Huvipuisto vai taidenäyttely? Uusintakatselun eri tasot

Läheisessä elokuvassa on jotain tuttua ja turvallista. Kun elokuva lähtee pyörimään, tiedän että tämä ei koskaan petä.

13.6.2022 09:00

Olin hiljattain mukana Ylen radio-ohjelmassa, jossa puhuttiin kirjojen uusintalukemisesta ja leffojen uusintakatselusta.

Jarmo Laitanevan juontamassa lähetyksessä kuulijat saivat soittaa ja kertoa, minkä teoksen kanssa he viettävät mielellään aikaa uudestaan.

Soittajilla olikin monenlaisia lempileffoja. Toinen muisteli Carl Theodor Dreyeriä ja Pier Paolo Pasolinia, toinen nosti esiin Jim Carreyn komedian Nuija ja tosinuija. 

Minäkin luettelen mielelläni elokuvia, jotka ovat tehneet vaikutuksen, ja joita katson mielelläni uudestaan. Ei ole kuitenkaan yhtä helppoa perustella, miksi palaan niihin toistuvasti.

On helppo todeta, että Dreyerin Jeanne d’Arcin kärsimys on upeaa elokuvataidetta tai Jim Carrey vain on niin hauska. Mutta mikä on se erityinen piirre, joka tekee niistä omalle kohdalle erityisiä?

Nykyään uusintakatseleminen on helppoa. Vaikka suosikkileffaa ei löytyisi omasta hyllystä, sen todennäköisesti löytää jostain suoratoistopalvelusta.

Usein kyseessä ei olekaan pelkkää elokuvan uudelleen katsomista, vaan siinä palataan tunteisiin ja muistoihin, jotka liittyvät ensimmäiseen katsomiskertaan. Minulla ne liittyvät usein kauhavalaiseen elokuvateatteriin, jossa näin monet elokuvan ensimmäistä kertaa. Saatan muistaa myös keskustelut ystävän kanssa, jonka kanssa katsoin elokuvan . 

Joskus uusintakatselu vuosien jälkeen voi olla pettymys. Christopher Reeven ensimmäinen Teräsmies-elokuva tai tieteissarja Avaruusasema Alfa olivat minulle lapsena huikeita elämyksiä, mutta vuosikymmeniä myöhemmin ne näyttävät kömpelöiltä ja tahattoman koomisilta.

Silti aina jää jäljelle elokuvia, joita katson uudestaan vuodesta ja vuosikymmenestä toiseen, eivätkä ne tunnu vanhentuneen kuin hyvällä tavalla.

Läheisessä elokuvassa on jotain tuttua ja turvallista. Kun elokuva lähtee pyörimään, tiedän että tämä ei koskaan petä. Sellaisia elokuvia ovat vaikkapa Kummisetä-trilogian kaksi ensimmäistä osaa tai Andrei Tarkovskin Peili. Komedioista Kala nimeltä Wanda tai Mel Brooksin 1970-luvun elokuvat naurattavat joka kerta. 

Monet katsovat Frendit-televisiosarjan kaikki kaudet dvd-boksilta tai suoratoistona kerran vuodessa. Itse en ole sitä harrastanut, mutta jos televisiota avatessa kanavalla sattuu pyörimään joku Frendien jakso, jään katsomaan sitä, koska dialogi on niin hyvin kirjoitettua, eikä hahmojen kemiaa voi vastustaa.

Frendit-uusintamaraton tai vaikkapa Die Hard tai Kadonneen aarteen metsästäjät voivat olla kuin käynti huvipuistossa lapsena. Ei riitä, että pääsee yhden kerran vuoristorataan tai karuselliin. Sen jälkeen haluaa kokea päätähuimaavan tunteen uudestaan, ja se toimii joka kerta.

Kun taas katson uudestaan Kummisetää tai Tarkovskin elokuvia, se ei ole vuoristorata-ajelua. Löydän joka kerta elokuvista uusia tasoja lukuisten uusintakatselujen jälkeen. Ne voivat olla pieniä yksityiskohtia dialogissa tai kuvakerronnassa. Voi avautua täysin uusi piirre jostain roolihahmosta. Ehkä tätä kokemusta voisi verrata taidenäyttelyyn.

Huvipuistossa käynti ja taidenäyttely ovat erilaisia kokemuksia, mutta molemmat omalla laillaan yhtä elähdyttäviä. Molemmat antavat lohdutusta tai iloa. Parhaimmillaan ne tuovat oivalluksia, jotka auttavat löytämään uusia tasoja paitsi elokuvasta myös itsestään. 

Jussi Huhtala

Tässä kolumnisarjassa tarkastellaan kotiteatterijulkaisuja ja striimipalveluja sekä niihin liittyviä ilmiöitä. Seuraa kirjoittajaa Twitterissä: @JussiHuhta1a

Sarjan edellinen kolumni:
Netflixin kasvu pysähtyi: Luopuuko suoratoistojätti periaatteistaan?

Lisää luettavaa