsi tekee paluun myös The Returnissa.

3) Kermainen maissi (garmonbozia) on Mustan killan asukkaiden, etenkin Käden, ravintoa. Tuli kulje kanssani sisältävä englanninkielinen tekstitys paljastaa, että puhuessaan garmonboziasta Käsi puhuu ”kivusta ja surusta”. Käsi käskee BOBia antamaan hänelle kuuluvan garmonbozian, jonka BOB tarjoaa Lelandista. BOB imee Lelandin paidasta verta ja heittää sen lattialle. Käsi käyttää ravintonaan Twin Peaksin asukkailta saamaansa tuskaa ja surua, joka manifestoituu epäterveellisen kermaisen maissin muodossa.

Jos kaipaat yksityiskohtaisempaa tulkintaa ja selitystä Tuli kulje kanssani -elokuvan tarjoamasta symboliikasta, niin suosittelen edelleen kääntymään Twin Perfectin tarjoaman analyysivideon puoleen.

Mutta hei! Eikö tämä kaikki symboliikka olisi voitu paljastaa perinteisellä jatko-osalla? Miksi Tuli kulje kanssani piti olla esiosa, joka ei tarjoa uutta seikkailua Dale Cooperin kanssa?

Koska Lynch halusi tuoda esille Twin Peaksin kauniin sielun julmuuden.

Lynchin teoksissa usein nähdään naisia, jotka ovat pulassa. Blue Velvet, Mulholland Drive ja Inland Empire sisältävät kaikki tämän Lynchin teosten arkkityypin. Lost Highway sisältää pariskunnan, joka ovat pulassa. Vaikka Lynch ei omien sanojensa mukaan ole kokenut pahoinpitelyä, niin tämä sama pahoinpitelyn ja hyväksikäytön, tasapainottoman voimasuhteen kuvaamisen teema toistuu usein hänen töissään. Jopa Elefanttimies -elokuvassa John Merrick on kaltoin kohdeltu ja hyväksikäytetty.
Tuli kulje kanssani lukeutuu myös tähän ”nainen pulassa” -kategoriaan, mutta siinä tilanne on myös aivan eri kuin edellisissä teoksissä. Twin Peaksin alussa Laura on jo kuollut. Lynch tiedostaa täysin olleensa julma Laura Palmeria kohtaan. Hän joutui kuvainnollisesti murhaamaan tämän kauniin nuoren naisen tv-sarjaa varten, jotta mysteeri saa hänestä polttoainetta.

Ei ole yhtään ihme, että Lauran kärsimys on Twin Peaks -elokuvassa raamatullista tasoa. Hän kärsi katsojien syntien takia ja hänen kuolemansa on äärimmäisen ironian tahraama, koska loppujen lopuksi katsojat eivät halunneet muuta kuin tietää ratkaisun mysteeriin. Sheryl Lee, Laura Palmerin näyttelijä, murhattiin jopa toistamiseen, kun hän esitti Lauran Maddie-serkkua, joka joutui kakkoskaudella Lelandin/BOBin uhriksi.

Mutta Laura Palmerista ei tullut uutta tv-kansan pelastanutta messiasta, vaan hän tavallaan kuoli turhaan, koska mysteeri kuoli Lelandin paljastuttua murhaajaksi.

Tuli kulje kanssani avulla Lynch pääsee käsittelemään omaa syyllisyyttään ja antamaan lohdun ja pelastuksen Lauran sielulle. Tämä käy ilmi siinä, miten elokuvassa esitellään suojelusenkelit. Laura rukoilee oman huoneensa seinällä olevaa taulua, jossa suojelusenkeli kaitsee pieniä lapsia. Juuri ennen loppua Laura näkee Ronette Pulaskin suojelusenkelin, joka pelastaa Ronetten BOBin vihalta. Ronette pääsee pakenemaan, mutta Laura jää epäuskoisena kohtaamaan kuolemansa BOBin käsissä. Myöhemmin Laura on Mustan killan huoneessa ja hänen kasvoiltaan paistaa pettymys ja suru. Miksi Ronette pelastettiin? Miksi hän sai kokea kauhean kohtalon? Juuri tällä hetkellä Lauran oma suojelusenkeli ilmestyy hänelle. Laura alkaa nauramaan ja itkemään hysteerisesti. Hänen kasvoillaan välkkyvät salamavalot.

Paitsi että ne eivät ole salamavaloja.

David Lynch.

Suojelusenkeli edustaa Lynchin tarinassa armoa. Enkeli ei pelastanut Lauraa, koska hänen kuului kuolla. Jos Laura ei olisi kuollut, niin Twin Peaks tv-sarjaa ei olisi koskaan tehty. Twin Peaksin kaupungin salaisuuksia ei olisi koskaan kerrottu katsojille. Dale Cooper olisi pysynyt FBI:n toimistolla, juttelemassa Dianelle. Tutkintaa ei olisi koskaan aloitettu.

Kuolema oli Lauran osa fiktiivisessä tarinassa, mutta se ei tarkoita, etteikö hän voisi kokea armoa. Enkeli ilmestyy Lauralle ja näyttää hänelle miksi hän joutui kuolemaan. Lauran kasvoilla välkkyvät valkoiset valot eivät ole salamoita – ne ovat tv-ruudun välke. Nostan jälleen hattua Twin Perfectin asiantuntijuudelle tässä asiassa.

Enkeli näyttää Lauralle, että hän on hahmo tv-sarjassa nimeltään Twin Peaks. Lauran olemassaolon tarkoitus oli mahdollistaa Twin Peaksin potentiaali ja mahdollistaa murhatutkinta. Hänen kuolemansa on Lynchin ja Mark Frostin tahto. Tällainen kuoleman jälkeinen paljastus, jos mikä, saisi kenet tahansa meistä nauramaan vedet silmissä. Koko juttu on hänen näkökulmastaan vain suuri kosminen vitsi. Omat olemassaolon tuskat ovat toisille vain viihdettä.

Mutta jos Lauran kärsimys ja sen johdattelu käsiteltiin elokuvassa ja alkuperäisessä sarjassa, niin miten televisiosarjaa voi jatkaa 25 vuotta myöhemmin ilman Laura Palmeria?

Tähän kysymykseen The Return pyrki vastaamaan omalla olemassaolollaan.

 

Twin Peaks: The Return – Eli Paluu, muttei kuitenkaan

The Return on täysin sataprosenttisen suodattamatonta Lynchiä. Se on myös mestarillinen esimerkki toimivasta manipulaatiosta tekijältä, joka myös ymmärtää täysin mitä häneltä odotetaan. The Return on taidonnäyte taiteilijalta, joka ymmärtää kulttuurillista ilmapiiriä ja tv-sarjojen franchise -ajattelua. Tämä ajattelu ilmenee kuvaruutuun palautetuissa ja uudelleen elvytetyissä tv-sarjoissa. Olemme saaneet kokea monenlaisia rebootteja viime vuosien aikana vanhojen tv-sarjojen osalta, kuten vaikkapa Hawaii Five-O, Will & Grace, Gilmoren tytöt tai X-Files – salaiset kansiot. Kauan kestää, että Frendit palaavat erikoisjaksollaan tai tuotantokaudellaan ruutuun?

Kaikissa edellä mainituissa on jokin olemassa oleva kaava tai elementti, jota katsojat ja fanit osaavat odottaa.

Lynch ja Frost olivat selkeästi pohtineet sitä, mitä odotuksia Twin Peaks: The Returniin tullaan kohdistamaan. The Returnissa he käyttivätkin näitä potentiaalisia odotuksia hyväkseen erittäin tehokkaasti.

The Return näkee todella paljon vaivaa sen eteen, että se pääsee esittelemään vanhoja hahmoja koko 18 tuntisen aikana. Lynch ei ole suostunut uudelleen roolittamaan tuttuja hahmoja, joten jos näyttelijä on kuollut (kuten David Bowie tai Frank Silva), on eläkkeellä tai ei suostu näyttelemään sarjassa (Michael Ontkean), mutta hahmo on tärkeä tarinan kannalta, niin tekijät joutuivat soveltamaan ratkaisuissaan.

Dana Ashbrook ja Robert Forster.

Phillip Jeffriesin (Bowie) henki elää kahvipannussa. BOB (Silva) on kuvamanipuloitu Cooperin kasvoille tai esitetään erikoistehosteiden avulla. Twin Peaks ei olisi Twin Peaks ilman sheriffi Trumania, joten Lynch ja Frost siirsivät sheriffi Harry S. Trumanin sivuun ja toivat hänen veljensä Frank Trumanin (Robert Forster) etualalle. Harry on joutunut tarinassa sivummalle syövän takia ja Frank keskustelee hänen kanssaan empaattisesti puhelimen välityksellä.

Pakko kyllä todeta, että katsojana on erittäin outoa katsoa sarjaa, joka jäi niin monelle viimeiseksi rooliksi. Esimerkiksi Catherine Coulson, Warren Frost, Miguel Ferrer, Harry Dean Stanton ja Peggy Lipton ovat kaikki siirtyneet ajasta ikuisuuteen sarjan kuvausten jälkeen, osa jopa ennen sarjan ensi-iltaa. David Bowie ei syöpänsä takia ehtinyt esiintymään sarjassa. Heiveröisen Catherine ”Pölkkyrouva” Coulsonin roolisuoritus oli erityisen tunteellinen, koska hahmo kuolee myös sarjassa.

Vanha kaarti, joka pyrki 90-luvulla viittomaan meitä Laura Palmerin mysteerin ohjaamina oikeaan suuntaan, on poistumassa näyttämöltä. Lynch teki sarjan juuri oikeaan aikaan, koska jos sarjan kuvaukset olisivat myöhästyneet edes vuodella, niin vielä suurempi osa hahmoista olisi ollut poissa. The Return toimii eräänlaisena sukupolven vaihdoksena. Alkuperäisen sarjan hahmojen lapset ovat kasvaneet ja saaneet omia lapsiaan. Mutta jälkikasvu ovat omia vanhempiaan pahemmassa pulassa ja sekaisin maailmassa.

Bobby Briggs (Dana Ashbrook), joka oli nuori ja holtiton kapinallinen alkuperäisessä tv-sarjassa, kasvoi vastuulliseksi apulaisseriffiksi ja isäksi. Kaikista hyvistä aikomuksista huolimatta Bobbyn ja Shellyn (Mädchen Amick) tytär Becky (Amanda Seyfried) joutuu toistamaan äitinsä kohtalon epävakaassa parisuhdekierteessä.

Siinä missä alkuperäinen Twin Peaks kommentoi 90-luvun tv-viihdettä, niin Twin Peaks: The Return tarjoaa kritiikkiä jatkuvalla syötöllä tuutattuun reboot vimmaan ja tosi-tv-kulttuurin luomaan kyynisyyden ilmapiiriin. Erittelen seuraavaksi kolme näkökulmaa, joita Twin Perfect ei vielä omilla videoillaan ole käsitellyt. Nämä kuvastavat mielestäni parhaiten Lynchin näkemystä televisiosarjojen, etenkin tosi-tv-sarjojen, aiheuttamaa kyynisyyttä.

Tapaus 1: Keinotekoinen draama

Kuten kaikki tiedämme, niin tosi-tv-sarjat ovat paradoksaalisesti ja oman kategoriansa vastaisesti kaukana todellisuudesta. Ne on suunniteltu, rakennettu ja käsikirjoitettu viimeistään sarjan leikkausvaiheessa esittämään jokin versio kuvatuista tapahtumista ja niiden kulusta. Netflixin Tiger King on erinomainen esimerkki dokumentaarisen tarinankerronnan voimasta, jos sitä osaa käyttää dramaattisesti.

Vaikka tosi-tv-ohjelmat sisältävät niin sanottua aitoja, olemassa olevia ihmissuhteita ja niiden sotkuja, niin ne sisältävät paljon myös keinotekoisesti tuotettua draamaa. Oletko koskaan katsonut Muutto vai remppa -ohjelmaa ja miettinyt, että miten ihmeessä jokaisessa jaksossa taloaan remontoiva pariskunta törmää aina johonkin haasteeseen remonttia tehdessä? Oli kyse tuholaisista, vesivahingosta tai ullakolta löytyneestä ruumiista, niin aina on jokin, joka heittää kuvainnollista ulostetta tuulettimeen ja sekoittaa suunnitelman. Jaksossa esitelty pariskunta joutuu pitkälle pohdiskelukävelyllä, jossa eri vaihtoehtoja punnitaan, jotta saadaan ylläpidettyä jännitys viimeiseen asti.

Muutto ja remppa nyt on huonoin esimerkki Twin Peaks: The Returnin tapauksessa, koska sen esittämä keinotekoinen draama ei ole nähdäkseni sieltä kaikista vaarallisimmasta päästä. Se ei aiheuta kyynisyyttä.

Pahin mahdollinen tosi-tv-draama on sellaista, joka toiseuttaa seurattavan subjektin katsojalle. Tiger King tavallaan saa tämän aikaan, koska siinä esitetyt oikeat ihmiset, etenkin Joe Exotic ja Carol Baskin, ovat pahimmillaan aivan hulluja. Tai ainakin heidät esitetään niin. Mikään ei ole oikeaa elävää elämää tylsempää, joten tapahtumia, henkilöitä ja asioita on tiivistettävä ja yksinkertaistettava, jotta niistä saadaan tunnin mittaisia jaksoja. Tästä syystä meillä on television täydeltä tarjolla erilaisia täydellisiä naisia, hulluja morsiamia, ylipainoisia laihduttajia, jotka synnyttävät, vahvistavat ja ruokkivat kulttuurillisia stereotypioita. Nämä ihmisrauniot esittelevät lihaksiaan tai läskejään, hakevat elämäntapamuutosta tai rikkauksia, antavat elämäntyyliä koskevia viisauksia, haukkuvat muita tai etsivät puolisoita toisistaan.

Al Strobel.

Nämä tosi-tv-ohjelmien mentaliteetit ruokkivat itse itseään sillä, miten hulluihin ratkaisuihin ja lopputuloksiin oikeat ihmiset ovat valmiita menemään. Mistä tilanteesta saa parhaiten draamaa massoille? Katsojan on helppo lillua sohvalla omassa paremmuuden tunnossaan, kun televisiossa riehuvat ulkoisesti ihmisen kaltaiset ja huomionhakuiset tosi-tv-olennot muistuttavat meitä omasta suhteellisesta järkevyydestämme. Ainakin meillä on jalat maassa, toisin kuin noilla ”toisilla”.

Tämä tosi-tv-ohjelmien tuottama kehä ruokkii epäempaattista asennetta kanssaihmisiin, koska pidämme itseämme fiksumpana kuin muita. Teemme parempia valintoja kuin muut. Olemme muiden yläpuolella. Sosiaalinen media auttaa meitä kiillottamaan omaa sädekehäämme entisestään.

Tämä saattaa kuulostaa äärimmäisen rajulta ja katkeralta tekstiltä, mutta sitä se ei ole. Olen itsekin ollut monta vuotta tosi-tv-ohjelmien kuluttaja, koska töllö ei tarjonnut mitään parempaa katsottavaa iltaisin ennen CSI:tai Housea. Tiedän miltä tosi-tv:n kuluttaminen tuntuu ja se on aika kuluttavaa. Jos pidät Temptation Islandista, niin en ole mitenkään sitä vastaan. Haluan vain herätellä sinua, rakas lukija, huomaamaan ja tiedostamaan, että olemme kaikki vain vajavaisia ihmisiä, jotka etsimme rakkautta ja merkitystä elämällemme.

Ja tämä on myös David Lynchin perimmäinen tarkoitus. Lynch halusi herätellä The Returnissa katsojia kokemaan empatiaa muiden kokemaa kurjuutta kohtaan.

The Return esittelee monia uusia hahmoja Twin Peaksin kaupungissa. Kaikista uusista tulokkaista kaikista ärsyttävin on ehdottomasti apulaisseriffi Chad (John Pirrucello). Chad on paha poliisi, joka on sekaantunut huumekauppaan ja on yleisesti ottaen aikamoinen paskianen. Hän on myös yksi epäempaattisimmista sivuhahmoista koko sarjassa sosiopaattisen Richard Hornen (Eamon Farren) jälkeen.

Jos Twin Peaks kommentoi 90-luvun tv-kulttuuria ja The Return jatkaa 2010-luvun kritiikillä, niin näen, että Chad on kyynisen tosi-tv-katsojan ilmentymä, joka näkee itsensä muiden puolella.

Eräässä poliisilaitokselle sijoittuvassa kohtauksessa näemme sheriffi Frank Trumanin keskustelemassa Doris-vaimonsa kanssa. Doris marssii Frankin luo ja alkaa vaahtoamaan kotona vuotavasta putkesta ja kaikesta aivan jonninjoutavasta, mikä ei liity mitenkään sarjan juoneen. Kyseessä on kohtaus, jonka kuuluu ärsyttää katsojaa, koska se pysäyttää koko jakson tyystin. Tämän lisäksi Doris esittää asiansa erittäin kärkevästi. Frank kuuntelee kärsivällisesti vaimonsa jankkaavaa valitusta ja yrittää tarjota ratkaisuja kotona odottaviin ongelmiin. Muistan toivoneeni ensi katselun aikana, että tuo ärsyttävä akka vain lähtisi kipittämään, jotta sheriffi pääsisi tekemään työnsä.

Myöhemmin samassa jaksossa Doris palaa Frankin luo, mikä johtaa siihen, että Frank saattaa vaimonsa ulos. Chad naureskelee typerälle ja ärsyttävälle ämmälle, aivan kuten mekin. Mutta Twin Peaksin poliisiaseman puhelinvaihteessa työskentelevä apulaisseriffi kertoo, että Doris ei aina ollut tuollainen heikkohermo. Doris ja Frank menettivät poikansa, kun tämä teki itsemurhan, ja siitä asti vaimolla ei ole ollut kaikki kotona.

Chad jatkaa naureskeluaan ja pilkkaa pelkurimaista poikaa, joka ei ”kestänyt sotaa”.

Toisella katselukerralla tajusin, että Doriksen kohtaukset on tarkoitettu muistuttaa tosi-tv-ohjelmissa esitettyä keinotekoista draamaa. Keinotekoinen draama pitää reality-sarjojen niin sanotut tarinat liikkeessä, mutta Twin Peaksin kaltaisessa narratiivisessa tarinassa keinotekoisuus paistaa läpi helposti. Doriksen sivujuonen keinotekoisuus tulee esille juuri siinä, miten se on täysin epäorgaanista päätarinan, Laura Palmerin murhatutkimuksen uusien yksityiskohtien paljastumisen, näkökulmasta.

Dorikseen tuhlatut minuutit tuntuvat suoraan sanottuna turhilta, mutta ne pyrkivät paljastamaan katsojan omia kyynisiä ennakkoluuloja ja odotuksia pinnallisten ja yksiulotteisten hahmojen (kuten nalkuttava vaimo) kautta. Lynch ja Frost vetävät maton altamme, kun he paljastavat Frankin ja Doriksen suhteen syvät haavat.

Jos emme koskaan kohtaa toisiamme oikeina ihmisinä, niin mitä me olemme? Jos annamme tosi-tv-ohjelmien määritellä käsityksiämme muista ihmisistä ja heidän käyttäytymisestään ja keinotekoisista ongelmista, niin kuinka voimme ikinä kohdata heidän oikeita ongelmiaan? Kuinka voimme lohduttaa toistemme syviä haavoja, jos emme pysty samastumaan niihin?

Mitä reality-ohjelmat aiheuttavat meissä, jos tarkastelemme tarpeeksi kauan toisten kärsimystä ja tuskaa kaukaa, turvallisen etäisyyden päästä? Vääristyykö näkökulmamme täysin? Ja ketä voimme syyttää tästä?

Tapaus 2: Jerryn matka

Horne liikemiesveljesten lyhytkasvuinen osapuoli, Jerry Horne (David Patrick Kelly), päättää lähteä metsäretkelle hallusinogeenien vaikutusten alaisena. Odotustensa vastaisesti hän saa huumausaineistaan pahan tripin katsellessaan tohtori Jacobyn (Russ Trembly) pelon ja vainoharhaisen ilmapiirin paasausta. Kuten Twin Perfect nerokkaasti huomauttaa, niin Jerryn psykedeelinen matka eksyksissä tuntemattomassa metsässä on metafora katsojista, jotka palaavat The Returnin kautta Twin Peaksin maailmaan, mutta eivät tunnista sitä vanhaksi sarjaksi, jonka he luulivat tuntevansa.

Mutta Jerryn huumehoureisen matkan viimeisen kohtauksen merkitys jäi ilman selitystä.

Jerry eksyy matkallaan samalle alueelle, jonne Pahan Cooperin Jo-Dain koordinaatit veivät. Cooperin kaksoisolento saapuu paikalle poikansa Richard Hornen kanssa. Richard menehtyy ansaan, jota ei ollut tarkoitettu hänelle, vaan vastauksia etsivälle Cooperille. Jerry todistaa tämän kaiken läheisen rinteen päältä. Hänen mielensä on kuitenkin edelleen sekaisin hallusinogeeneistä ja pelonsekaisesta metsässä trippailusta, joten hän ei osaa käyttää kiikareitaan oikein, vaan näkee tapahtumat väärin päin olevan kiikarilinssien läpi. Richard kuolee jonkinlaiseen sähköpurkaukseen ja Jerry järkyttyy. Hän suuttuu ja alkaa torumaan kiikareita, aivan kuin kiikarit olisivat olleet syypää siihen, mitä hänen tippaleipäaivonsa juuri rekisteröivät.

Kyseinen kohtaus jää Jerry Hornen viimeiseksi kohtaukseksi sarjassa. Myöhemmin saamme kuulla hänen veljensä, Ben Hornen vastaanottaman puhelun kautta, että hänen veljensä on poliisin huostassa toisessa osavaltiossa. Mutta miksi näemme Jerryn todistamassa veljentyttärensä pojan kuoleman ja hänen viimeisenä tekonaan kiikareiden torjumisen?

Jerryn pahaan trippiin tosiaan näyttää vaikuttavan tohtori Jacobyn alexjonesmainen paasaaminen. Jerry antautui pelolle kuunnellessaan Jacobyn lähetystä. Jerry herää keskeltä metsää, jonka jälkeen taival on osaltaan hämmentävä, surullinen ja koominen. Hän ei esimerkiksi eräässä kohtauksessa tunnista jalkaansa omakseen. Mutta on reilua todeta, että Jerry on itseaiheutetusti pelosta ja hallusinogeeneistä sekaisin todistaessaan Richardin kuoleman. Hän ei osaa tai tajua käyttää työkaluaan, kiikareita, oikein. Sen sijaan, että Jerry näkisi tilanteen yksityiskohtaisemmin käyttäessään kiikareita, kuten niitä on suunniteltu käytettävän, niin Jerry käyttää niitä aivan nurinkurisesti. Tästä syystä Jerryn perspektiivi vääristyy. Käännetyn kiikarin takia hän ei näe, mitä kohtauksessa oikeasti tapahtuu. Hän näkee jotain hirveää, mutta hän ei ymmärrä mistä on kyse ja kuinka hän liittyy tähän.

On varsin mielenkiintoista, että Lynch valitsi Jerryn matkan päätepisteeksi juuri tämän kohtauksen. Alkuperäisessä sarjassa Jerry on playboymainen bisnesmies. Hän on Audrey Hornen isän, Ben Hornen veli ja bisneskumppani. The Return ei paljasta millainen rooli Jerryllä ja Richardilla oli, mutta he ovat sukua. Tunnistaako Jerry oman veljensä tyttären pojaksi? Onko hän täysin vieraantunut oman sukulaisensa tai hänen itse aiheuttamasta kärsimyksestä?

Emme tiedä. Tarina ei kerro sitä suoraan meille. Mutta jotain voimme päätellä siitä, miten Jerry kääntää kohtauksen lopussa vastuun pois itsestään ja alkaa tosiaan torumaan käyttämäänsä työkalua. Tämä on täysin selkeä merkki Lynchiltä. Jerry ei esimerkiksi toru itseään tai omaa typeryyttään huumausaineiden käytössä tai pelon ilmapiiriä, vaikkakin Jerry oli omien tekojensa ja päätöstensä seurauksena päätynyt tähän pisteeseen, juuri kyseisen rinteen päälle ja juuri samalla hetkellä kuin Richard kuoli.

Aivan kuten me syytämme helposti televisiota, joka itsessään on neutraali viestinnän työkalu, kuten Lynchin kuvaama tuli, niin samalla tavalla Jerry syyttää kohtauksessa kiikareitaan omasta vääristyneestä perspektiivistään. Onko Jerryn vai kiikareiden vika, että ne ovat väärin päin?

Kenen vastuulla on television välittämän pelon ilmapiirin nieleminen? Ketä voimme syyttää omasta vääristyneestä perspektiivistämme? Voisimmeko me tehdä jotain toisin, jotta voisimme nähdä asiat osana laajempaa kontekstia? Tai lähempää ja yksityiskohtaisemmin?

Onko vastuu katsojilla, jotka voisivat olla kriittisempiä ja vaatia viestintäkanavia tarjoamaan jotain muuta? Onko vastuu ohjelmien tuottajilla tai uutiskanavilla, jotka elävät juoruista, pelosta ja skandaaleista?

Televisio tarjoaa meille ainutlaatuisen tähystyspaikan maailman tapahtumiin, mutta se voi tarjota myös äärimmäisen vääristyneen perspektiivin. Tämä on erityisen totta amerikkalaisten uutiskanavien näkökulmasta, kun eri kanavilla on omat agendansa, kannattajansa ja taustapirut.

Mutta laajemmassa perspektiivissä olemme kaikki vain sivusta seuraajia, ellemme tee jotain maailman tilanteen parantamiseksi. Näemme ja kauhistelemme kaukaa maailman korruption etenemistä, välinpitämättömyyttä ja tuskaa kuvaputken välityksellä. Voimme päättää pitäytyä omissa maailmoissamme ja hyväksyä omat totuutemme maailmasta, mutta joskus nuo oletukset voivat osoittautua vääriksi. Silloin saatamme herätä ja huomata olevamme yksin, hämmentyneitä ja eksyksissä muusta maailmasta. Voimme vain yrittää saada jotain perspektiiviä maailmasta, mutta todellinen välinpitämättömyys iskee kaikella kauhullaan vasten kasvojamme.

Tulisiko meidän tällöin torua laitteitamme vai itseämme? Vai voisiko omassa viihteen ja median kulutuksessamme jotain vikaa?

Tapaus 3: Laatikko

Viimeisenä haluaisin nostaa esille Laatikon.

The Returnin tarjoamista keskeisimmistä kohtauksista esitetään heti sarjan ensimmäisessä jaksossa, eikä se varsinaisesti liity Dale Cooperiin tai Twin Peaksin kaupunkiin. Kohtaus nimittäin käsittelee mystistä, läpinäkyvää Laatikkoa.

Jack vahtii tyhjää lasista Laatikkoa keskellä tyhjää ja autiota huonetta. Hän ei pelkästään vahdi, vaan myös tallentaa jokaisen sekunnin useammalla kameralla, monesta eri näkökulmasta. Hänen luokseen saapuu Lizzy, joka tuo kahvia flirttailevalla asenteella. Näyttely on jotenkin töksähtelevää ja kulmikasta. Keitä nämä hahmot ovat, saatamme kysyä, mutta emme loppujen lopuksi välitä heistä. Lizzy ilmaisee halunsa tulla katsomaan Laatikkoa. Ensin vartija ei päästä häntä sisälle huoneeseen, mutta toisella kertaa vartija on kadonnut omalta paikaltaan. Lopulta Lizzy pääsee sisään ja Jack kertoo vahtivansa Laatikkoa jonkun tuntemattoman rikkaan tyypin puolesta. He istuvat hetken sohvalla, mutta heidän välillään oleva jännite raukeaa ja he alkavat rakastella Laatikon edessä. Yhtäkkiä Laatikkoon saapuu mystinen, pimeyteen verhottu Olento, joka murtautuu ulos lasin takaa ja murhaa kaksikon verisesti.

Olentoa tai kaksikkoa ei mainita pitkään aikaan. Tuntuu kuin heillä ei olisi ollut mitään merkitystä. Myöhemmissä jaksoissa heihin viitataan vain FBI:n sivulauseissa. Emme saa koskaan tietää keitä he olivat tai mitä he tekivät.

Kuulostaako tutulta?

Itseasiassa Jack ja Lizzy eivät edes olleet Jack ja Lizzy, vaan Sam ja Tracey. He olivat sitä, mitä Laura Palmer ei ollut – nimettömiä, kertakäyttöisiä väkivallan uhreja, joiden kuolema ei tuottanut minkäänlaisia tunteita tai seuraamuksia tarinassa. Ei järkyttynyttä yhteisöä, ei tunnereaktiota. Pystyin jopa vaihtamaan kaksikon nimen ilman, että luultavasti kukaan huomasi mitään.

Lynch pystyy tällä yksinkertaisella, mutta monimerkityksellisellä kohtauksella välittämään katsojille millaiseksi sarjaksi Twin Peaks on muodostunut viimeisen 25 vuoden aikana, eli millaiseksi television tarjonta on muuttunut.

Kaikki ovat siirtyneet seuraamaan tosi-tv-sarjojen loputonta virtaa. Maailma on kyynistynyt. Väkivalta on saanut enemmän jalansijaa viihteessä ja se on entistä hyväksyttävämpää. Katsojat ovat entistä turtuneempia veriseen väkivaltaan, jota esitetään entistä vapaammin jopa televisiossa. Olemme nähneet kaiken, joten meitä ei vähällä hetkauta mikään. Vielä 90-luvulla tv-sarjojen väkivalta oli veretöntä tai lievän veristä. Nyt sitä voidaan kaapelikanavilla kaataa ämpärillä yleisön niskaan – ja todennäköisesti reaktio, jonka tämä herättää katsojissa on lievä huvittuneisuus. Itse muistan nauraneeni vedet silmissä epäuskossa siitä, kuinka vulgaaristi Lynch aloitti uuden sarjansa.

Mutta tämän lisäksi Laatikko on keskeinen metafora tv-ruudulle ja sille, miten fanit odottavat ja vahtaavat televisioviihdettä lähes yksityiskohtaisella pieteetillä. Katsojat odottavat jonkinlaisen merkityksen ilmestyvän television kautta ja täyttävän heidän elämänsä merkityksellä. He tuijottavat tyhjään laatikkoon ja ovat valmiita kirjaamaan jokaisen elonmerkin välittömästi sellaisen havaitessaan. Kaikki on mahdollista tallentaa, katsoa uudestaan ja uudestaan ja kuluttaa puhki. Jokainen pieni yksityiskohta irrotetaan kokonaisuudesta, tarkastellaan ja analysoidaan pikku tarkasti.

Laatikko toimii myös yhtenä The Returnin kantavana mysteerinä, vaikka se onkin vain näennäinen mysteeri. Laatikon todellista merkitystä ei paljasteta sarjassa, eikä siihen palata, koska sillä ei ole sarjan tarinan kannalta muuta merkitystä kuin katsojan huomion ylläpitäminen. Laatikolla on merkitystä vain katsojalle, joka haluaa Lynchin paljastavan kaiken symbolisen merkityksen ja avaavan jokaisen salaisuuden.
Todellisuudessa Laatikko on vain se, mitä se on. Se on yksi ensimmäisiä The Returnin esittämistä mysteereistä, mutta se on oikeasti vain täysin pinnallinen, läpinäkyvä ja ontto ajankäytön muoto, aivan kuten modernit tosi-tv-ohjelmat. Silti internetissä spekuloitiin ja arvuuteltiin sen merkitystä ad infinitum. Laatikon arvoitus tietysti lunastetaan, kun myöhemmin paljastuu, että Cooperin paha kaksoisolento on Laatikon takana. Herra C halusi vain kaapata katsojien huomion itselleen, koska Paha Cooper edustaa kaikkia yleisön huonoja puolia.

Aivan kuten yleisö, niin myös pahan Cooperin olemassaolon tarkoitus on selvittää vastaukset. Hän ei tarvitse vastauksia, hän haluaa vastauksia. Mutta koska Twin Peaks: The Returnin yleisöä kiinnostaa nähdä oikean Dale Cooperin palaavan 25 vuotta kestäneestä limbosta takaisin Twin Peaksin kaupunkiin, niin paha Cooper joutui kehittämään mysteereitä ja alentamaan hyvän Cooperin seikkailut kärsivällisyyttä koettelevaan katatoniseen tilaan.

Dougie Jones on Herra C:n luoma tulpa, eräänlainen itsetietoinen mielikuvitusolento, jonka tarkoitus on imeä Dale Cooper itseensä ja tehdä hänestä täysin toimintakyvytön tarinassa. Dougie on lähes 15 tuntia kestävä sivupolku, joka koettelee katsojien sietokykyä, koska olemme tottuneet siihen, että verkkainen tarinankerronta on merkityksetöntä. Jokaisella hetkellä pitää olla merkitys tarinassa – ja yllättävää kyllä, Dougien tarinassa on todella paljon merkitystä. Dougie on Cooperin hyvä puoli ilman aktiivista otetta tarinan muodostumiseen. Lynch pyrkii osoittamaan, että rakkaus ei tarvitse suuria eleitä ollakseen totta. Kaikkein arkisin ja huomaavaisin on usein kauneinta rakkautta. Dougie elää jokaisessa hetkessä täysin läsnä, ilman mitään esiodotuksia. Hänellä ei ole kiire hotkia kakun palaa suihinsa. Hän voisi leikkiä Sonny Jimin kanssa koko yön. Olemme kuitenkin niin tottuneita räjähtäviin toimintakohtauksiin ja käänteen tekeviin dramaattisiin hetkiin, että Lynchin tarjoilemat meditatiiviset Dougie Jones -kohtaukset tuntuvat tyhjiltä, koska ne vaikuttavat niin arkisilta. Dramaattisen jännityksen sijaan Cooper hortoilee vakuutusalalla aivottomana ja selviää moukan tuurilla erilaisista mafiosojen, korruptoituneiden vakuutusvirkailijoiden ja palkkamurhaajien tappoyrityksistä.

Dougie Jones on rakkauden yltäkylläisyys, jota katsojat eivät halua nähdä tai kokea.

Me haluamme katsojina nähdä, kuinka Cooper voittaa BOBin ja pelastaa päivän – eli kuinka hyvä voittaa pahan. Mutta miten Lynch voi aidosti vastata tähän toiveeseen?

Entä jos lopussa puut eivät enää heilu?

Kun Sam ja Tracey kuolevat kauden ensimmäisessä jaksossa Olennon raadellessa heidät, niin huokaisemme helpotuksesta. Kaksikon kohtaukset ovat ala-arvoisesti näyteltyjä, mutta uskon tämän olleen sataprosenttisesti Lynchin tavoite. Hän halusi turhauttaa katsojiaan – ja Lynch pystyy siihen. Muistatteko Naomi Wattsin upean roolisuorituksen Mulholland Drivessa? Koska Lynch pystyi saamaan sen roolisuorituksen, niin uskon, että Sam ja Tracey ovat tämän vastakohtia.

Emme ole kiinnostuneita heistä ja toivomme vain saavamme tuttua ja turvallista Twin Peaks –kuvastoa: saippuasarjamaista draamaa, heiluvia puita, pöllöjä, valoa ja varjoa, hassun hauskoja ja eksentrisiä pikkukaupungin sivuhahmoja, jättiläisiä, kääpiöitä ja tietysti kahvia, donitseja ja kirsikkapiirakkaa.

Mutta nämä pinnalliset yksityiskohdat aina peukkua näyttävästä erikoisagentti Dale Cooper tai erilaisista lainauksista kuten ”Pirun hyvää kahvia!” eivät tee Twin Peaksia. Lynch yrittää näitä Twin Peaks meemejä viljellessään osoittaa, että jotain puuttuu.

Tarkkasilmäinen katsoja on voi huomata, että puut eivät heilu Twin Peaks: The Returnissa.

Ne vain seisovat hiljaa paikallaan. Tuuli ei kuljeta mysteeriä, koska Laura Palmerin mysteeri on kuollut.
Carl Rodd (Harry Dean Stanton) istuu puistossa hiljaa ja katsoo ylös vaitonaisiin puihin. Hän kuulee äänen ja katsoo alas. Lapsi leikkii äitinsä kanssa. Carl hymyilee. Edes jokin asia on hyvin tässä synkässä ja hullussa maailmassa. Tämä hetki on pieni valonpilkahdus niille ongelmille, joita Carl joutuu todistamaan joka päivä omistamassaan Lihava Taimen -asuntovaunualueella.

Köyhistä veteraaneista tai eläkeläisistä ei pidetä huolta. Nuoret parit riitelevät ja hakkaavat toisiaan. Huumeiden käyttö, väkivalta ja kurjuus ovat Carlin arkea.

Nuoren lapsen näkeminen muistuttaa Carlille, miksi on hyvä olla elossa. Mutta tämä valonpilkahdus ei kestä kauaa. Nuori lapsi kuolee yliajossa, jossa Richard Horne istuu auton ratissa. Nuori Horne on täynnä vihaa ja turhautumista ja hänen sielunsa on pikimusta.

Äiti itkee koko sielustaan. Carl seisoo muiden kaupunkilaisten kanssa yliajetun pojan vieressä, mutta vain Carl näkee, kun lapsesta nousee pieni valopallo taivaaseen. Tämä nuori lapsi olisi voinut tuoda oman valonsa, oman potentiaalinsa maailmaan, mutta pimeys tukahdutti sen.

The Returnin viimeisessä jaksossa erikoisagentti Dale Cooper on yrittämässä palauttaa Laura Palmerin näköistä naista, Carrie Pagea (Sheryl Lee) takaisin Twin Peaksin kaupunkiin, perheensä taloon. Carrie on nainen pulassa, joten hän lähtee Cooperin mukaan. Jokin on kuitenkin vialla. Cooperin suunnitelma ei onnistunut. Laura Palmerin näyttelijä kirkaisee vielä viimeisen kerran – ja pimeys saa vallan.

Miten voimme vaatia onnellista ja tyydyttävää loppua tv-sarjalle?

Helppo ratkaisu olisi vain unohtaa koko asia ja sanoa, että Twin Peaks: The Return on liian haastava normaalille katsojalle, koska sitä ei voi järkeistää. Voimme kääntää katsovan silmän muualle ja etsiä tyydytystä jostain toisesta paikasta. Viihdettä on tuhottomasti, joten mitä yksi sarja on muiden joukossa? On varmasti paljon tyydyttävämpiä sarjoja, jotka menevät perinteisen kaavan mukaan. Niitä voidaan arvioida sen perusteella, että miten hyvin tekijät saivat vietyä tarinansa yleisön näkökulmasta loogiseen päätökseen.

Mutta Twin Peaks: The Returnin esittämä päätös on täysin looginen.

Pimeys ei koskaan lähtenyt valon myötä. Valo tukahdutettiin, joten pimeys sai rauhassa vallata paikkansa takaisin. Mikään ei ole kuten ennen, ainoastaan pahemmin. Maailma on entistä enemmän sotkussa, kun vain seuraamme vierestä muiden älyttömyyksiä. Tarkkailemme omasta ylemmyyden tunteestamme käsin, emmekä uskalla näyttäytyä minään muuna kuin tolkullisina yksilöinä. Realitytähdet ovat otsikoissa, milloin mistäkin ja me pudistelemme päätämme. Tarkastelemme maailmaa ilman empatian häivää, koska se on niin paljon täynnä pimeyttä. Pelkäämme, että se vain odottaa mahdollisuutta kuluttaa meidät loppuun. Tilaisuuden tullen se ottaa ja imaisee kaiken tarjoamamme hyvyyden ja valon ikuiseen tyhjiöönsä.

Joten miksi edes yrittää? Sitä varten tarinat ovat täynnä sankareita, joita pidämme suuressa arvossa. He voivat tarjota meille helpot ratkaisut ja katharsiksen tarinan lopussa, kun ratsastamme tyttö kainalossa kohti auringonlaskua. Voimme yrittää oman tarinamme lopussa ymmärtää, että mistä tässä kaikessa oli kyse. Voimme yrittää etsiä merkitystä omasta elämästämme ja se on yksi syy, miksi olemme niin kiinnostuneita tarinoista. Koska ne tarjoavat sitä meille. Olet tärkeä. Olet hyvä. Olet oikeutettu haluamaan juuri niitä asioita, joita haluat.

Totuus voi olla, ettemme oikeasti olleet edes tarinan pääosassa, tai sitten olimme, mutta suurella todennäköisyydellä Lynch on oikeassa. Ehkä kyseessä on vain yksi tarina. Tarina, jota hän on itse seurannut ja kertonut kerta toisensa jälkeen.

Tarina naisesta pulassa. Tarina tytöstä, joka asui kadun päässä – ja siitä, kuinka emme koskaan auttaneet. Kuinka emme koskaan korjanneet tilannetta. Kuinka emme pystyneet näkemään häntä muuten kuin joko ihailumme tai halujemme kohteena.

Kuinka kiikarimme olivat koko ajan väärin päin. Emme koskaan tutustuneet häneen ja hänen ongelmiinsa. Katsoimme vain kaukaa.

Kuinka keskityimme etsimään merkitystä ontosta Laatikosta. Katsoimme aina muualle ja haimme merkitystä muualta, joten emme voineet nähdä häntä.

Kuinka keskityimme keinotekoiseen tai pinnalliseen draamaan, joka ei itsessään johda mihinkään, jos ei ole valmis kohtaamaan kyseisen henkilön traumaa.

Emme pystyneet auttamaan häntä, koska olimme niin kiireisiä omien ongelmiemme kanssa.

Kerran – ja pari kertaa vielä sen jälkeenkin – eräs vanha ja harmaantunut taiteilija yritti saada meidät näkemään asiat toisin. Hän yritti tuoda tasapainoa valon ja pimeyden kautta.

… vai oliko sekin vain unta?

David Lynch ja Mark Frost onnistuivat toimimaan odotusten mukaisesti ja niiden vastaisesti. Samalla he kommentoivat ympäröivää 2010-luvun viihdettä ja tv-kulttuuria.

Twin Peaks: The Return ei välttämättä ole kaikista perinteisin tv-sarja, mutta se toden totta on mielestäni yksi parhaista 2010-luvun tv-sarjoista.

Rakkaudella,

Ville Vuorio
Leffahamsteri

Kirjoittaja on lappeenrantalainen LeffaHamsteri-elokuvablogin ylläpitäjä ja harrastelijakriitikko, joka on jumittunut seuraavaksi 25 vuodeksi Black Lodgen ikuiseen limboon David Lynchin töiden kanssa.

 

Lue tästä Twin Peaks -esseen aiemmat osat:

Osa 1: David Lynch ja Twin Peaks: Kaikkien aikojen kulttisarja
Osa 2: Mistä Twin Peaksissa onnkaan kyse, ja mitä David Lynchin päässä liikkuu

Lisää luettavaa