Mielipide: Synnyttikö Joker juuri 2020-luvun uuspuritanismin ja moraalipaniikin uuden aallon?

Meno alkaa olla melko kasaria, kun uuspuritaaniset voimat vaativat ongelmallisen taiteen sensuuria.

11.10.2019 08:50

Vuonna 1985 syntyi yhdysvaltalaisen hyväntekeväisyysaktivistin ja USA:n entisen varapresidentin Al Goren vaimon Tipperin toimesta Parents Music Resource Center (PMRC). PMRC:n tarkoituksena oli toimia musiikin moraalinvartijoina, sillä 80-luvulla kovassa huudossa olleiden räpin ja metallimusiikin väitettiin johtavan nuorison synnin tielle.

PMRC lätkäisi cd- ja lp-levyjen kanteen Parental Advisory -tarran. Tarran piti varoittaa ostajia musiikin moraalittomasta sisällöstä.

Tarrojen avulla myytiin kuitenkin miljoonia ja taas miljoonia levyjä musiikin laadusta riippumatta. Näin nuoriso kävi omaa taisteluaan ummehtuneita konservatiivipiirejä vastaan. Samalla ”ongelmalliset” muusikot rikastuivat kieltopolitiikan avulla.

Samaan aikaan maailmalla vallitsi niin sanottu satanistipaniikki. Satanistipaniikki levisi myös Suomeen ja se nähtiin Leo Mellerin, Riku Rinteen ja vastaavien Jumalan sanaa julistavien asiantuntijoiden nousuna mediassa ja jopa koulujen valistusiltamissa.

Kristilliskonservatiiviset piirit halusivat kieltää muun muassa roolipelit ja metallimusiikin. Heidän mielestään ne opettivat lapset mustan magian ja saatananpalvonnan alkeisiin. Puritaanit loivat keinotekoisen hysterian olemattomasta ilmiöstä, jonka synty voidaan jäljittää USA:n kristittyihin poliitikkoihin ja ökyrikkaisiin tv-saarnaajiin.

2000-luvulla moraalivartijat ja puritaanit rauhoittuivat, koska heitä vastustettiin niin raivokkaasti, eivätkä roolipelaaminen tai hevimusiikkikaan minnekään kadonneet. Päinvastoin: liberalismi ja tasa-arvo saivat jalansijaa länsimaissa. Konservatiivipiirit surkastuivat. Taide oli taas vapaata ja taiteilijat uskalsivat sanoa ja tehdä mitä halusivat. Oli tilaa hengittää.

Ikävä kyllä nyt 2010-luvun lopulla näyttää taas siltä, että konservatismi, moraalipanikointi ja suoranainen hysteria ovat saapuneet takaisin. Uuspuritaanien piirit, jotka ihme kyllä vaikuttavat suurilta osin olevan itseään liberaaleiksi kutsuvia ihmisiä, vaativat jopa sensuuria ”ongelmalliselle” taiteelle. Elokuvista, musiikista, kirjoista, sarjakuvista ja muusta taiteesta löydetään taas yhteiskunnallisia ongelmanaiheuttajia. Kohuja luodaan aivan tyhjästä.

Todd Phillipsin Joker on aiheuttanut juuri sellaista polarisaatiota, jonka toivoi jäävän 80-luvulle. Joukko elokuvakriitikoita, Twitter-aktivisteja ja tavallisia ihmisiä väittää Joker-elokuvan olevan vaarallinen, koska heidän mukaansa se ylistää valkoista heteromiestä, joka tappaa vihapäissään ihmisiä.

Elokuvan Jokeria verrataan koulu- ja joukkoampujiin, ja sen pelätään aiheuttavan väkivaltaisuuksia maailmalla. Myös presidentti Trump mainitaan lukuisissa arvioissa. (FilmSchoolRejects, Vanity Fair, New Yorker, The New York Times, The Verge, Indiewire, Vulture jne.) Arviot ovat keskenään hyvin samankaltaisia; poliittisia.

Esimerkiksi Suomen Kuvalehden elokuvakriitikko Kalle Kinnunen kutsuu Jokeria blogissaan ”incel-hahmoksi” ja syyttää ohjaaja Phillipsiä itsesäälissä rypevän narsistin ja kusipäisen edgelordin nostamisesta sankariksi.

Osa kriitikoista väittää siis suoraan, että Joaquin Phoenixin näyttelemä Jokeri on mies, joka kannattaa vaihtoehtoista oikeistoa (alt-right sekä kuvalaudat kuten 4Chan) ja incelismiä (incel tulee sanoista involuntary celibacy, tahdonvastainen selibaatti). Samaa voi lukea lukemattomista Twitter-viesteistä (kuvakaappaus alla).

Joker on tarina mielisairaasta miehestä ja hänen yhtä sairaasta äidistään. Arthur Fleck on kuin koulukiusattu lapsi. Häntä potkitaan päähän, yhteiskunta hylkää hänet; miehen unelmat romutetaan pala palalta. Samalla Arthur sukeltaa syvemmälle sairauteensa, kunnes hänet pakotetaan tappamaan. Hän ottaa lain omiin käsiinsä, hänen päässään napsahtaa.

Lopulta Arthurin aiheuttama kaaoksen aalto kohtaa myös leffan pahiksen, megarikkaan korporaatiopohatan, joka on yksi Gothamin kurjuuden ja köyhyyden syistä. Arthur inspiroi teoillaan sitä oikeaa, vielä syntymätöntä Jokeria. Hän on kuin idea, ajatus, pahuuden siemen, joka jää kiihottamaan Gothamin alamaailmaa.

Joker on siis oman aikamme poliittisten aktivistien sankari. Arthur oikeuttaa tapponsa yhteiskunnan epäkohtien kautta. Hän on se pieni ja voimaton ihminen pahan yhteiskunnan ja korporaatiovallan rattaita vastaan. Jokerista tulee anarkiasta, Occupy Wall Street -henkisistä liikkeistä ja eriarvoisuuden vastustamisesta voimansa saava köyhien ja päähän potkittujen ihmisten kapitalismivastainen antisankari. Kuulostaako tutulta?

Onko elokuva juuri tämän takia ”ongelmallinen”? Joker paljastaa länsimaisten vaiettujen sosiaalisten ongelmien kasvot melko ravisuttavalla tavalla. Gothamia voi nimittäin verrata melko suoraan johonkin köyhään ja rikollisuuden riivaamaan yhdysvaltalaiskaupunkiin kuten Detroitiin tai vaikkapa Comptoniin. Esimerkkejä riittää kaikkialla maailmassa.

Tunteeko katsoja sen takia pahaa oloa, kun hän tajuaa mitä voi tapahtua, kun yhteiskunta ei pysty tarjoamaan turvaverkkoa näille keskuudessamme eläville rikkinäisille ja syrjäytyneille ihmisille? Onko Jokerin Gotham City jo liiankin lähellä meitä?

Vanhukset eivät saa ansaitsemaansa hoitoa, verot nousevat, köyhät köyhtyvät, nuoriso, etenkin pojat, oirehtii tekemällä järjetöntä väkivaltaa, poliittinen polarisaatio musertaa valtioita sisäisesti, väkivalta lisääntyy kaduilla, eivätkä poliitikot edes halua kuunnella tavallisten ihmisten murheita.

Päätyykö katsoja lopulta katsomaan siihen kalliiseen peiliin eteisessä? Näkeekö hän siellä sairaalloisesti nauravan Jokerin vai silmänsä yhteiskunnan sosiaalisilta ongelmilta sulkevan ihmisen? Kumman muotokuva on lopulta pahempi?

Elokuvakriitikko Chris Stuckmann tekee mielenkiintoisen huomion Jokerin spoileriarviossaan: olemme todistaneet aivan uudenlaisen ilmiön syntymää. ”Pre-release hysteria hype” on sitä, kun ihmiset ajautuvat jonkinlaiseen moraaliseen hysteriaan jo ennen elokuvan ensi-iltaa. Sosiaalisen median tiukat kuplat kiihottavat ihmiset erilaisten mielenkuohujen valtaan. Teos, jota he eivät ole edes nähneet, aiheuttaa ihmisissä jopa totalitaarisia tunteita: elokuva halutaan kieltää kokonaan.

Samaa tapahtui kristilliskonservatiivien toimesta 80-luvulla, kun he haastoivat joukon metallimuusikkoja oikeuteen väittäessään hevareiden säveltämien biisien aiheuttaneen nuorten itsemurhia ja rikoksia.

Kun metallimuusikot todettiin syyttömiksi, konservatiivien tarmo siirtyi videopelien demonisoimiseen. Vielä nykyäänkin voimme lukea mediasta väitteen ”Ovatko videopelit syynä kouluampumisiin?” Ovatko elokuvat siis se seuraavan moraalipaniikin kohde?

Hulluinta on mielestäni se, että jopa arvostetut elokuvakriitikot ottavat osaa tähän somehysteriaan, hyvesignalointiin. He ovat vihaisen lynkkausporukan keihäänkärki. He ovat valmiita tarttumaan elokuville turmiollisimpaan aseeseen: sensuuriin. Käsittämätöntä, että juuri kriitikot tuomitsevat taiteen ongelmalliseksi.

Sitä paitsi taiteen pitääkin puhutella. Sen pitää ravistella zeitgeistiä, aikamme henkeä. Taiteen pitää aiheuttaa tunteita. Sen pitää esittää vaikeita kysymyksiä. Taide on aina rikkonut sovinnaisuuden rajoja. Taiteen pitää triggeröidä ihmiset tuntemaan myös niitä pahoja tunteita, joista jopa Vasemmistoliiton puheenjohtaja, Suomen opetusministeri Li Andersson puhui Ylen haastattelussa helmikuussa.

Niko Ikonen

Lisää luettavaa