Mari Rantasila: Rakkaat työtoverit

Kun ohjaaja saa elokuvansa ensi-iltaan, hänet valtaa usein masennus. Sen voi laukaista monikin asia. Voi olla, että elokuva ei olekaan saanut katsojia odotuksien mukaisesti. Ehkä kriitikot ovat teilanneet ohjaajan sydänverellä synnyttämän teoksen, ja se on saanut hänet piiloutumaan peittojen alle. Tai mikä pahinta, ehkä nämä kaksi edellä mainittua asiaa ovat molemmat tapahtuneet yhtä aikaa. Ja joskus, vaikka katsojamäärät olisivatkin tyydyttäviä ja suurin osa kritiikeistä asiallisia, siitä huolimatta ohjaajan mielen valtaa apeus, ja hän näkee työssään vain hirveitä virheitä ja kokee itsensä lahjattomaksi ja epäonnistuneeksi. Tällöin avuksi voivat olla ainoastaan rakkaat työtoverit.

Ensi-illan jälkeen ohjaaja on yksinäisempi kuin koskaan elokuvantekoprosessin aikana. Hän ei enää näe päivittäin työtovereitaan, joiden kanssa voisi käydä läpi päässä vellovia ajatuksia. Siksi tässä vaiheessa usein tapahtuu tippuminen tyhjään tilaan, jossa yksin tulee sitten pyöriteltyä mielessään kaikenlaisia kirjoituksia ja sanomisia, mitä eteen on tullut.

Kun masennus lyö maahan, mikään ei piristä enempää kuin yhteydenotto sellaiselta työtoverilta, joka auttaa näkemään hyviä asioita juuri valmistuneessa työssä, kommentoi ja kritisoi positiivisella otteella niitä kohtia, joista ei ehkä välittynyt se, mikä piti ja ennen kaikkea näkee teoksen jatkumona sille elämäntyölle, joka jatkuu edelleen ja jota pitää määrätietoisesti kehittää eteenpäin.

Olen kiitollinen siitä, että minulla on tällaisia työtovereita. Heistä monet ovat tunteneet minut urani alusta asti, ja he ovat aina kommentoineet rehellisesti töitäni. Sen lisäksi he muistavat kannustaa eteenpäin ja tukea juuri niinä hetkinä, kun tuntuu, että mielen valtaavat pelkästään negatiiviset ajatukset.

On äärimmäisen tärkeää, että me elokuvatyöntekijät muistamme olla yhteydessä toisiimme silloinkin, kun elokuva ei ole enää tekovaiheessa. Jokaisen uralle mahtuu sekä onnistuneita että niitä vähemmän onnistuneita teoksia. Eteenpäin meneminen ja kehittyminen työssä vaativat sen, että asioita on käytävä läpi ja mietittävä, mitä tuli tehtyä ja miksi. On myös tärkeää, että osaamme kiittää toisiamme ja itseämmekin niistä hyvistä asioista, joita kuhunkin prosessiin on mahtunut unohtamatta niitä asioita, jotka jäivät syystä tai toisesta huomaamatta tai niitä kokeiluja, jotka eivät sitten toimineetkaan odotetulla tavalla.

Tavatkaamme siis useammin toisiamme keskustelun merkeissä, joko kaksin tai isommassa porukassa. Kommentoikaamme rakentavasti töitämme ja tunteitamme. Muistakaamme pirauttaa kaverille aina silloin tällöin kysyäksemme mitä hänelle kuuluu. Voin rehellisesti sanoa, että minut on muutaman kerran pelastanut aallonpohjalta tällainen yhteydenotto. Mikään ei tunnu paremmalta kuin rakentava keskustelu rakkaan työtoverin kanssa niistä asioista, jotka hetki sitten mustasivat ohjaajaparan mielen vainoharhaisuuteen asti. Vain tällä tavalla tästä ammattiin valitettavasti kuuluvasta masennuksesta myös pääsee pois ja pystyy jopa nauramaan monille asioille, jotka aikaisemmin saivat mielen pois tolaltaan.

Tässä julkinen kiitos teille rakkaat työtoverini, ilman teitä olisin monasti ollut enemmän kuin pulassa yksin ajatusteni keskellä. Toivon, että osaan olla samalla tavalla teille avuksi silloin, kun tarve niin vaatii!

Mari Rantasila

Kirjoittaja on ohjaaja, näyttelijä ja muusikko. Valmistunut teatteritaiteen maisteriksi 1987 Teatterikorkeakoulusta, näytellyt n. 40 tv-elokuvassa/filmissä, levyttänyt 8 omaa albumia, ohjannut 4 elokuvaa, joista vuonna 2008 ensi-illassa ollut Risto Räppääjä oli hänen esikoispitkänsä, ja siitä tuli vuoden menestynein elokuva. Risto Räppääjä ja polkupyörävaras -elokuva on mös ollut yleisösuosikki