Ilmiö nimeltä Stranger Things saa uuden kauden – Mistä nostalgisessa sarjassa on oikein kyse?

Episodin verkkosivuilla alkaa uusi palsta, jossa kerrotaan pitkään ja analyyttisesti televisiosarjoista. Palstaa pitää Ville Vuorio, joka tunnetaan myös nimellä Leffahamsteri. Ensimmäisenä otetaan käsittelyyn Stranger Things. Spoilerivaroitus kaikista kolmesta Stranger Things -tuotantokausista sekä The Wire -sarjasta.

Netflixin suursuosioon yltänyt sarja on palaamassa neljännen kauden voimin. Nyt on sopiva aika tarkastella tätä ilmiötä tähän asti ilmestyneiden tuotantokausien kautta. Pyrin tässä esseessä hahmottamaan Stranger Things -sarjan keskeisiä ongelmakohtia puhtaan viihdearvon ja puuttuvan ydinteeman kautta, joka mahdollistaisi selkeämmän kokonaisuuden.

Käy hakemassa kaupasta pari pakettia vohveleita – ja aloitetaan.

1. LUKU – OUTOJA ASIOITA

Stephen King -fontilla varustettu Stranger Things on kaihoisa nostalgisointi trippi kultaiselle 80-luvulle. Ilmestyessään kesällä 2016 tuntui aivan kuin sarjan luojina toimineet Dufferin veljekset olisivat ottaneet kaiken mistä minä ja monet muut kasariestetiikan nälkäiset himoitsemme ja sekoittaneet aineksista jotain uutta ja mielenkiintoista.

En haluaisi olla se, joka pilaa sarjan faneilta kaiken nautinnon sarjaa kohtaan, mutta haluan olla reilu ja tuoda kantani heti kättelyssä esille.

Suoraan sanottuna Stranger Things –sarjan tarinankerronta vaikuttaa ensimmäisen kolmen tuotantokauden perusteella olevan epämääräistä ja päämäärätöntä. Sarjan juoni on erilaisten ulkoa opittujen kuvioiden ja skenaarioiden uusintamista ja toistoa. Pahimmillaan hahmojen psykologiat ja motivaatiot hahmottuvat sarjan edetessä epäjohdonmukaisiksi. Toisin sanoen hahmot eivät motivoidu sisäisesti, omista lähtökohdistaan käsin, vaan etenevät juonen sanelemina.

Haluaisin olla väärässä. Haluaisin ”vain” nauttia sarjasta, kuten nautin ensimmäisen kauden aikana.

Hyvä kysymys on, miksen vain kytkisi aivojeni tiedostavia alueita pois päältä, koska viihdehän on vain viihdettä. Olisipa se näin yksinkertaista. Näen asian täysin päinvastoin: mitä enemmän tiedostan elokuvien sisäisiä prosesseja, niin sitä enemmän pystyn nauttimaan niistä. Kun pystyn rekisteröimään osaavan käsikirjoittajan, leikkaajan tai ohjaajan kädenjäljen, niin sitä paremmin osaan arvostaa teokseen nähtyä aikaa ja vaivaa.

Tästä johtuu myös se, että mitä enemmän harrastan elokuvien ja sarjojen sisäisten johdonmukaisuuksien, teemojen ja merkitysten tarkastelua, niin sitä enemmän näen kiiltävän pinnan alle. Pyrin analyyttisellä otteellani toimimaan kuten mekaanikko, joka pystyy erottamaan vaikkapa formula-auton ja traktorin toisistaan. Eronteko on tärkeää, koska eihän traktoria tai formula-autoa voi vertailla toisiinsa nähden. Tai voihan niitä, mutta vain ymmärtämätön tekisi niin, koska urheiluauton ja työkoneen välillä ei ole paremmuushierarkiaa, vaikka toisin voisi kuvitella. Ne ovat molemmat omanlaisiaan työkaluja, joilla kummallakin on täysin eri tarkoitukset ja ominaisuudet. Yksinkertaistetusti toisessa on enemmän nopeutta ja toisessa on enemmän voimaa.

Pohdin, että mitähän autourheilijat olisivat mieltä ehdotuksestani järjestää traktori-formula-kisat. Siinä oltaisiin puoliksi pellolla, puoliksi ajoradalla ja siinä mitattaisiin traktoreiden nopeutta ja formuloiden vetovoimia. Jokuhan voisi ihmetellä tätä hulluutta, mutta voisin hyvin heittää tähän kommentin: ”Ei hätää, se on vain autourheilua. Nauti moottoreiden jyrinästä ja bensankatkusta.”

En ole mikään autoekspertti, traktoreista puhumattakaan, mutta autoharrastajat ja -ammattilaiset ihmettelisivät todennäköisesti tätä päätöntä kisaratkaisua. Yhtä lailla minulla menee pää sekaisin ristiriitaisista popkulttuurin ja viihteen tuotteista, kuin mitä autourheilijan pää menisi sekaisin tällaisesta edellä kuvaamastani kisasta.

Viihde ei ole vain viihdettä, aivan kuten autourheilu ei ole vain kovaa moottorinjyrinää ja bensankatkua.

Moottoriurheilua ei voi periaatteessa verrata elokuvalliseen ilmaisuun, koska se on ajanvietemuotona erilainen. Kisoissa voidaan tarkastella enemmän numeroita sekä niiden desimaaleja tai kilometrejä tunnissa ja sekunnin murto-osia. Siinä on insinööreillä ja matemaatikoilla tiedettä kerrakseen, kun tarkastellaan eri vuosien aika-ajotilastoja vuosi- tai kuukausitasolla ristiin rastiin kuljettajien ja ratojen osalta.

Viihde- ja kulttuuri ei ole yhtä eksaktia tiedettä, koska se ei ole tilastotiedettä. Viihdetuotteista voidaan tarkastella katsojalukuja ja lipputuloja, mutta jokainen meistä kokee teoksen aina eri tavoin, omasta näkökulmasta käsin. Aiheet puhuttelevat meitä eri tavoin ja ne herättävät tunteita aivan erilaisella skaalalla. Toinen saattaa katsoa Pixarin Up – kohti korkeuksia -elokuvan ensimmäiset seitsemän minuuttia ja vollottaa silmät päästään, kun taas toinen saattaa katsoa vierestä ja ihmetellä tätä samaa reaktiota. Itkevä katsoja samastuu hahmojen elämään, mutta toinen näkee vain piirroshahmot ruudulla.

Tarinat antavat meille merkitystä elämään. Ne ohjaavat ja muokkaavat maailmankuvaamme, halusimme sitä tai emme. Tästä syystä on äärimmäisen tärkeä tiedostaa, että mitä paremmin tekijät ovat kartalla omien päätöstensä vaikutuksista ja merkityksistä, niin sitä parempi.

Koska en halua vain seurata traktori- ja formulakuskeja ottamassa mittaa toisistaan.

Siirrytäänpä nyt näistä oudoista vertauskuvista Stranger Thingsin pariin.

2. LUKU – HYVÄT LÄHTÖKOHDAT

Stranger Things sijoittuu fiktiiviseen Hawkinsin kaupunkiin. Sarjan tapahtumat käynnistyvät nuoren Will Byersin (Noah Schnapp) yllättävästä katoamisesta. Mike (Finn Wolfhard) päättää lähteä ystäviensä Dustinin (Gaten Matarazzo) ja Lucaksen (Caleb McLaughlin) kanssa etsimässä kadonnutta ystäväänsä, mutta he törmäävät metsässä Willin sijaan oudosti käyttäytyvään kaljuun tyttöön (Millie Bobbie Brown), jolla on ehkä jotain tekemistä katoamisen kanssa. Tytön nimeksi paljastuu Eleven. Pojat piilottelevat Eleveniä Miken vanhempien kellarissa ja pikkuhiljaa heille selviää, että salaperäisellä vieraalla on yliluonnollisia kykyjä. Kaiken lisäksi hän on karannut Yhdysvaltojen hallituksen salaisesta laboratoriosta, joka sijaitsee kaupungin sähkövoimalan alapuolella.

Vaikka etsinnät eivät tuota tulosta, niin Joyce Byers (Winona Ryder), kadonneen pojan äiti, ei anna periksi. Poliisipäällikkö Hopper (David Harbour) tekee parhaansa tasapainoillessaan omien traumojensa kanssa yrittäessään samalla selvittää Willin mysteeristä katoamista.

Harras toiveeni olisi nähdä Stranger Things –sarjan päättyessä, kuinka Dufferin veljekset ovat kutoneet monisäkeisen ja nyanssirikkaan tarinan. Tai vähintään tarinan, joka yrittää sanoa jotain.

En väitä, että sarja olisi täysi sysipaska tekele, koska jo suosio kertoo jotain sarjan herättämistä tunteista. Teknisiltä tuotantoarvoiltaan sarja onkin parasta A-luokkaa, joka pystyy käyttämään katsojien odotuksia hyväkseen. Mutta tämä kaikki aiheuttaa vain hämmennystä. Miten Stranger Things osaa olla tietyiltä osin niin mielenkiintoinen, mutta toisaalta se epäonnistuu toisaalla niin hävyttömästi?

Katsotaan mitä pinnan alta löytyy.

Mysteeri on aina hyvä lähtökohta tarinalle, koska se herättää heti katsojan kiinnostuksen. Genrenä se on kuitenkin haastava, koska keskeisiin kysymyksiin pitäisi osata myös vastata, eikä tarina voi itsessään rakentua pelkän mysteerin varaan. Sarjan ensimmäisellä tuotantokaudella vaikutti, että sarja olisi paljon muutakin kuin pelkkä mysteerisarja. Siihen sisällytettiin jännitys- ja kauhuleffa estetiikkaa ja yliluonnollisilla elementeillä höystettyä scifi-mysteeriä.

Kaikista yleisin huomio liittyy siihen, miten Stranger Things yhdistelee keskeisimpiä amerikkalaisia kasarielokuvien tunnuspiirteitä keskenään. Sarjan keskeisimmistä vaikutteista on löydettävissä muun muassa John Hughesin amerikkkalaista high school -elokuvaa, John Carpenterin kauhuelokuvaa sekä tietysti Steven Spielbergin alkuvuosien blockbuster-tuotantoa, kuten vaikkapa Kolmannen asteen yhteys ja E.T., ja monia muita Amblin Entertainment -tuotantoyhtiön tuotteita. Koko komeuden kruunaa johncarpentermainen syntikkasoundtrack.

Toisin sanoen Stranger Things on 80-luvun elokuvien fanin aarreaitta.

Pelkästään Stranger Thingsin alkuintro saa ihon kananlihalle! Ah, tuo ihana VHS-estetiikka yhdistettynä Stephen Kingin kirjoista tuttuun fonttiin. Kun olin 2016 kesällä tuijottanut ensimmäisen kauden putkeen, niin nostin kädet ilmaan ja kysyin: ”Mistä tätä saa lisää?”

Suoraan sanottuna olin itsekin alussa aivan koukussa. Mutta mitä ihmettä tapahtui?

3. LUKU – TARINAN MYTOLOGIA JA SÄÄNNÖT

Stranger Things esitteli fiktiivisen Hawkinsin kaupungin, jonne sarjan tapahtumat sijoittuvat. Muun muassa poikien koulu opettajineen ja poliisilaitoksen arki vakuuttavat, että tällä kaupungilla ja näillä hahmoilla on oma historiansa. Valitettavasti sarjan tekijät eivät ole myöhemmillä tuotantokausilla osanneet rakentaa näistä hyvistä peruspalikoista huolimatta mitään muistettavaa tai mainitsemisen arvoista. Ensimmäisen tuotantokauden esittelemät mysteeritkin ovat kakkoskauden jälkeen avattu katsojalle.

Tai, no, tavallaan ovat.

Mietin kolmannen tuotantokauden kohdalla, että mitä oikeasti ymmärrän Elevenin kyvyistä, sarjan esittelemästä rinnakkaisulottuuvudesta ja siellä lymyilevistä pikkupedoista tai lovecratfmäisestä Mielennylkijä -hirviöstä.
Sarja jättää oman maailmansa mytologian erittäin väljäksi. Tämä voi tosin olla tarkoituksellista, mysteerin kasvattamista. En tarkoita sitä, että sarjan tekijöillä olisi velvollisuus avata maailmaansa katsojalle tai sitä, että teos on epätäydellinen, kunnes tunnemme kaikkien henkilöiden ja tapahtumien taustat yhtä tarkasti kuin omat taskumme.

Tämä johtuu siitä, että mytologia ≠ tarina.

Star Wars on tästä hyvä esimerkki. Alkuperäinen Star Wars esittelee meille maailman, joka tuntuu yhtä lailla eletyltä. Hahmot ovat selkeästi olleet olemassa ennen elokuvassa esitetyn tarinan alkua. Kaikki mytologinen aines on ensimmäisessä elokuvassa toissijaista tarinaan nähden. Obi-Wan mainitsee kloonisodat, mutta se ei ole juuri siinä hetkessä tärkeää. Tarinallinen selkeys on etusijalla, koska katsojan pitää ymmärtää, mitä hahmot edustavat ja mitä he haluavat. Darth Vader ei ollut vuonna 1977 kenellekään tuttu, joten visuaalisen tarinankerronnan tärkeys korostui. Jos näytät 7-vuotiaalle, joka ei tiedä mitään Star Warsista, Uusi toivo -elokuvan, niin väitän, että hän ymmärtää mitä Vader edustaa. Hän ei tarvitse luentoa kloonisodista tai imperiumin harjoittamasta totalitaarisesta politiikasta.

Tähän liittyen on erittäin tärkeää, että jos tarinaan sisältyy jotain yliluonnollista, niin tekijöiden on jollain tapaa tuotava katsojalle esille oma logiikkansa ja selkeät syy-seuraus -suhteet. Mieluiten näyttämällä, ei kertomalla. Koska jos katsoja ei ymmärrä, mitä tarinassa tapahtuu tai mitkä ovat panokset, niin sarjan jännite kärsii. Jos emme ymmärrä tarinan sääntöjä, niin mistä tiedämme, kun asiat menevät pieleen?

Katsoin viime vuonna ensimmäistä kertaa Neon Genesis Evangelion -klassikkoanimen, jossa on paljon samoja aineksia kuin Stranger Thingsissä. Siinä joukko teini-ikäisiä lapsia joutuu kohtaamaan jättimäisiä hirviöitä ja taistelemaan niitä vastaan. Evangelionissa esitellyt lapset saavat hyödyntää pacific rim -tyylistä teknologiaa, jolloin taisteluissa heillä on apunaan kerrostalon kokoiset taistelurobotit.

Sarjoissa on monia muita yhteneväisyyksiä, mutta erityisen huomattava ero niiden välillä oli kuinka sarjat kommunikoivat ja alustavat tulevan toimintakohtauksen pelisäännöt. Selkeällä alustuksella Evangelionin tekijät saavat lisättyä jännitystä ja panoksia. Tässä vaiheessa on tietysti hyvä tehdä selväksi, että en elokuvan tai tv-sarjan logiikalla viittaa mihinkään tosielämän matemaattiseen logiikkaan, vaan tarinassa esitellyn niin sanotun suljetun ympäristön sisäiseen logiikkaan. Tarinoiden esittelemät sisäiset logiikat ovat harvoin yhteydessä tosielämän luonnonlakeihin, koska telekineettisiä voimia tai jauhelihahirviöitä ei ole olemassa. Myös monet realismiin pyrkivistä draamasarjoista ovat harvoin täysin sataprosenttisen tarkkoja faktoissaan esimerkiksi kuvatessaan ammatteja, koska elämä on oikeasti erittäin tylsää ja sattumanvaraista. Draaman keinojen tarkoituksena on hakea jännitystä ja merkityksiä.

Tarinalle tärkeän informaation välittäminen katsojalle vaatii tiivistämistä ja selkeyttä. Viihteemme vaatii tiettyä epäuskon pidättämistä, koska kaikki tarinat ovat vajavaisia siinä, että ne eivät ole tosielämää. Tämä on täysin ok. Mutta Stranger Things herättää minussa vain ihmetystä, koska se ei aseta selkeitä sääntöjä. Mihin Elin kykenee ja ei kykene telekineettisillä voimillaan? Onko niillä jokin raja? Mihin sarjan pääpahis kykenee ja mihin se ei kykene? Miten telepatia toimii sarjassa?

Koska sarja ei osaa tai ei vielä halua vastata näihin kysymyksiin, niin sen toimintakohtauksista puuttuu jännite. Esimerkiksi kolmannen kauden lopussa Eleven ja kumppanit joutuvat taistelemaan Mielennylkijää vastaan. Välienselvittelyn aikana olin ainoastaan ymmälläni. Riittävätkö Elin kyvyt? Miksei hirviö löydä piilottelevia lapsia? Eikö sillä juuri ollut jonkinlainen henkinen yhteys Elin kanssa? Kohtauksen pelisääntöjä ei alustettu lainkaan, joten olin ainoastaan hämmentynyt. Osakseni jäi jännittämisen ja myötäelämisen sijaan tyytyä seuraamaan rakastamieni hahmojen toimintaa sivusta ja ihastella tehostetiimin upeaa työtä. Eikä siinä ole mitään moittimista, koska tehostebudjetti on aivan tapissa kolmannella kaudella.

Mietin vain miten suurempi vaikutus ja jännitys kohtauksissa olisi tarinallisen selkeyden myötä.

Tässä kulkee siis tarinan mytologian ja sääntöjen ero: mytologiaa ovat tarinat ja faktat hahmojen taustalla, jotka edistävät katsojan ymmärrystä hahmoista ja heidän motivaatioistaan. Säännöt sen sijaan edistävät toiminnallista ja tarinallista ymmärrystä, eli mikä on ja ei ole sarjassa mahdollista. Molempia tarvitaan, koska mytologia auttaa meitä ymmärtämään hahmoja ja heidän valintojaan, ja säännöt taas luovat jännityksen toimintakohtauksissa.

4. LUKU – SARJAN KESKEINEN SANOMA

Informaation välittämisen lisäksi Stranger Things ei vaikuta operoivan millään selkeällä temaattisella tasolla. Kolmen tuotantokauden jälkeen ihmettelin pitkään, että mistä tämä sarja kertoo? Mitä se yrittää sanoa? Mitä se käsittelee? Mikä on sen keskeisin teema?

Jos kysyisitte minulta samoja kysymyksiä muista suosikkisarjoistani (Breaking Bad, The Sopranos, The Wire tai Downton Abbey), niin osaisin antaa hyvinkin täydentävän vastauksen. Toisaalta monet suosikkisarjoistani ovat jo päättyneet, joten haluaisin olla vielä armollinen Netflixin lippulaivalle. Kuitenkin tämän hetkisen tiedon valossa näen, että Stranger Things -sarjassa esiintyy monia erilaisia aiheita ja teemoja ilman selkeää sanomaa.

Yhtä hyvin voisin arvuutella, tulisiko sarja mahdollisesti käsittelemään siirtymävaihetta lapsuudesta teini-ikään ja teini-iästä aikuisuuteen, kasvamista ja aikuistumista. Teini-ikäisten nuorten seksuaalisuuden heräämistä? Vanhempien vaikeutta ymmärtää ja samastua jälkikasvun ongelmiin, joka on seurausta 40- ja 50-luvun kasvatuksesta? Identiteetin etsimistä? Ystävyyttä?

Uudella kaudella oli sivujuonellisia viitteitä amerikkalaisen kapitalistiseen 80-luvun elämäntapaan, sovinismiin ja naisten tasa-arvoon sekä vanhempien naisten seksuaalisuuteen ja parisuhteen ylläpitämiseen.

Mutta jokainen näistä sivujuonteista etenee tasan ei mihinkään. Kaiken lisäksi käsitellyt aiheet tuntuivat jotenkin niin pinnallisilta ja juonen sanelemilta. Vaikuttiko rouva Wheelerin sivujuoni turhalta? Mikä oli neuvostoliittolaisen Alexein funktio tarinan kannalta ja miksi hänen piti kuolla? Olivatko Nancyn pomot ilkeitä hänelle vain ja ainoastaan sen takia, etteivät katsojat kokisi sympatiaa heidän kohtalolleen?

Sarja saattaa pintapuolisesti viitata ja raapaista monia teemoja, mutta se ei rakenna mitään mielekästä kokonaisuutta.

Yhteneväinen hahmodynaaminen rakennelma sisäisistä ja ulkoisista konflikteista loistaa poissaolollaan.

Mutta mitä väliä sillä oikeastaan on, jos sarjalla ei ole yhtä selkeää teemaa? Sehän on viihdyttävä sarja, joka esittelee katsojalleen äärimmäisen onnistuneen kopion 80-luvun estetiikasta. Mitä se haittaa, vaikka Stranger Things olisi vain puhtaasti viihteellinen sarja? Jos se viihdyttää katsojia, niin eikö se riitä? Eikö siinä ole jo hyvä itseisarvo?

Tavallaan kyllä, mutta periaatteessa ei. Viihde voi olla myös hyvin tehtyä ja loppuun asti ajateltua ja nykyisessä muodossaan sarjalta puuttuu koheesio.

Jos tekijöillä ei ole selkeää teemaa, jonka ympärille koko sarja rakentuu, niin se tuottaa haasteita selkeän kokonaisuuden rakentamisessa. Voidaan myös puhua sarjan keskeisestä ideasta (controlling idea), joka auttaa muun muassa hahmojen kehityskaarien ja konfliktien rakentamisessa. Jos sarjalla ei ole mitään keskeistä teemaa – muuta kuin pelkkä itseisarvoinen 80-luvun nostalgisointi ja muiden viihdetuotteiden matkiminen – niin kokonaisuuden yksittäiset osat alkavat ennen pitkään tuntua irrallisilta.

Keskeinen idea auttaa sarjan rakentamisessa ja juonen rakentamisessa. Se tarjoaa perustavanlaatuisia kysymyksiä, jonka varaan kokonaisuutta voidaan hienosäätää: Millä perusteella rakennetaan eri hahmojen kehityskaaria? Millä periaatteella yksittäiset jaksot tai kokonaiset tuotantokaudet rakentuvat? Miten tapahtumat ja hahmot liittyvät toisiinsa yksittäistä hetkeä tai tunnetta syvemmällä tasolla? Mitä sarjasta voi oppia?

Temaattisesti tarkasteltuna The Wire on selkein esimerkki siitä, miten viiden tuotantokauden aikana voidaan esitellä useita kymmeniä päähenkilöitä, erilaisia tapahtumapaikkoja ja sivujuonia. Teoriassa The Wire kuulostaa päämäärättömältä sarjalta: ensimmäinen kausi seuraa poliisilaitoksen toimintaa, toinen satamatyöntekijöitä, kolmas keskittyy koululaitokseen, neljäs keskittyy politiikkaan ja viimeinen kausi kertoo sanomalehden arjesta.

Sarjan luoja David Simon ymmärtää sarjan teeman ja osaa punoa tarinat sen ympärille. The Wire käsittelee yksittäisten näkökulmien kautta Baltimoren kaupungin toimintaa eri näkökulmista asettaen kaupungin erilaiset instituutiot ja yksilöt vastakkain. Toisin sanoen itse kaupunki nousee sarjan päähahmoksi. Lisäksi kaupungin erilaisten instituutioiden haastaminen näyttäytyy Simonin tarinoissa samoin kuten kohtaloiden haastaminen kreikkalaisten tragedioissa: instituutiot ovat modernin yhteiskuntamme kohtaloita. Ne määrittelevät ja ohjaavat meitä. Sarja jopa vertaa ja asettaa rikollisten organisaatiot ja hierarkiat laillisten instituutioiden rinnalle. Jokaisessa on oma valtapelinsä ja pelin säännöt, joita täytyy osata pelata oikein, muuten kohtalo ei katso hyvällä. Mutta kuten kreikkalaisissa tragedioissa, niin kaikki kuolevaiset voivat halutessaan koettaa onneaan ja asettua uhmaamaan kukin omia kohtaloitaan, mutta mitä olemme oppineet kreikkalaisista tragedioista?

Kohtaloa ei noin vain uhmata.

Ehkä The Wire olisi voinut toimia myös ilman omaa keskeistä teesiään, jos sarjassa olisi jokaisen tuotantokauden myötä aina lisätty toimintaa tai väkivaltaa, jotta katsojille tulee tunne nousevista panoksista. Ja toivottu, että katsojat haluavat vain seurata hahmoja tilanteesta toiseen. Sillä olisi voinut olla hetkittäinen vaikutus, mutta The Wiren perintö kertoo puolestaan: sitä edelleen analysoidaan ja opiskellaan ja siitä löytyy aina joka katselukerralla jotain uutta.

Pahasti vaikuttaa, että Stranger Thingsin tapauksessa on kaksi eri vaihtoehtoa:

A) Joko käsikirjoittajaveljeksillä on selkeä päämäärä tai pienimuotoinen ajatus siitä, mitä he sarjalla hakevat, ja he eivät tiedä kuinka sinne päästään,

tai

B) Dufferin veljeksillä ei ole hajuakaan mitä he haluavat tehdä tarinallaan.

Olemme nyt päässeet nauttimaan kolmen tuotantokauden verran tästä nostalgia-annoksesta. Yhdestä tai kahdesta kaudesta on vaikea tehdä johtopäätöksiä kokonaisuuden suhteen (vaikkakin tarinankerronnan keinoja ja tarkoituksia on mahdollista arvioida), mutta kolmas alkaa jo osoittamaan tiettyyn suuntaan.

5. LUKU – KOLMANNEN KAUDEN ONGELMAT

Seuraavaksi siirryn sarjan toistaiseksi viimeisimmän, eli kolmannen tuotantokauden käsittelyyn. Varoitan perheen pienimpiä ja tietysti sarjan kovimpia faneja: tämä ei ole kaunista luettavaa. Voit olla kanssani täysin eri mieltä ja ymmärrän sen täysin. Sarjaa on erittäin miellyttävä katsoa suurimmaksi osaksi taitavan näyttelijäkaartin vuoksi. Seuraavat näkökulmat saattavat myös haitata sinua, mutta voi myös olla, ettet ole kiinnittänyt näihin huomiota.

A) Ennalta-arvattavuus

Stranger Things on viimeisimmällä kaudella äärimmäisen ennalta-arvattava. Tämä johtuu pääosin siitä, että ensimmäisen jakson ensiminuutit paljastavat kaiken mitä tuotantokaudella on tarjota: edellisistä kausista kierrätetty juoni. Ainoana muutoksena on kuvioihin sotkettu neuvostoliittolainen salainen tutkimusosasto, joka toimii antagonistina amerikkalaisen salaisen tutkimusosaston sijaan.

Sarjan genre vaihtuu kauhusta jännitysnäytelmäksi, koska yleisö on nyt yhden askeleen hahmoja edellä. Kaikki jännitys, jota uusi mysteeri olisi voinut tarjota, kadotetaan heti ensi metreillä. Mysteerin ylläpitämisen sijaan venäläisten juonittelut käyvät ilmi jo ensi metreillä. Pohdin tätä pitkään, että onko tässä jokin koira haudattuna. Voisiko kyseessä olla katsojan harhaan johtaminen?

Miksi katsojalle paljastetaan koko juoni heti alussa?

Ajattelin pitkään, että ehkä venäläiset esitellään sarjassa, koska tekijät haluavat kyseenalaistaa kylmän sodan vastakkainasettelua tai neuvostoliittolaisten asemaa 80-luvun elokuvien ja sarjojen vakiopahiksina. Stranger Thingsin ensimmäinen kausi esitteli perinteisen kauhugenren kliseen, mutta toimi sen vastaisesti. Puhun tietenkin Barbara Hollandista. Barb oli perinteisen ”kiltin tytön” stereotyyppi, joka yleisesti kauhuelokuvissa jää henkiin hyveellisyytensä takia. Yleisö reagoi erittäin vahvasti tähän, koska genreodotukset eivät toteutuneet. Barb ei ansainnut kuolla.

Dufferin veljeksillä oli mahdollisuus rakentaa sanomaa tai toimia genreodotusten vastaisesti myös neuvostoliittolaisten osalta, mutta suoraan sanottuna sarja ei tarjonnut mitään. Ehkä neukkunörtti Alexein kohtalo lunastetaan tulevissa kausissa. En tiedä.
Mutta koska sarja ei esittänyt materiaalinsa puolesta mitään uutta, niin jäljelle jäi ennalta-arvattavuus. Luulen tässä syyn olevan se, että sarja yrittää uudella kaudella kasvattaa panoksiaan. Mutta heti alussa käy selväksi, että tekijöiden oma usko materiaaliin on katoamassa.

B) Panoksien nostaminen epäonnistui

Kolmas tuotantokausi nojaa edellisiin kausiin verrattuna äärimmäisen paljon väkivaltaan. Heti ensimmäisessä kohtauksessa eräs venäläinen tutkija kuristetaan hengiltä. Mitä se viestii, että kirjoittajat joutuvat nojaamaan kliseisiin tarinankerronnassaan? Toimintaelokuvia katsoneet tietävät kyllä tämän täysin turhan ”olen-paha-joten-tapan-alaiseni-heti-ensimmäisestä-epäonnistumisesta” -kliseen.

Sarja tarjoilee myös edellisiä kausia enemmän toimintakohtauksia, jotka ovat vain katsojan viihtyvyyden ja jännityksen takia. Ettei aika vaan käy pitkäksi. Nämä samat toimintakohtaukset ovat vain äärimmäisen geneerisiä. Ne eivät paljasta hahmoista mitään uutta tai ne eivät kuljeta juonta eteenpäin. Sarjan loppupuolella etenkin Joyce ja Hopper toimivat yllättävän kylmäverisesti venäläisiä kohtaan.

Kauden viimeisessä jaksossa taistellaan ostoskeskuksella kahdessa eri tasossa: yläkerrassa Mielennylkijää ja alakerran salaisessa bunkkerissa venäläisiä sotilaita vastaan. Toiminta jää oudolla tavalla jatkuvasti kesken, kun leikkauksella hypimme näiden kahden taistelun välillä. Eri kohtausten välisellä montaasiefektillä (ks. esim. The Dark Knight) yritetään saada katsojat kihelmöimään jännityksestä, mutta todellisuudessa katsoja vain etääntyy hahmojen kamppailusta, koska kohtauksissa ei ole dynamiikkaa – vaikka leikkausten tahti on kiivas, niin itse kohtaukset eivät lisää intensiteettiä. Niistä puuttuu draamallinen vetovoima, eivätkä leikkaukset ole motivoituja.

Kosmisen kauhun rajat

Kolmas kausi esittelee lihaisan version Mielennylkijästä, joka luultavasti yrittää saada aikaan katsojassa samankaltaista lovecraftmäistä vaaran tunnetta kuin John Carpenterin ohjaama kosmisen scifikauhun esikuva The Thing.

Mutta jokin jää puuttumaan Stranger Thingsin yhtälöstä.

Koska oma reaktioni kolmannen kauden monsteriin oli aika mitäänsanomaton. En tiedä johtuiko se näyttelijöistä, tarinankerronnasta vai tietokoneilla toteutetuista erikoistehosteista – vai kaikista edellä mainituista.

The Thing on tuoreessa muistissa, koska katsoin sen äskettäin taas uudelleen. Verratessani sitä Dufferin veljesten tuotokseen tajusin, kuinka hyvin Carpenter osasi rakentaa tunnelmaa, jännitystä ja mysteeriä tarinan ja henkilöiden kautta.

Carpenterin roolihahmot kohtasivat jotain sanoinkuvaamattoman kauheaa, eivätkä he aluksi ymmärtäneet siitä mitään. Vasta tutkimustyön avulla he saivat tietoa mitä avaruusolio tekee. Samassa välittyy tieto siitä, mitä olio haluaa. Mikä on sen tarkoitus. Stranger Thingsin lapset kohtaavat myös vaarallisia ja osin jopa sanoinkuvaamattomia tilanteita, mutta he osaavat välittömästi päätellä mitä on tapahtumassa, mitä heidän tulisi tehdä ja mitä tapahtuu, jos he eivät tee tarvittavia toimenpiteitä.

Tämä ei niinkään olisi ongelmallista, mutta hahmoilla ei ole kaikkea tietoa. Kosmisen kauhun rajat tulevat vastaan, koska osaltaan sarja yrittää ylläpitämään epätietoisuutta, mutta kuten edellä mainitsin niin sarjalla pitäisi olla jotkin selkeät säännöt, jonka mukaan tarina – ja jännitys – toimii.

Nyt Stranger Thingsin Mielennylkijä on vain The Thing -elokuvan muodonmuuttajan halpa kopio.

Hahmojen kehitys ja hirviö

Kaikista parasta, mitä elokuvantekijä voi tehdä, on kytkeä hahmot, heidän tekonsa ja vastuksensa sekä kirjaimelliseen että symboliseen merkitykseen. Eli tarina toimii useammalla kuin vain yhdellä tasolla.

Stranger Things ei esittele minkäänlaista punaista lankaa hahmojen kehityksessä, heidän tarpeissaan ja haluissaan. Hahmot eivät muutu tai selkeästikään opi mitään. Yhdenkään hahmon ei pidä muuttua tai kasvaa, jotta lihamonsteri voitettaisiin. Hahmot eivät joudu tekemään vaikeita valintoja.

Kaikista suurin ongelmani tässä hahmojen epäkehityksessä on se, miten Mielennylkijä ei liity millään tapaa Elevenin, Miken, Dustinin tai kenenkään muun kasvuun tai kehitykseen. Okei, Maxin isoveli uhrasi itsensä, mutta miten se liittyy mihinkään? Miten tämä liittyi hänen hahmonsa kokemiin pettymyksiin tai vihaan? Päähenkilöt eivät löydä mitään uusia puolia itsestään tai toisistaan. Jotenkin ajattelin ensimmäisen kauden lopussa, että demagorgon on Elevenin psyykeen ilmentymä tai jotain.

Mutta toisella kaudella selviää, että ei, se on vain yksi hirviö monen joukossa.

Tässä kohtaa se temaattinen ydinidea olisi ollut paikallaan.

6. LUKU – ESIKUVIEN HYÖDYT JA HAITAT

Kuten Stranger Thingsin sääntöjä koskevassa osiossa totesin, niin sarjassa tapahtuu asioita ja katsojan tulee arvuutella niiden tarkoitusta ja syy-seuraus-suhteita, koska tekijät pitävät seikat epämääräisinä. Mitään ei määritellä sanatarkasti ja säännöt perustuvat katsojan intuitioon.

Kyseessä voi olla, että tekijät haluavat olla esikuvilleen uskollisia. Spielbergin ja Amblin Entertainmentin varhaiset työt eivät oikeastaan paljastaneet paljoa omien maailmojensa mytologioiden saloista. Mutta erona on se, että Spielberg on elokuvaohjaaja, jonka 70- ja 80-luvun teoksien keskimääräinen kesto on noin pari tuntia.

Stranger Thingsiä on tällä hetkellä Netflixissä yli 28 tunnin edestä.

Elokuvat toimivat pääasiassa audio-visuaalisen tarinankerronnan periaatteilla, kun taas TV-sarjat ovat lähtökohtaisesti dialogipainotteisia. Toisin sanoen informaatiota välitetään katsojalle hahmojen välisten vuorovaikutuksen kautta. Lähtökohtaisesti elokuvien on pakko toimia taloudellisesti, koska jokainen minuutti täytyy hyödyntää. Juurikin tästä syystä Spielberg on mestarillinen tarinankertoja ja paras hengissä oleva elokuvaohjaaja. Hyvinä esimerkkeinä Tappajahai, E.T., Kadonneen aarteen metsästäjät ja Jurassic Park kaikki liikkuvat tarinaltaan nopeasti ja tehokkaasti.

Tv-sarjalla on käytössään roimasti enemmän minuutteja elokuvaan verrattuna, jolloin on mahdollista läpikäydä erilaisia prosesseja, toimintatapoja ja sääntöjä. Tästä syystä moni tv-sarja pääasiassa keskittyy laajan kokonaisuuden tai sen osien tarkasteluun (ks. malliesimerkki The Wire).

Ehkä Stranger Thingsin suurin taakka on sen omat esikuvat. Se lainaa niin paljon tunnettujen kauhu- ja viihde-elokuvien kuvastoa ja estetiikkaa, että on vaikea nähdä sarjaa isompana kuin pelkkinä yksittäisinä osinaan. Se yrittää niin kovasti viihdyttää ja miellyttää katsojaa, että tarina katoaa jonnekin isolta lihahirviöltä ja neuvostopahiksilta pakenemiseen.

Itse asiassa uuden kauden selkeästi viihdyttävimmät osuudet ovat Steven, Robinin ja Dustinin seikkailut Hawkinsin uudessa Starcourt -ostoskeskuksessa. Kuten moni fani ehti kolmannen kauden ilmestymisen jälkeen hehkuttamaan, niin Robin (Maya Hawke) oli uuden tuotantokauden ehdoton tähti. Tätä tietenkin edesauttoivat hauska ja energinen roolisuoritus.

Mutta uskon, että suurin tekijä hahmon kohdalla oli uutuudenviehätys. Hahmo toi roimasti lisää potentiaalia sarjaan, koska uudessa hahmossa on aina uusi tilaisuus ja potentiaali. Vanhat kun tuntuvat jo tutuilta ja lässähtäneen yksiulotteisilta, koska heistä ei paljastu uusia puolia – tai kuten Hopperin tapauksessa uusi puoli onkin vain kiukutteleva mieslapsi.

Sen sijaan Robinin ja Steven kahden keskeinen WC-tuokio nousi itselläni tuotantokauden selkeäksi kohokohdaksi, koska siinä – outoa kyllä – Dufferit onnistuivat nivomaan yhteen oikean draaman hetken ja pienen juonenkäänteen, jossa esiteltiin uutta tietoa hahmosta.

Kyseessä on tietenkin siis kohtaus, jossa Steve paljastaa omat uudet tunteensa Robinia kohtaan, mutta Robin joutuu paljastamaan oman seksuaalisen suuntautumisensa. Tätä seurannut sananvaihto valaisi katsojalle Steven suuresta sydämestä ja hänen todellisesta luonteestaan; hän ei halua menettää uutta ystäväänsä, vaikka hän ei voi saada uutta romanttista kumppania.

Mikseivät kaikki hahmot voi saada vastaavanlaisia kohtauksia?

Koska ne ovat pirun vaikeita rakentaa. Helpompi on mennä vain viihdearvot edellä. Tässä on kuitenkin hyvä muistaa, että valittu formaatti ja esikuvat voivat antaa suunnan, miten tarinan kanssa edetään. Dufferit vaikuttavat tiedostavan jotkin kliseet, kun taas toiset pääsevät seulasta läpi. Robinin sivutarina on hyvä esimerkki uudesta elementistä, joka puuttuu esikuvista.

Ja itse ainakin toivon mieluummin uuden näkökulman tuomista kuin vain vanhan toistoa.

7. LUKU – HEI, ME TYKÄTÄÄN SAMOISTA ASIOISTA!

Netflixin sarjasta tuli välittömästi ilmiö ja ihmiset rakastuivat siihen päätä pahkaa. Enkä ihmettele sitä lainkaan. Siinä on loistavat näyttelijät. Mielenkiintoinen asetelma. Hienosti sävelletty soundtrack. Nostalgia tihkuva kuvaus 80-luvusta, joka ei liikaa kritisoinut esimerkiksi reaganilaista kapitalismia.

Jopa oudot sivuhahmot saivat rakkautta: #JusticeForBarb!

Stranger Things on sarja, joka muistuttaa meitä kaikkia asioista, joista pidämme. Sarjan tekijät pitävät samoista asioista ja samasta miellyttävästä estetiikasta kuin me. Mutta pelkkä hyvä tekninen toteutus ja pintapuolinen teemojen käsittely ei riitä.

Niin iso osa nykyviihteestä keskittyy katsojan halujen tyydyttämiseen, niin sanottujen ”siistien juttujen” esittämiseen, että mielenkiintoiset konfliktit ja hahmojen pakottaminen oikeasti vaikeiden valintojen äärelle unohtuu.

Ehkä se viestii myös tekijöiden vaikeutta tehdä omat vaikeat valintansa hahmojen suhteen.

Esimerkiksi kolmannen kauden lopussa Hopper ”menehtyy” ulottuvuusporttimoottorin räjähdyksessä (siis oikeastihan neuvostoliittolaiset saivat hänet vangiksi, kuten aivan viimeisessä kohtauksessa vihjattiin).

Sen sijaan, että hän olisi asetettu vaikean valinnan eteen, joka olisi voinut olla Joyce/oma elämä vai Eleven, Hopper vain ajautuu tappelemaan pääpahiksesi muodostuneen venäläiskorston kanssa vaarallisen ulottuvuuskoneen välittömään läheisyyteen. Jos Hopper olisi joutunut itse valitsemaan kahdesta pahasta (esim. oma vai tyttären henki), niin tällä tekijät olisivat saaneet signaloitua muutosta hahmon kehityksessä.

Hopper kuvataan kauden alussa kiukuttelevana ja epävarmana aikuisena, joka itsekkäästi uhkailee suoraan Mikea uhmakkaan koulukiusaajan elkein, puhumattakaan siitä, että hän on lisäksi äärimmäisen passiivis-aggressiivinen Joycea kohtaan, koska uskoo ansaitsevan hänet. Tarinan lopussa Hopper olisi voinut oppia, että hänen on asetettava oma mukavuutensa ja tulevaisuutensa vaakalaudalle, jos hän haluaa jälkikasvunsa menestyvän.

Sen sijaan kliimaksissa taistellaan ja Hopperin kehitys esitetään tavallaan takautuvasti, post-mortem kirjeen muodossa. Tässä vaiheessa katsojan on tarkoitus ajatella: ”Ai, Hopperilla olikin tunteita. Se oli tajunnut olevansa iloinen ja katkera, koska lapsi kasvaa niin nopeasti. Harmi ettemme me saaneet nähdä sitä, mutta kiva kun saimme kuulla siitä.”

Tarinankertomisen perusperiaate on, että ainoastaan teot määrittävät hahmon todellisen luonteen, eivät sanat, joten Hopperin ”viimeiset sanat” eivät oikeastaan merkitse mitään.

Kaikista vähiten siksi, että ne eivät edes ole hänen viimeiset sanansa.

8. LUKU – EPILOGI: VIIMEISET SANAT (TOISTAISEKSI)

Kuten olen yrittänyt painottaa, niin haluan olla väärässä.

Haluan, että Stranger Things on sarja, joka muistetaan vielä vuosikymmenien päästä. Sarjasta paistaa läpi tekijöiden rakkaus aiheeseen. Haluan sarjan kehittävän konfliktejaan merkittävällä tavalla ja rakentavan hahmojensa kehityksen kristallisoimaan sarjan keskeisen teeman, joka jää resonoimaan katsojien mieliin.

Mikä teema se voisi olla?

Sarja itsessään puskee eteenpäin niin vahvasti nostalgiahuumalla, että siinä on suuri potentiaali nostaa nostalgia osaksi tarinakokonaisuutta. Tässä on niin suuri mahdollisuus hyödynnettäväksi, että pelkään itkeväni, jos sarja loppuu ilman että se käsittelee tavalla tai toisella nostalgian asemaa aikuistumisessa.

Lapsinäyttelijät nimittäin varttuvat ja kasvavat nuoriksi aikuisiksi sarjan edetessä, joten sen osuvampaa teemaa ei vain ole. Dufferit voivat ottaa Harry Potter -sarjasta mallia ja kaikki olisivat tyytyväisiä.

Mutta pelkään sarjan puolesta, koska ennusmerkit eivät ole sen puolella.

Kysyn aina itseltäni: haluaisitko katsoa tämän uudestaan?

Jos jokin puhuttelee minua, niin minulla on tarve aina tasaisin väliajoin palata jonkin aiheen tai elokuvan pariin. Jos tällaista halua ei ole, tai jos ajatus ei houkuttele, niin syy saattaa piillä siinä, että teoksen pinnan alla ei ole oikeastaan mitään sen syvällisempää. Aloitin siis katsomaan Stranger Thingsin ensimmäistä tuotantokautta uudelleen jokin aika sitten, mutta en jaksanut viedä uusintakierrosta loppuun.

Katsojana huomaan kokevani vetoa tarinoihin, joissa on jokin syvällinen ymmärrys ihmisyyden peruskysymyksistä – niin tragedioissa kuin komedioissa.

En malta odottaa milloin taas ehdin tai voin katsoa Coppolan Kummisetä-leffat uudestaan tai BBC:n tuottaman Ylpeys ja ennakkoluulo -minisarjan pariin. En koe samaa hinkua tai halua Stranger Thingsin kanssa. Koska sen maailma ja tarina eivät ole tarjonneet minulle mitään esteettisen miellyttävän perusviihteen lisäksi. Se on hyvin tuotettu, ja sarjan maailma tuntui aluksi mielenkiintoiselta ja jännittävältä, mutta se on itselleni sittemmin paljastunut vain epämääräiseksi viihteeksi.

Voit olla kanssani samaa tai eri mieltä tästä asiasta. Toivon, että nautit siitä mitä katsot ja millä kulutat päiväsi. Mitään elokuvaa tai sarjaa ei tulisi kuluttaa vain jonkin populaarikulttuurillisen yleissivistävän velvoitteen takia. Asioita tulisi tehdä siksi, että niistä nauttii.

Tiedostan, että tämä sanoma on hiukan ristiriitainen juuri siksi, että lukemasi esseen tarkoitushan on ollut purkaa auki ne seikat, jotka ovat mielestäni sarjassa ongelmallisia. Mutta ei mikään estä sinua pitämästä jostain. Jokainen meistä on oman makumme tulkki. Mielestäni sen ei pitäisi kuitenkaan estää meitä tiedostamasta tarinoiden, taiteen tai viihteen puutteita.

Kun tutkimme omia mielihalujamme viihteen ja taiteen suhteen, niin tutkimme samalla itseämme. Harjoitamme reflektiota, itsetutkiskelua, joka auttaa meitä ymmärtämään itseämme paremmin. Ja mitä paremmin tunnemme itsemme, niin sitä paremmin ymmärrämme myös muita. Tiedämme, milloin valehtelemme itsellemme ja milloin olemme rehellisiä.

Ymmärrän, että kaikilla ei ole samanlaista intoa tai aikaa pohtia, tai edes hyväksyä, viihteen negatiivisia tai positiivisia puolia. Ihmiset haluavat vain viihtyä ja uppoutua tarinan vietäväksi. Olen omasta kokemuksestani tullut siihen lopputulokseen, että minulle analyyttinen tarkastelu on puolet nautinnosta.

Haluan ymmärtää ja laajentaa omaa ymmärrystäni, enkä vain kulkea viihteen johdattamana. Viihde on hyvä renki, mutta huono isäntä. Meidän tulee olla tiedostavia kuluttajia, koska mikään ei ole kulttuurissa pahempaa kuin tasapäistävä keskinkertaisuus. Innostun itsekin helposti pintakiillosta, mutta haluan katsoa konepellin alle ja nähdä, että mistä on oikeasti kyse.

Joten jos nautit tämänkaltaisesta, pitkämuotoisen esseen tarjoamasta aivojumpasta, niin toivottavasti palaat seuraani myös jatkossa.

Stranger Things ei ole vielä päättynyt, joten pidän tämän itselläni vasta pelinavauksena.

Finaalissa selviää, että jäävätkö Dufferin veljekset populaarikulttuurin aikakirjoihin vai onko kyse vain traktorikuskeista formula-autojen rateissa.

Ville Vuorio
LeffaHamsteri