Vuosi vaihtui ja me elokuvafanaatikot tiedämme hyvin, mitä se tarkoittaa: Hollywoodin ykköspalkinnot jaetaan pian.
Kyllä vain!
Oscar-gaala lähestyy kovaa vauhtia, mutta sitä ennen saamme nauttia juhlakauden elokuvista. Yleisesti suurin osa kaikki Oscar-ehdokkaaksi pyrkivistä elokuvista saavat (mahdollisesti rajatun) ensi-iltansa Yhdysvalloissa vuoden lopulla, jonka jälkeen ne alkavat rantautua myös ulkomaisille markkinoille – myös tänne meille Suomeen.
Me suomalaiset saamme tänä vuonna erityistä jännitystä etenkin sen jälkeen, kun uutisoitiin Aki Kaurismäen Kuolleet lehdet -elokuvan pääsystä Oscar-ehdokkaiksi pyrkivien shortlistille (Kuolleet lehdet on siis ehdokkaana Oscar-ehdokkaaksi).
Oscar-gaala on usein markkinoiden näkökulmasta pyritty leimaamaan amerikkalaisen elokuvaviihteen ja -taiteen kultastandardiksi, mutta sitähän se ei valitettavasti ole. Ehdokkuuksista ja palkintojen jaosta äänestävät ovat yhtä lailla ihmisiä kuten mekin. Ei ole olemassa meitä ylempää tai ylevämpää ei-inhimillistä tahoa, joka jakaisi tunnustuksia ja palkintoja niitä eniten ansaitseville. On vain rajattu kollektiivi, joka tekee päätöksensä äänestämällä ja eniten ääniä saanut voittaa.
Ehdokkuuksien jakautumiseen ja palkintojen jakoon liittyy tosin monia eri näkökulmia, kampanjointia ja narratiiveja, jotka voivat toimia ehdokkaan puolesta tai vastaan.
Tästä syystä todella moni palkintonsa ansainnut tekijä ja teos voi jäädä jo heti alussa lähtöviivoille nuolemaan näppejään. Tänäkin vuonna todennäköisesti monet ennakkosuosikit joko jäävät ilman ehdokkuutta tai palaavat palkintogaalasta meidän fanien harmistukseksi tyhjin käsin.
Palkintojen jako on epäreilua puuhaa, mutta emme pääse Oscareita karkuun. Emme myöskään voi muuttaa tätä järjestelmää tai vaikuttaa siihen, kuka palkinnon lopulta saa.
Tästä syystä tarkastelisin hetken aikaa Oscar-palkintojen käyttäytymistä. Haluan ennen kaikkea tarkastella erästä tiettyä ominaisuutta, joka useimmiten mahdollistaa äänestäjien huomion ja sitä kautta palkinnon.
Paras suoritus?
Oscareiden ja muiden palkitsemisten kanssa kyse ei ole niinkään siitä, kenen suoritus olisi oman kategoriansa ”paras”. Parasta suoritusta on laadullisesti ja/tai määrällisesti mahdoton mitata ja todentaa. Kyse ei ole urheilusuorituksesta, jossa voidaan laskea minuutteja ja metrejä, tai kokkauskilpailusta, jossa valmistetaan samoista raaka-aineista sama neljän ruokalajin illallinen.
Nyrkkisääntönä ehdokkuuksien ja palkintojen jaon suhteen vaikuttaa pikemminkin olevan, kuka herättää huomiota ja tarjoaa kaikista eniten omassa kategoriassaan.
Kun esimerkiksi palkitaan parhaat näyttelijät, periaatteessa kyse ei ole siitä, kuka antoi parhaan näyttelysuorituksen.
Palkinnon saajat yleensä näyttelivät eniten.
Robert De Niro, Christian Bale, Jared Leto, Rami Malek, Matthew McConaughey, Daniel Day-Lewis, Meryl Streep, Charlize Theron, Eddie Redmayne, Tom Hanks, Reneé Zellweger, Heath Ledger, Hilary Swank ja Gary Oldman ovat kaikki saaneet Oscar-palkintonsa suuren muodonmuutoksen rooleista.
Tavalla tai toisella he muuttivat olemustaan huomattavalla tavalla. Kyse on useimmiten historiallisten henkilöiden maneereiden opettelusta tai rajusta muodonmuutoksesta maskeerauksen ja/tai painonhallinnan avulla. Nämä ulkoisesti helposti havaittavat seikat herättivät kunkin tapauksessa äänestäjien mielenkiinnon ja ennen kaikkea huomion.
Yleisesti puhutaan siitä, kuinka kyseiset näyttelijät upposivat rooleihinsa ja muuntuivat roolisuorituksissaan tunnistamattomiksi.
Toisin sanoen he tarjosivat roolisuorituksillaan kaikista eniten selkeästi havaittavaa näyttelyä.
En koe, etteivätkö näyttelijät olisi palkintojaan ansainneet. Tässä ei ole kyse roolisuoritusten arvon poisviemisestä, vaan yleisen kaavan osoittamisesta.
Samalla periaatteella historialliset pukudraamat voittavat lähes aina parhaan puvustuksen Oscar-palkinnon, koska niissä on eniten puvustamista.
Tietysti nyrkkisäännöstä on useasti poikettu, mutta nekin ovat yleisesti olleet vain yksittäisiä poikkeuksia.
Kantrin kaipuu -elokuvassa vuodelta 1983 Robert Duvall antaa upean hillityn hienovaraisen roolisuorituksen kantrilaulaja-lauluntekijä Mac Sledgenä. Duvall voitti parhaan miespääosan esittäjän Oscar-palkinnon täysin ansaitusti siitäkin huolimatta, ettei Duvallin suoritus tarjonnut selkeää muodonmuutosta tai historiallisten henkilöiden maneereiden omaksumista.
Taustalla oli ainoastaan hienovaraisesti rakennettu inhimillinen tarina, josta myös elokuvan kirjoittanut Horton Foote voitti Oscarin.
Robert Duvall elokuvassa Kantrin kaipuu.
Myös Mark Rylancen Oscar-voitto pidättyväisestä Vakoojien silta roolistaan lukeutuu vähäeleisten suoritusten kategoriaan. Rylancen kaiman Mark Ruffalon suoritus Spotlight -elokuvassa antoi enemmän näyttelyä, mutta ei ollut tarpeeksi huomiota herättävä sivuosarooli ei-niin-tunnetusta journalistista.
Mutta poikkeuksethan vain vahvistavat säännön, eikö vain?
Tästä syystä sanonkin, että eniten suorituksesta palkitseminen on vain yksi palkintojen jakoa määrittävistä inhimillisistä periaatteista. Kuinka muuten tunnustuksia olisi mahdollista jakaa, kun elokuvia ei voi muutoin asettaa muutoin millekään suoritusta mittaavalle janalle.
Näyttävä puvustus, nopeat leikkaukset, pitkät ja monimutkaiset kamera-ajot (katson sinua Alfonso Cuarón), isoeleiset roolisuoritukset, dialogirunsas tai yllätyksellinen käsikirjoitus ja monimutkainen musiikki herättävät helposti katsojan huomion. Niiden kokemisen jälkeen katsojan on helppo sanoa: ”Se oli hyvä, Oscarin arvoinen suoritus!”
Mutta miten käy laadukkaille elokuville, jotka eivät ole yhtä huomiota herättäviä?
Pitkän päivän matka yöhön
Ohjaaja Sidney Lumet (1924–2011) nostaa kirjassaan Elokuvan tekemisestä (Making Movies, 1996, suomennettu 2004) esille kritiikkiä, jota hän sai vuoden 1962 elokuvastaan Pitkän päivän matka yöhön.
Elokuva on uskollisen tarkka filmatisointi Eugene O’Neillin samannimisestä näytelmästä, jossa seurataan varakkaan nelihenkisen Tyronen perheen uppoamista syvemmälle itsepetoksen ja addiktion syövereihin.
Lumet sai kritiikkiä siitä, että elokuva on kaikessa tarkkuudessaan vain ”filmattua teatteria”.
O’Neill on merkitty elokuvan ainoaksi käsikirjoittajaksi, koska Lumet ainoastaan tiiviisti alkuperäistä näytelmätekstiä poistamalla dialogia noin 20 prosentin verran. Kaikki dialogi on näytelmäkirjailijan omaa tekstiä.
Elokuva ei ilmestyessään saanut kummempaa hypetystä tai palkintogaalahumua osakseen kotimaassaan Yhdysvalloissa. Ranskassa Cannesin elokuvajuhlilla elokuvan kaikki neljä näyttelijää, Katharine Hepburn, Dean Stockwell, Jason Robards ja Ralph Richardson palkittiin näyttelijöinä tehdystä työstä (paras naispääosa ja jaettu paras miespääosan palkinto).
Ohjaaja Lumet oli ainoastaan ehdolla Cannesin Kultainen palmu -palkinnosta. Hän ei edes saanut Oscar-ehdokkuutta 35. Oscar-gaalassa. Elokuvan ainoa Oscar-ehdokkuus meni Katharine Hepburnille.
Ohjaaja puolusti teostaan erittäin vahvasti Elokuvien tekemisestä -kirjassaan. Lumet kertoo intohimoisesti näytelmäfilmatisoinnissa käyttäneensä kaikki mahdolliset käytettävissä olevat keinot tekstin saattamiseksi elokuvan muotoon.
Katsottuani Pitkän päivän matka yöhön ymmärsin, miksi elokuvaa on ollut helppo kritisoida tästä näkökulmasta – ja samalla ymmärsin, miten helppoa on olla kiinnittämättä huomiota Lumetin ohjaustyöhön.
Selityksiä leffan suhteellisen vähäiselle palkintomenestykselle on monia, mutta yhtenä syynä voi hyvinkin olla kriitikoiden luoma mielikuva, että kyse tosiaan on vain filmatusta teatterista. Arviot ja teoksesta käyty keskustelu luovat pohjan sille, miten elokuva otetaan vastaan ja miten siihen suhtaudutaan. Pitkän päivän matka yöhön tapauksessa kirjoitukset antoivat ymmärtää, että Lumet meni ohjaajana siitä, mistä aita oli matalin.
Elokuva ei vaikuta monimutkaiselta, koska Lumet ei pyri missään vaiheessa olemaan huomiota herättävä. Sen sijaan hän teki elokuvan, jossa on tarkoituksenmukaisesti toimiva kerronta.
Toimiva suoritus voidaan nähdä vastakohtana huomiota herättävälle kerrontatavalle, joka tarjoaa katsojalle visuaalista ilotulitusta. Ne eivät täysin sulje toisiaan pois, koska huomiota herättävä valinta (kameran kuvakulma, musiikki, näyttely) voi olla ylitseampuvanakin täysin toimiva tarinankerronnan kannalta (kuten esimerkiksi turboahdettu Mad Max: Fury Road).
Tästäkin huolimatta useimmiten aidosti toimiva valinta on katsojalle niin luonnollisen tuntuinen ja vaivaton, että se on näkymätön.
Kaikki valinnat, joita Lumet teki ohjaajana suunnitellessaan ja toteuttaessaan visiotaan Pitkän päivän matka yöhön, olivat katsojalle lähes alitajuisia, koska ne oli tarkoitettu edistämään elokuvan henkilöhahmojen tarinoita.
Lumet valitsi käytettävän valaistuksen, kuvakulmat ja kameralinssit tukeakseen visuaalisesti tarinan etenemistä.
Elokuvan tekemisestä -kirjassaan ohjaaja kuvaa esimerkiksi ajatusprosessiaan ja visiotaan kuvata Hepburnin näyttelemä äitihahmo täysin eri tavalla muihin hahmoihin verrattuna. Upotessaan yhä enemmän ja enemmän omaan morfiiniriippuvuuteensa perheen äitiä kuvatessaan Lumet otti käyttöön pehmeämpää valaistusta, korkeampia kuvakulmia ja pidempiä linssejä, kun taas mieshahmojen kohdalla valaistus kävi rajummaksi, kuvakulmat matalammaksi ja kameralinssit laajentavat kuvaa karun todellisuuden paljastuessa.
Lumet ei tosiaan tehnyt lainkaan lisäyksiä O’Neillin alkuperäisen näytelmän dialogitekstiin, mutta yksi tärkeimmistä muutoksista oli vaihtaa elokuvan alun tapahtumapaikka. Näytelmä sijoittuu kokonaan neljän seinän sisälle. Lumet halusi korostaa tarinan hahmojen matkaa valosta pimeyteen, joten hän siirsi elokuvan alun dialogin ulkoilmaan, kirkkaan aamuauringon alle.
Uskallan väittää Pitkän päivän matka yöhön olevan yksi parhaista näytelmätekstien sovituksista kautta elokuvahistorian. Elokuva oli Lumetin omien sanojen mukaan yksi hänen uransa monimutkaisimmista toteutuksista, mutta se ei näyttänyt siltä ulospäin. Teos ei herättänyt suurta keskustelua, koska se ei käsitellyt polttavan ajankohtaisia aiheita tai tabuja. Elokuvahistoriakin voi olla noteeraamatta sen, koska kenestäkään ei tullut suurta tähteä elokuvan myötä: näytelmäsovitus ei tarjoillut sukupolvelle uutta James Deania tai Marlon Brandoa ikonisella roolisuorituksella.
Luultavasti juuri näistä samoista syistä Pitkän päivän matka yöhön ei kiinnittänyt Yhdysvaltain elokuva-akatemian huomiota sen palkitessa vuoden parhaita elokuvia.
Vuonna 1963 pidetyssä 35. Oscar-gaalassa muun muassa parhaan elokuvan, parhaan ohjaajan ja parhaan leikkauksen Oscar-palkinnot vei David Leanin ohjaama, 70 mm filmille kuvattu historiallinen jättielokuva Arabian Lawrence.
Palkinto parhaan mustavalkoelokuvan kuvauksesta annettiin erästä toista pitkää päivää kuvaavalle sotaepookille – Atlantin valli murtuu (The Longest Day).
Palkintojen jakaminen on epäoikeudenmukainen tapa arvottaa ja jakaa arvostusta etenkin, kun kyse on viihde- tai taidealan tekijöiden palkitsemisesta. Monen ammattilaisen kädenjälki, aika ja vaiva ei herätä huomiota, koska he ovat tehneet työnsä oikein. Elokuvan tekeminen on joukkuelaji, jossa muiden kuunteleminen ja tukeminen ovat tärkeämpiä taitoja kuin häikäiseminen.
Kun tämän vuoden Oscarit on jaettu milloin milläkin perustein väärin, voimme pitää tämän asian mielessä ja nostaa maljamme kaikille ammattilaisille, jotka tekevät työtään ilman kunnianosoituksia ja palkitsemisia.
Sidney Lumet ei koko elokuvaohjaajan urallaan voittanut kertaakaan ”parhaan” ohjaajan palkintoa.
Lumet sen sijaan palkittiin Oscar-kunniapalkinnolla elämäntyöstään vuonna 2004.
Yli 50-vuotisen uransa aikana hän ohjasi muun muassa elokuvat Valamiesten päätös, Hikinen iltapäivä, Kasvot kuvaruudussa, Idän pikajunan arvoitus, Serpico – kadun tiikeri, Vallan terällä ja Ratkaisun hetki.
Ketkä jäävät tänä vuonna nuolemaan näppejään?
Ville Vuorio
Leffahamsteri