David Lynch ja Twin Peaks – Syväanalyysimme pureutuu kaikkien aikojen kulttisarjaan

LeffaHamsterin syväanalyysissa otetaan käsittelyyn yksi television historian merkittävimmistä sarjoista. Seuraavassa kolmiosaisen Twin Peaks -esseen ensimmäinen osa.

Kulttisarja Twin Peaks palasi televisioon 21. toukokuuta 2017 eli hiukan yli kolme vuotta sitten, kun Twin Peaks: The Return ilmestyi. Sarjan fanit olivat odottaneet kärsivällisesti 25 vuoden ajan sarjan kolmatta tuotantokautta. Odotuksissa oli, että se tulisi olemaan viimeinen osa palapelissä. Kolmannella tuotantokaudella tarjottaisiin vihdoin vastaukset kaikkiin niihin kysymyksiin ja arvoituksiin, joita alkuperäinen tv-sarja jätti avoimeksi.

Paluun alku… lyhyellä varoituksen sanalla

Ennen sarjan paluuta saimme kuulla, että luvassa sarjan tuottanut kaapelikanava Showtime antoi ohjaaja David Lynchille täysin vapaat kädet visionsa suhteen. Sarja tehtäisiin ilman kanavan väliintuloa tai häirintää. Fanit saisivat kaiken lisäksi alkuperäisen suunnitelman sijaan 18 kokonaista jaksoa käsittävän tuotantokauden.

Tai itse asiassa ei… Kyseessä olisi 18 tunnin elokuva, joka vain paloiteltaisiin noin tunnin mittaisiin annoksiin. Lynch ei selvästikään ollut innostunut Netflixin toimintamallista, jossa kaikki jaksot julkaistaan kerta rysäyksellä, koska tällöin ihmiset vain ahmisivat aivottomina sarjan yhdeltä istumalta. Sarja pisteltäisiin pikaruokana poskeen.

The Return tuli, meni ja jätti monet vastauksia ja 90-luvun tv-nostalgiaa havittelevat katsojat ihmetyksen valtaan. Odotimme kahvin ja kirsikkapiirakan katkuista paluuta Mark Frostin ja David Lynchin luoman tv-sarjan maisemiin, mutta saimmekin jotain aivan muuta, mitä odotimme. Tämä Twin Peaksin jatko-osa tuntui monesta läimäisyltä vasten kasvoja, koska se ei ollut sitä, mitä odotettiin.

Missä olivat kaikki vanhat tutut hahmot? Miksi tarina keskittyy Twin Peaksin kaupungin sijaan New Yorkiin, Las Vegasiin ja Buckhorniin? Miksi Dale Cooper viettää 90 prosenttia sarjasta aivokuolleena vihanneksena? Kuka tai mikä on Judy? Mitä ihmettä sarjan kummallisuudet tarkoittavat? Sienipilvi ja sekatavarakauppa? Nokisia metsämiehiä? David Bowie kahvinkeittimessä?

Miksei mitään taaskaan selitetty? Missä ovat kaikki vastaukset?

Kun verkkaisesti etenevä, 18 tuntia kestänyt paluu tuli päätöksensä, jäljelle jäi vain hämmennys. Mitä ihmettä juuri katsoimme? Oliko Lynch menettänyt järkensä? Ei tämä ollut se sarja, minkä muistimme sen oleva. Se ei tarjonnut sitä, mitä halusimme.

Kolmivuotispäivää viettävän paluun kunniaksi päätin ottaa Twin Peaksin kokonaisuudessaan LeffaHamsterin käsittelyyn.

Aivan. Varoituksen sana:

Tulen käsittelemään alkuperäisen Twin Peaks -tv-sarjan lisäksi Twin Peaks: Tuli kulje kanssani -elokuvaa sekä luonnollisesti Twin Peaks: The Returnia, koska ne muodostavat Lynchin luoman kokonaisuuden. Näiden lisäksi aion myös sivuta David Lynchin tärkeimpiä elokuvia, kuten Eraserhead, Blue Velvet, Lost Highway ja Mulholland Drive.

Aion paljastaa Lynchin teosten keskeiset ideat, niiden todelliset tarkoitukset ja merkitykset sekä samalla tietysti tarjota juonikuvauksia. Annan tämän varoituksena, koska jos haluat jatkossakin nauttia David Lynchin teoksista oman tulkintasi ja kokemusmaailmasi kautta ja autuaan tietämättä, mistä niissä on kyse, niin suosittelen vahvasti jättämään tämän esseen lukematta. Tulen antamaan tulkinnan Lynchin viestistä avaamalla tarinan symboliikkaa ja teemoja, joita hän pyrkii omalaatuisella tyylillään välittämään katsojille Twin Peaksin avulla.

Varoituksen lisäksi haluan antaa kunnian heille, joille kunnia kuuluu.

En todennäköisesti kirjoittaisi tätä ilman muita faneja. Seison jättiläisten harteilla ja kirjoitukseni perustuu oman aivojumppani lisäksi myös muiden fanien tekemään analyysityöhön, tiukkoihin pohdintoihin ja teoretisointeihin, joita olen vuosien aikana nähnyt. Suosittelen jokaista Lynch-fania tutustumaan esimerkiksi Film Crit Hulkin kirjoittamiin analyyseihin ja Twin Perfect -nimisen YouTube-kanavan Twin Peaks -aiheisiin videoihin. Pohjaan tulkintaani myös Lynchin omaan tarinankerrontafilosofiaan, jota hän tuo ilmi kirjoissa Catching the Big Fish, Lynch on Lynch sekä Tilaa unelmoida ja lukemattomissa haastatteluissa, joita hän on vuosien varrella antanut.

Tämä on viimeinen mahdollisuutesi. Jos jatkat vielä tästä eteenpäin, niin et tule enää näkemään Lynchin töitä samalla tavalla.

Sinua on varoitettu.

Mistä puhumme, kun puhumme David Lynchistä?

David Lynch on yksi omista suosikkiohjaajistani.

Tämä johtuu siitä, että kaiken omaperäisen surrealismin, absurdin kuvaston ja symbolisen pinnan alla David Lynch on oikeasti hiton taitava elokuvantekijä ja tarinankertoja. Myönnän, että Lynchillä on erittäin vahva persoonallinen tyyli, joka erottaa hänet muista aikalaisistaan. Mutta vaikka David Lynchin työt saattavat vaikuttaa täydellisen surrealistisilta, niin – usko tai älä – hänen töistään on mahdollista päätellä niin sanotut ”oikeat” vastaukset.

Lynchin teokset eivät sovi kaikille. Ne nojaavat vahvasti subjektiiviseen ja tunnepohjaiseen kokemusmaailmaan. Lynch saattaa hetkessä mennä ääripäästä toiseen, äärimmäisestä ihmissielun synkkyydestä ja ahdistavuudesta koomiseen keveyteen. Kun Lynchin teos on häiritsevä, se viiltää sielua kuin partaterä. Hänen teoksensa harvemmin tarjoavat kevyitä katselukokemuksia ja voivat aiheuttaa henkistä tai fyysistä pahoinvointia.

On monia katsojia, jotka saattavat nauttia Lynchin elokuvista vain niiden tarjoaman kokeilevuuden, häiriintyneen tunnelman, painajaismaisen kauhukuvaston tai muuten vain persoonallisen ilmeen takia sen kummemmin välittämättä mysteereistä tai symboleista. Tämä on täysin validi tapa nauttia Lynchin töistä, missä ei ole mitään väärää, vaikka nähdäkseni tämä katsomistapa tavallaan alentaa ja ohittaa Lynchin tarkoituksen. Taiteen tulisi herättää katsojassa tunteita tai ajatuksia, joita katsoja voi sitten käsitellä jälkikäteen.

Mutta Lynchin filosofian mukaisesti jokainen katselukokemus on yksilöllinen ja itse katsojasta kiinni. Lynch on taiteilija sanan varsinaisessa merkityksessä, koska hän tekee parhaansa, jotta voi olla työhönsä tyytyväinen ja laskee sen maailmaan muiden koettavaksi. Hänen elokuvansa saattavat sisältää valtavirralle epätyypillistä ja täysin intuitiivista häröilyä ja hämmentäviä hetkiä, mutta nämä hetket palvelevat aina Lynchin keskeisiä ideoita.

Esimerkiksi The Returnin yksi ensimmäisistä kohtauksista sijoittuu New Yorkiin, jossa lähes tyhjässä teollisuusrakennuksessa on lasinen Laatikko, jota nuori mies vahtii. Tämäkin ulkoisesti täysin outo hetki istuu täydellisesti The Returnin keskeiseen teemaan ja tarkoitukseen.

Lynch ymmärtää elokuvakerronnan peruslainalaisuudet, kuten alustuksen ja lunastuksen periaatteet, kohtauksen sävyn saavuttamisen, tunnelman luomisen, kohtauksen tahdituksen sekä tehokkaan äänisuunnittelun käytön – ja osaa hyödyntää niitä täysin vaivattomasti. Näiden lisäksi hän ymmärtää näyttelijöiden kanssa työskentelyn todella hyvin.

Vaikka Lynchin teokset pääasiassa edustavat kokeilevampaa suuntausta, niin hän pystyy toimimaan myös perinteisemmän, niin sanotusti konservatiivisemman tarinankerronnan periaatteiden mukaan. Tästä ovat hyvinä todisteina Oscar-ehdokkaaksi noussut Elefanttimies ja Disneyn kanssa yhteistyössä tuotettu The Straight Story. Mutta omasta mielestäni Lynchin parhaat työt ovat niitä, joissa hän pääsee hyödyntämään omaa tavaramerkkiään eli unilogiikan periaatteita.

Mutta miten Lynchin elokuvat voivat olla yhtä aikaa selkeitä ja unenomaisia tai symbolisia?

Tässä täytyy muistaa, että onhan unissakin omat lainalaisuutensa. Kun uneksimme, niin saatamme nähdä täysin toisistaan irrallisia kuvia, tapahtumia tai kohtauksia. Uni voi olla myös pelkkä tunne. Useammin kuin tajuammekaan, niin unemme pohjaavat täysin omiin kokemuksiimme tai ajatuksiimme, pelkoihimme ja haluihimme.

Lynch rakentaa ja tarjoilee meille omia toiveuniaan ja painajaisiaan, jotta pääsemme näkemään maailman hänen mielensä silmin. Katsojan täytyy vain pyrkiä ymmärtämään ja hyödyntämään Lynchin tarjoamia symboleita oikein ja johdonmukaisesti, jotta katsoja voi tehdä johtopäätöksensä. Joskus ne osuvat oikeaan, joskus taas eivät, mutta se toisaalta on Lynchin elokuvien viehätys ja vahvuus. Hän ei tarjoa lopullista vastausta, joten Eraserheadin ja Lost Highwayn kaltaiset tarinat kiehtovat katsojia aivan maailman tappiin asti.

Lynch saa unilogiikkansa näyttämään äärimmäisen vaivattomalta ja helpolta, mutta se johtuu Lynchin pääasiassa tarinankertojan taidoista ja tietysti siitä, että jokaisen elokuvan taustalla ohjaavana abstraktina ideana voi olla selkeä tunne, idea tai viesti, jonka hän haluaa kommunikoida katsojalle. Hän ei vain heittele satunnaisia kuvia ja ääniä katsojan suuntaan – vaikka monesta katsojasta saattaa tuntua siltä – sen sijaan niiden alta usein paljastuu selkeä ja kirkas syvempi merkitys.

Monille Lynchin työt saattavat olla täysin puuta heinää, mutta niitä on helpompi ymmärtää kunkin vallitsevan tunteen pohjalta, olipa kyseessä sitten vanhemmuuden pelko (Eraserhead), tylsistyminen arkiseen elämään ja siitä kumpuava uteliaisuus ja seikkailunhalu (Blue Velvet), pähkähullun rohkea rakkaus (Villi sydän) tai syyllisyys ja sen kieltäminen itsepetoksen kautta (Lost Highway ja Mulholland Drive).

Lynchin elokuvat sisältävät abstrakteja teemoja, jotka on vain piilotettu omaperäisten ilmennettyjen dramatisoitujen tapahtumien, hahmojen motiivien ja symboliikan alle. Mutta Lynchin symboliikassa on ymmärrettävä, että se on katsojan näkökulmasta reilua. Lynch ei sahaa katsojaa linssiin. Hän tarkoittaa juuri sitä, mitä katsoja näkee – oli tulkinta mikä tahansa. Yksikätinen MIKE sanoo sen parhaiten Twin Peaksissa:

”I say it like it is.” Sanon sen kuten se on.

Ennen kuin oli kaupunki nimeltään Twin Peaks…

Jotta olisi mahdollista ymmärtää Twin Peaksia ja sen jatko-osia, täytyy ymmärtää television historiaa ja perinteitä.

Lyhyesti sanottuna televisio mullisti kaiken, etenkin amerikkalaisten elämässä. Ennen kuvaputkien vallankumousta koko perheen oli joko tyydyttävä radion tarjoamaan viihteeseen tai keräännyttävä teatterisaleihin. Televisio oli käänteentekevä, koska se mahdollisti ennen näkemättömän, reaaliaikaisen yhteyden ihmisten koteihin. Ei kulunut aikaakaan, kun melkein jokaisessa taloudessa oli TV omalla kunniapaikalla olohuoneessa ja päivä aikataulutettiin uutisten ja yhteisten lempiohjelmien mukaan. Televisioon alettiin tuottamaan sarjoja, jotta ihmiset viihtyisivät mainosten välissä, koska se oli ja on edelleen television perimmäinen tavoite: myydä ja markkinoida kuluttajille tuotteita.

Mutta mitä sillä oikeasti myydään?

Henkiselle hyvinvoinnille elintärkeitä kulutustuotteita ja elintarvikkeita, mutta sillä markkinoidaan myös ideologisia tarpeita. Olemme sopeutuvaisia olentoja. Sopeudumme ympäristöömme ja sen ärsykkeisiin. Totumme siihen mitä näemme, emmekä helposti kyseenalaista sitä, mikä koetaan luonnollisena. Jos jotakin asiaa pidetään luonnollisena, niin siinä piilevää ideologiaa on vaikea havaita ja kyseenalaistaa, koska se on niin luonnollinen – ja tämä kehäajattelu on oikeaa ideologiaa, ei se, mitä naapurivaltio tarjoilee kapitalismin sijasta.

Kaikista vaarallisimmat ideologiat, joita televisio levitti, liittyivät pelon ilmapiirin ylläpitämiseen ja väkivallan normalisoimiseen.

Mutta eikö elokuvilla ole sama vaikutus?

Ei välttämättä. Siinä missä elokuvilla, ainakin ennen, oli oma paikkansa omassa pyhätössään, elokuvateatterissa, niin television pyhättö oli olohuone. Teatteriin tultiin ja mentiin ja teatterikokemuksessa on jotain arvokasta, mutta kotona vietetty aika on arkista, jatkuvaa, jokapäiväistä ja normalisoivaa. Uutiskanavat kilpailevat amerikkalaisten tarjonnasta. Se kuka saa kuvansa telkkariin pääsee tarjoamaan äänensä kansalle, ja toimii auktoriteettina massoille.

Se, joka hallitsee televisiota, hallitsee myös ilmapiiriä ja vallitsevaa ideologiaa.

90-luvulle asti televisioissa oli tietty kaava ja tämä sama kaava on säilynyt osittain myös tähän päivään asti. tv-sarjojen yksittäisten jaksojen pituus lasketaan niille osoitettujen minuuttien mukaan.

Käsikirjoittamisessa huomioidaan tietyt sivumäärät, jotta mainostauot osuvat sopivien minuuttien kohdalle eivätkä häiritse liikaa tarinan kuljettamista.

Ei ole parempaa, kuin saada katsojan mielenkiinto napattua cliffhangerilla juuri ennen mainoskatkoa.

Tähän samaan tv-sarjojen kaavaan kuului vaatimus jaksojen standardimitasta. Jaksot ovat yksittäisiä vajaan tunnin mittaisia tarinoita, joissa kaikki juonikuviot selviävät jakson loppuun mennessä. Yleisön ei aiemmin tarvinnut jäädä pohtimaan liikaa tunnin mittaisen murhamysteerin seurauksia, vaan he saattoivat heitä viihdyttäneen tarinan jälkeen siirtyä katsomaan uutisia ilman turhia ja häiritseviä jälkiajatuksia juuri nähdyn viihteellisen väkivallan seurauksia. Näin katsojat saivat kevyttä ja perinteistä, aivot narikkaan tunkevaa viihdettä.

Amerikkalaiset – ja me muut heidän vanavedessänsä – olivat 90-luvulle tultaessa tottuneita siihen, että samat hahmot seikkailevat heidän kotiruuduillaan, päivästä toiseen. Ihmiset olivat tottuneet poliisi- ja rikossarjojen sekä murhamysteereiden yksiulotteisiin hahmoihin; tottuneet murhien uhreihin, jotka olivat kertakäyttöisiä kuin ne samat yksittäispakatut mikroateriat, joita amerikkalaiset nauttivat yllin kyllin. Murhaajat odottivat kiinnijäämistä nokkelien etsivien ratkaistessa rikokset ennen iltauutisia, jolloin tv:n ääressä nautittu ateria oli muisto vain.

Televisio tarjosi selkeitä ja helppoja vastauksia, mustavalkoisia ja yksinkertaisia tarinoita, joiden kysymyksiin tarjottiin vastaukset illan päätteeksi. Televisiolähetysten sanelemattomat säännöt sanelivat, ettei mikään saanut jäädä vaivaamaan katsojaa. Sehän olisi voinut viedä ajatukset pois kuluttamisesta. Tärkeintä oli luoda mahdollisimman monelle sopivaa ajanvietettä, jottei ketään työnnetty tv-ruudun ääreltä pois.

Jokainen jakso taputeltiin pakettiin ja uusi uhri odotti heti seuraavana iltana.

Sama kaava toistui aina ilta toisensa jälkeen. Tämä sai ihmiset tottumaan tietynlaiseen rytmiin. He tuudittautuivat kulutukseen, eivätkä kyseenalaistaneet omia tottumuksiaan. Tarvittiin joku, joka osasi nimetä ilmapiirin ja kykenee tarinallistamaan sen selkeästi.

Lynch päätti yhdessä Mark Frostin kanssa kyseenalaistaa totutun televisiokulttuurin – ja näin sai alkunsa Laura Palmerin murhamysteeri.

Laura Palmerin muoviin paketoitu ruumis

Twin Peaks oli minulle pitkään kaikista vähiten kiinnostava Lynchin töistä, koska en oikeastaan osannut nimetä sen keskeistä ideaa. Koko sarja tuntui liian sekavalta. Tai ehkä olin vain liian nuori ja laiska ajattelemaan, että Twin Peaks yritti oikeasti kertoa jotain. Olin siis kuten kuka tahansa keskivertokatsoja. Toivoin vain saavani vastauksen Lynchin ja Frostin suureen mysteeriin: ”Kuka murhasi Laura Palmerin?”

Pidin kuitenkin Lynchin elokuvista todella paljon. Ne tuntuivat selkeiltä kokonaisuuksilta. Kokonaisilta ajatuksilta. Twin Peaks tuntui leffoihin verrattuna kaikista vähiten lynchmäiseltä, liian monen kokin tuotokselta, jotka kaikki yrittivät vuorollaan imitoida lynchmäistä tarinankerrontaa. Luin haastatteluista, kuinka TV-studion edustajat esittivät omia vaatimuksiaan yhä enenevissä määrin sarjan edetessä. Loppujen lopuksi Lynch ja Frost olivat sataprosenttisesti vastuussa ainoastaan pilottijaksosta. Pystyn ymmärtämään, miksi Lynch on myöntänyt olleensa sarjan kohdalla kaikista ylpein ainoastaan pilotista.

Mutta mistä Twin Peaks kertoo? Mitä se yrittää sanoa?

Lynch aisti 90-luvulle tultaessa television vaikutuksen amerikkalaisen ilmapiirin muokkaajana. Jokin oli pielessä siinä, että kansalaiset orjallisesti liimautuivat joka ilta tv-vastaanottimiensa ääreen vastaanottamaan nälkäisinä viihteen kautta pelon ja väkivallan ilmapiirin sanomaa.

Lynch on kuvaillut usein toisen maailmansodan jälkeistä kylmän sodan ilmapiiriä, ajan henkeä eli zeitgeistia, erittäin vahvana kokemuksena. 90-luvulle tultaessa tilanne ei ollut helpottanut.

Uutiskanavat ja tv-sarjat alkoivat pyörimään entistä kiihtyvämmällä tahdilla. Ilmapiiri ei ollut terve, vaan jokin oli pielessä. Ihmisten elämä ja yhteiskunta ei ollut tasapainossa. Kuvaruudut suolsivat pelkkää negatiivisuutta ihmisten elämään ja kuluttajat hotkivat sen kyseenalaistamatta joka ilta.

Lynchin perimmäisenä tarkoituksena oli käyttää Laura Palmerin murhamysteeriä tasapainottamaan amerikkalaista ilmapiiriä, joka oli tottunut pelkoon ja väkivaltaan. Vahingossa samalla hän tuli muuttaneeksi koko tv-kulttuuria. Katsojat olivat tottuneet helposti sulateltaviin, yksittäispakattuihin murhamysteereihin, jotka tarjosivat kertakäyttöistä viihdettä.

Vastauksena oli tarjoilla mysteeri ja muoviin kääritty Laura Palmer, joka osoittautui vaikeasti sulateltavaksi uhriksi.

Twin Peaks kyseenalaisti täysin totutun toimintatavan, että murhaajan kuuluu selvitä aina rikossarjan jakson lopussa. Yksittäisten jaksojen yli jatkuva mysteeri oli jotain täysin uutta 90-luvun TV-yleisölle. Tämän lisäksi myös murhan seuraukset ja avoin tunteellisuus astuivat näyttämölle puhtaan viihdearvon sijaan.

Mikä tunne määrittää koko pilottijaksoa ja pitkälti ensimmäistä tuotantokautta?

Kokonaisvaltainen suru ja menetyksen tunne.

Tämä oli koko sarjan idea: esitellä koko kaupungin kokema menetys ja suru. Twin Peaksin yhteisössä kaikki tunsivat Lauran. Hän vaikutti niin monen muun ihmisen elämään. Kun Laura Palmerin ruumis löydetään ja poliisit saapuvat paikalle tutkimaan, niin apulaissheriffi Andy Brennan (Harry Goaz) ei pysty hillitsemään omia tunteitaan. Lauran äiti ja isä ovat molemmat hysteerisiä. Ystävät ovat kaikki sanattomia. Laura Palmerin surma työnsi Twin Peaksin kaupungin yhteisön raiteiltaan.

Myös yleisö koki osallisuutta Lauran tapaukseen, hiukan perverssillä tavalla tosin. Jos Laura Palmerin murhamysteeri olisi selvinnyt heti ensimmäisessä jaksossa, niin hänestä olisi tullut vain yksi väkivallan uhri lisää tv-sarjojen pitkässä perinteessä. Ketään ei olisi kiinnostanut ja Laura olisi unohdettu jo seuraavana aamuna. Jälleen yksi kertakäyttöinen, nopeasti unohdettava kasvo tuhansien muiden fiktiivisten uhrien joukossa.

Katsojat olivat tottuneet katsojina saamaan vastauksia ja lopetuksia tarinoiden kysymyksiin. 90-luvun murhamysteerit ja poliisisarjat keskittyivät pelkistettyihin hahmoihin ja yksioikoisen väkivallan kuluttamiseen 40 minuutin sykleissä. Kun yksittäispakatuissa tarinoissa katsojalle tarjoillaan lopussa lopullinen ja kaiken selittävä vastaus, mitä jää jäljelle? Nälkä seuraavan jakson seuraavaa uhria ja uutta mysteeriä kohtaan. Tämän illan uhri on huomenna jo unohdettu. Väkivallan kierre jatkuu ja jatkuu.

Laura Palmerin tarkoitus oli edustaa uhria, jolla on kasvot. Tämän puolesta puhuu, kun jokaisen jakson jälkeen näemme Lauran hymyilevät kasvot valmistujaiskuvasta. Laura ei ollut vain uhri, kun hänestä tutkimuksen aikana paljastui monia eri puolia. Hän oli moniulotteinen ihminen, tunnollinen, hellä ja välittävä ystävä, jolla oli myös omat pimeät puolensa. Laura oli arvaamaton, äkkipikainen ja huumeiden käytön kuluttama ihmisraunio. Tuli kulje kanssani -elokuva paljastaa Lauran kokemien vääryyksien ja hyväksikäytön tuottaman henkisen helvetin, jossa hän eli ja jota hän yritti lieventää villillä käytöksellään.

Alkuperäisestä sarjasta on tärkeintä ymmärtää, että Laura Palmerin muoviin käärityt kasvot pysyvät mielessämme vain ja ainoastaan niin kauan kuin murhamysteeri on elossa.

Mysteeri merkitsi myös paljon muuta kuin vain yleisön sitoutumista sarjaan. Niin kauan kuin mysteeri oli elossa, niin kauan FBI agentti Dale Cooper (Kyle MacLachlan) myös tutki murhaa. Mitä kauemmin hän tutki murhaa, niin sitä paremmin se auttoi paljastamaan Twin Peaksin kaupungin synkkiä ja väkivaltaisia salaisuuksia sekä sarjan hahmoille että katsojalle.

Tämä on se, mihin Lynch viittaa puhuessaan sarjan Laura Palmerin murhamysteeristä ja kuinka se kannattelee kaikkia muita mysteereitä. Kun tutkinta on käynnissä, se auttaa paljastamaan korruptiota ja pahuutta, joka elää ja lisääntyy pimeydessä.

Lynch usein puhuu haastatteluissaan valosta ja pimeydestä sanoen, että pimeys ei ole mitään muuta kuin vain valon poissaolo. Kun valoa lisätään, niin pimeys luonnollisesti katoaa. Twin Peaksin murhamysteerin tutkinta oli kuvainnollisesti valo, jonka tarkoitus oli valaista pimeyttä.

Tästä syystä valo ja varjo ovat niin isossa osassa sarjan kuvastoa: metsän pimeyttä valaisevat taskulamput, vilkkuvat halogeenilamput, autojen ajovalot pimeydessä ja niin edelleen. Tämä on aivan päivänselvää, koska jopa yksi sarjan ikonisimmista hahmoista, Pölkkyrouva, eli The Log Lady, on nimeltään Margaret Lanterman. Lanterman eli lyhtymies.

Lynch halusi kirjaimellisesti valaista katsojien mielen pimeyttä Lauran mysteerillä ja osoittaa karun ja epäinhimillistävän väkivallan seuraukset.

Väkivaltaa – ja kuinka sitä käytetään

Twin Peaksin esittämässä valon ja varjon kamppailussa keskeisenä elementtinä on tuli. Tuli, kulje kanssani on yksi sarjan keskeisimmistä ja lainatuimmista lauseista.

Miten tuli liittyy väkivaltaan tai sen kuvaamiseen?

Tuli tuottaa valoa, mutta se on myös lähteensä tuhoava ja kuluttava luonnonvoima. Tuli tarvitsee polttoainetta valaistakseen pimeyttä. Tuli on vain neutraali työkalu, joten sitä voi käyttää joko hyvään tai pahaan.

Erikoisagentti Dale Cooperin sisällä oleva ”tuli, joka valaisee Twin Peaksin pimeyttä” tarvitsee polttoainetta: tästä syystä hän juo kahvia ja syö donitseja. Hän ei voi hoitaa tehtäväänsä tyhjin vatsoin.

Tuli symbolisoi sarjassa myös väkivaltaa. Myös väkivaltaa voi käyttää joko hyvään tai pahaan. Lynch itse kokee käyttävänsä väkivaltaa hyvään tarkoitukseen: hän kuvaa väkivaltaisia kohtauksia, joiden tarkoituksena on osoittaa väkivallan äärimmäisen julmat seuraukset ja siitä jäävät traumat. Pölkkyrouva on huolissaan tulesta ja sen vaikutuksesta, koska tuli voi syödä tai kuluttaan hänen rakkaan puupölkkynsä.

Lynch ei ole yhdessäkään elokuvassaan esittänyt väkivaltaa ihannoivassa valossa, ja tämä käy järkeen Lynchin henkilökohtaisten kokemustensa kanssa. Lynch asui monta vuotta Philadelphiassa ja tänä aikana hän kohtasi useaan otteeseen suoranaista väkivaltaa tai sen uhkaa.

Liian monet sarjat käyttävät väkivaltaa tai sen uhkaa holtittomasti. Monessa tv-ohjelmassa väkivalta esitetään jonain siistinä asiana. Lynch sen sijaan aiheuttaa aivan päinvastaisen reaktion. Twin Peaks saa muut ohjelmat näyttämään pikkupojilta, jotka heittelevät palavia tulitikkua perässään. Lynch käyttää omaa tultaan harkiten ja tehokkaasti. Itse asiassa Twin Peaksissä väkivalta ja sen ihannointi itsessään sai omat kasvot ja oman nimen…

BOB.

BOB on eräänlainen mystinen paha henki, joka edustaa televisiosarjojen helposti kulutettavaa väkivaltaa ja sen himoa. BOB on Twin Peaksin kirjaimellinen tuhoava ja korruptoiva voima.

Sarjan edetessä FBI agentti Albert Rosenfield (Miguel Ferrera) jopa sanoo suoraan, että BOB on ”pahuus ihmisten sisällä” (the evil that men do). TV-väkivalta on paha, jonka ihmiset ovat sisäistäneet – ja Laura Palmerin tarkoituksena oli toimia vastavoimana, joka palauttaisi balanssin.

Tämä idea tuodaan täysin eksplisiittisesti esille The Returnin kuuluisassa jaksossa, jossa BOB syntyy ydinkokeen seurauksena maailmaan. Samassa jaksossa The Fireman -niminen jättiläinen synnyttää Lauran, joka kuvataan kirkkaana valopallona vastakohdaksi BOBin mädälle munalle. Tämän takia BOB yritti kaapata Lauran sielun Tuli kulje kanssani -elokuvassa: hän halusi käyttää Lauran kehoa hyväkseen myrkyttääkseen ihmisten mielet väkivallan himolla.

Twin Peaksin perimmäisin tarkoitus oli tuoda ja tarjota tasapaino helposti kulutettavan, viihteellistetyn väkivallan kyllästämään maailmaan.

BOB ja Laura Palmer ovat kaksi vastavoimaa, jotka kamppailevat katsojien sieluista…

JATKUU SEURAAVASSA NUMEROSSA

Ville Vuorio

Kirjoittaja on lappeenrantalainen LeffaHamsteri-elokuvablogin ylläpitäjä, joka rakastaa populaarikulttuuria ja käyttää suuren osan vapaa-ajastaan viihteen kuluttamiseen, puhumiseen ja ylipitkien esseiden kirjoittamiseen.