Miksi viiden tähden elokuva floppasi? Ridley Scottin suurtuotannosta piti tulla varma menestys

LeffaHamsteri tarkastelee viime vuonna ilmestynyttä viiden tähden historiallista draamaelokuvaa, joka ei menestynyt kaupallisesti. Sisältövaroitus: seksuaalinen väkivalta, raiskaus. Sisältää juonipaljastuksia.

Tänä vuonna järjestetyssä Oscar-palkintogaalassa juontajat Amy Schumer, Wanda Sykes ja Regina Hall jakoivat paikalla olleelle yleisölle vitsikkäästi lohdutuspalkintoja. Yksi näistä ”lohdutuspalkinnoista” oli juontajien sanojen mukaan elokuva, jota ”kukaan ei ole nähnyt – ei edes elokuvan ohjaaja!”.

Vitsin punchlineksi paljastui Ridley Scottin ohjaama elokuva The Last Duel, joka oli yksi vuoden 2021 suurimmista flopeista. Se ei menestynyt lainkaan odotetulla tavalla suurista odotuksista huolimatta.

Jostain syystä The Last Duel joutui Oscar-gaalassa täysin tietämättömän ja vahingoniloisen pilkan kohteeksi taloudellisen epäonnen johdosta, mitä en käsittänyt lainkaan – enkä käsitä edelleen.

On eri asia, jos yksi vuoden parhaimmista elokuvista ei saa Oscar-ehdokkuutta, kuin se, miten sille nauretaan ilman syytä.

Jos unohdetaan hetkeksi tämä taloudelliseen menestykseen keskittyvän viihdekoneiston järjestämän promootioillan anti, ja sen sijaan keskitytään Gladiaattori ja Kingdom of Heaven –ohjaajan uusimpaan mestariteokseen.

Olipa kerran keskiajalla…

Tositapahtumiin pohjautuva The Last Duel sijoittuu 1300-luvun Ranskaan. Tarina käsittelee nimensä mukaisesti erästä historiallista kaksintaistelua ja siihen johtaneita tapahtumia kolmen päähahmon eri näkökulmista käsin. Akira Kurosawan Rashomon – paholaisen temppeli -elokuvan (tai tv-draaman katsojille tutumman The Affair –sarjan) tavoin jokainen esitetty näkökulma eroaa toisistaan. 

Palkkasotilas Jean de Carrouges (Matt Damon) palaa sodasta yhdessä asetoverinsa Jacques Le Grisn (Adam Driver) kanssa. He molemmat vannovat uskollisuuttaan kreivi Pierre d’Alençonille (Ben Affleck). Taisteluissa karaistuneen Jeanin taloudellinen tilanne on romuttunut. Tilannetta korjatakseen hän menee naimisiin paikallisen maanpetturiksi leimatun aatelismiehen tyttären, Marguerite de Thibouvillen (Jodie Comer) kanssa. Liiton ja sen tuomat myötäjäiset saadaan sovittua, mutta asia eivät mene Jeanin kohdalla nappiin. Hän menettää ison osan myötäjäisinä itselleen tulevista maista, jotka lopulta päätyvät Le Grisn omistuksiin.

Erinäiset pienet ja suuret vastoinkäymiset alkavat hiertää Jeanin suhtautumista naapureihinsa ja paikalliseen kreiviin. Välit tulehtuvat pahasti, etenkin kun Jeanin perintö evätään häneltä. Marguerite kehottaa Jeania yrittämään tekemään sovinnon Le Grisn kanssa, koska vihanpidosta ei ole heille hyötyä. Sovinto syntyy, mutta Le Gris iskee silmänsä kauniiseen Margueriteen.

Erään epäonnistuneen sotaretken jälkeen Jean saapuu kotiinsa ja kuulee Le Grisn saapuneen yllättäen heidän kotiinsa ja raiskanneen Marguerite-vaimon. Jean syyttää entistä aseveljeään raiskauksesta, mutta kreivin kirjanpitäjänä rikastunut Jacques kieltää syytökset täysin. Jeanin ainoa mahdollisuus estää kreiviä käyttämästä omaa vaikutusvaltaansa asian suhteen on viedä syytöksensä suoraan kuningas Kaarle VI:lle.

Jean vaatii saada selvitettyä oikeusasiansa kaksintaistelulla kuolemaan saakka (tarkoittaen siis voittajan olleen Jumalan silmien edessä oikeassa). Jean de Carrouges ja Jacques Le Gris taistelevat, kunnes toinen heistä kuolee.

2020-luvun Rashomon

The Last Duel on nerokas elokuva jo käsikirjoituksen tasolla, mutta mestariteokseksi se nousee koko tekijätiimin ammattitaidon myötä. Affleck ja Damon kirjoittivat käsikirjoituksen yhdessä Nicole Holofcenerin kanssa mielenkiintoisella metodilla: kukin keskittyi yhden hahmon näkökulmaa käsittelevään osioon. Tarinassa esitetyt kolme eri näkökulmaa – Jean, Jacques ja Marguerite – eroavat toisistaan yksityiskohdilla. Näkökulmat kuvaavat ”totuuksia” kunkin hahmon näkökulmasta käsin, eli miten he näkevät itsensä ja suhtautuvat toisiinsa ja muistavat tapahtumien kulun.

Esimerkiksi Jean on omasta mielestään rohkea ja peloton sankari kuninkaalleen, oikeellinen perijä isälleen ja rakastava ja välittävä aviomies vaimolleen. Todellisuudessa nämä näkemykset romuttuvat pahasti, kun pääsemme seuraamaan samoja tapahtumia ensin Jacquesin ja lopulta Margueriten näkökulmista. Niissä Jean näyttäytyy ajattelemattomana, äkkipikaisena ja välinpitämättömän kylmänä omaan napaan tuijottelijana. 

Elokuvan keskiöön muodostuvan draaman kaksi olennaisinta palaa ovat Jacques ja Marguerite. Naistenmieheksi osoittautuva Jacques ”ihastuu” Jeanin vaimoon ja tulkitsee väärin Margueriten ujot katseet ja kohteliaisuudet vastakaiuksi hänen omille tuntemuksilleen. Le Gris kokee, että fiksu ja kaunis Marguerite ei voi kuulua Jeanin kaltaiselle kömpelölle ja lukutaidottomalle barbaariille.

Margueriten raiskaus esitetään meille katsojille kahteen kertaan: ensin etäältä Jacquesin ja sitten läheltä Margueriten näkökulmasta. Jacques jahtaa ensin Margueritea ympäri huonetta, jonka jälkeen hän alistaa hänet itselleen. Myöhemmin Jacques yrittää oikeuttaa tekoaan sillä, että Margueriten ”kuuluikin” vastustella, koska eihän nyt aviossa olevan naisen olisi oikein antautua aviomiehensä lisäksi muille.

Margueriten näkökulma paljastaa avuttoman naisen kokeman pelon ja paniikin – ja teon jälkeisen surun.

Laatu ei takaa menestystä

The Last Duelin olisi pitänyt olla suuri elokuvatapaus, ainakin paperilla. 

Ridley Scott on nimekäs ohjaaja, jonka aiemmat historialliset draamaelokuvat Gladiaattori ja Kingdom of Heaven taivas maan päällä olivat menestyksiä. Elokuvan näyttelijäkaartina toimiva Damon, Affleck ja Driver -kolmikko ovat kaikki omista menestyselokuvista tuttuja isoja nimiä – ja, mikä parasta, he sopivat rooleihinsa täydellisesti. 

Kaiken lisäksi The Last Duel on ensimmäinen kerta yli 20 vuoteen, kun parhaan käsikirjoituksen Oscar-palkinnon Good Will Hunting –elokuvasta voittaneet Affleck ja Damon näyttelivät samassa elokuvassa, jota he ovat olleet yhdessä kirjoittamassa. Kaksikko on nähty useissa samoissa elokuvissa suuren läpimurtonsa jälkeen, myös 2000-luvulla, mutta samankaltaista yhteistyötä ei ole nähty vuoden 1997 jälkeen.

Paperilla valmisteltaessa kaikki on mahdollista saada näyttämään jymymenestykseltä, joten miksi elokuva ei menestynyt paremmin?

Elokuva julkaisu pandemian aikana on voinut vaikuttaa katsojien käyttäytymiseen, mutta mielestäni pandemia ei voi olla ainoa selittävä tekijä. The Last Duel ilmestyi lokakuussa 2021 ja moni aiemmin samana vuonna ilmestynyt elokuva oli pyyhkäissyt 100 miljoonan lipputulorajan yli. 

Markkinointi on voinut myös vaikuttaa. The Last Duel on 20th Century Foxin tuottama elokuva ja kyseinen studio on tätä nykyä Disneyn omistuksissa. Disney ei osoittanut ostonsa jälkeen kovin suurta kunnioitusta studiota kohtaan vähentämällä työntekijöitä ja karsimalla projekteja rajulla kädellä. Ehkä omistajan usko elokuvaprojektiin vaikutti markkinointikampanjan kautta elokuvan menestykseen? Kunnollisen salaliittoteoreetikon tavoin en väitä tai syytä ketään mistään, vaan esitän vain kysymyksiä. 

Toisaalta tämäkään ei voi pitää täysin paikkaansa tai toimia selittävänä tekijänä, koska Disney/Fox piti projektin itsellään – se olisi voinut päästää Scottin elokuvan vapaaksi muiden studioiden tuotettavaksi.

Katsojat

Voiko kehnon menestyksen selittävä tekijä löytyä kuitenkin kuluttajien eli maksavan yleisön joukosta?

Scottin elokuva on katsojansa haastava draama, joka ei perustu sarjakuvaan tai muuhun viihdeteollisuudesta tuttuun lähdemateriaaliin. The Last Duel käsittelee rankkoja oikean elämän aiheita: naisten kokemat yhteiskunnalliset odotukset; naisten kokema kohtelu miesten vaikutusvallan alla; seksuaalinen väkivalta ja syytöksien nostaminen raiskaajaa vastaan ja sitä seuraava ”noitavaino”.

Toisin sanoen The Last Duel ei ole Marvelin supersankarielokuvien kaltainen dopamiinielokuva, joka palkitsee katsojansa joka toinen hetki vitseillä ja hienoilla tietokonetehosteilla toteutetuilla toimintakohtauksilla. The Last Duel pakottaa katsojan kohtaamaan historiallisia vääryyksiä supersankaritoiminnan sijasta. 

Ridley Scottin ohjaama historiallinen draama on verisen väkivaltainen, mutta se sisältää paljon myös veretöntä, henkistä väkivaltaa. Naisten kokemien vääryyksien historia on miesten kirjoittama historia. Elokuvan kolmannessa, Margueriten näkökulmaa painottavassa osuudessa näytetään oikeussalikohtaus, jossa Margueritea kuulustelee lakimiesten joukko – Scott painottaa ohjauksessaan naisen yksinäisyyttä ja eristyneisyyttä, kun häntä pommitetaan alentavin ja alistavin kysymyksin. Yksi tuon ajan tunnetuista ”tieteellisistä faktoista” oli esimerkiksi, ettei nainen voi tulla raskaaksi, jos hän ei tunne mielihyvää. Marguerite on oikeussalissa istuessaan silmin nähden viimeisillään raskaana ja oppineet miehet yrittävät käyttää tätä hänen raskauttaan häntä vastaan. 

The Last Duel haastaa etenkin mieskatsojiaan hahmoihin samastumisessa, koska kukaan ei ole elokuvassa täydellinen. Teot ja motiivit näyttäytyvät kunkin hahmon kautta aivan eri valossa, kun tavoitteet ovat konfliktissa keskenään. Scottin elokuva onnistuu tasapainoilemaan ammattimaisen trapetsitaiteilijan tavoin hahmojen kokemusmaailmojen kanssa täydellisesti. 

Voisiko olla, että rankan pandemian seurauksena elokuvayleisön valtaosa haluaa elokuvaviihteensä pysyvän täysin eskapistisena vailla tosielämästä kumpuavia rankkoja, henkisen väkivallan teemoja?

Tämäkin tulkinta on vaikeasti todennettavissa. The Last Duel kuitenkaan ole elokuvana toivottoman ankea. Rankoista teemoistaan huolimatta olisi väärin kuvailla elokuvaa pelkästään kurttuotsaisen vakavaksi. Hahmojen välillä on omat inhimilliset hetkensä ja tarina on täynnä mielenkiintoisia nyansseja, jotka korostuvat eri näkökulmien kautta. 

Jäikö elokuvan kohdeyleisö vain yksinkertaisesti kotiin koronan pelossa?

Missä on ne sankarit?

Toin edellä jo esille vertauksen Marvelin supersankarielokuviin, koska ne ovat tällä hetkellä kaikista menestyneimpiä elokuvia vuosi toisensa jälkeen. 

Sanon heti suoraan, että tästä nostosta huolimatta minusta on täysin turhaa ylläpitää mitään keinotekoista ”supersankarielokuvat vastaan muut elokuvat” -välistä keinotekoista vastakkainasettelua, koska mikään genre tai lajityyppi ei ole lähtökohtaisesti pahempi tai parempi toistaan. Piste.

Kutakin elokuvaa on mahdollista tarkastella yksilönä omien tavoitteidensa kautta ja osana laajempaa genrekenttään.

Tiedän, että supersankarielokuvien faneilla on usein vaikeaa, kun heidän rakastamia elokuvia ei oteta vakavasti omana taiteenmuotonaan. Kauhuelokuvien faneilla on ollut samat tunteet vuosikymmenien ajan. Tiedän ja tunnistan nämä tunteet ja hyväksymisen halun, koska olin samassa veneessä pitkään. Tarvitsin sosiaalista hyväksyntää asioille, joista pidin.

Tästä huolimatta yritin muistella The Last Duelin katsottuani, milloin viimeksi olisin jännittänyt yhtä paljon taistelukohtauksien kohdalla. Toimintakohtaukset olivat brutaaleja ja verisiä, ja kaikista vioistaan huolimatta en toivonut kummankaan kaksin kamppailijan kuolevan. Sormeni olivat aivan verillä elokuvan jälkeen, kun hermostuksissani pureskelin kynsiäni rikki.

Elokuvien menestymisen ei pitäisi olla nollasummapeliä. Markkinoilla pitäisi kaiken järjen mukaan olla tilaa erilaisille elokuville, joista kaikki voivat olla omalta osaltaan voittajia. Silti pohdin jatkuvasti supersankarielokuvien suosiota. Tavaramerkittömät elokuvat joutuvat käymään hiukan epäreilua taistelua kuluttajien huomiosta. Tunnettuus ja tunnistettavuus on Marvelin yksi tehokeinoista, joilla se pystyy iskemään fanien tajuntaan. Tällä taistelukentällä eivät tähtinimet auta, jos heitä ei voida valjastaa ajamaan tavaramerkkiin kytkettyä elokuvaa. 

Toisin sanoen Adam Driver ei ollut Tähtien sota -elokuvien tähti, vaan Tähtien sota on itsessään nimensä mukaisesti tähti, jota fanit seuraavat. Yhtä lailla Marvelin supersankarielokuvien tähti ei ole Chris Hemsworth, vaan vasaraa heiluttava Thor-hahmo. 

Tietysti on tiedostettava, että etenkin tässä tapauksessa esittämäni kilpailuasetelma on todella keinotekoinen Disneyn omistaessa sekä Marvelin että Foxin elokuvastudiot. Elokuvien hinnat toisaalta ovat olleet nousussa ja kun inflaatio iskee kuluttajien ostovoimaan, on toisaalta täysin ymmärrettävää, että jokaista ensi-iltaelokuvaa ei mennä katsomaan teattereihin – nehän tulevat sitä paitsi lopulta suoratoistopalveluihin katsottaviksi (ja näistä eri palveluista kuluttaja voi maksaa kymmeniä ja kymmeniä euroja kuussa).

The Last Duel on vain kuvaava yksittäistapaus nykyisen elokuvaviihteen kentän muutoksista. Tämän tekstin kirjoitushetkellä alkaa myös näyttää siltä, että Robert Eggersin ohjaama The Northman tulee olemaan tämän vuoden esimerkkitapaus aikuisille katsojille suunnatun taideviihteen kulttuurillisesta kuihtumisesta.

Rakastan supersankarielokuvia edelleen, vaikkakin olen jo pitkään kokenut pahaa saturaatiota niiden suhteen. En toisaalta voi huijata itseäni, kun tiedän aikovani mennä katsomaan Sam Raimin Doctor Strange in the Multiverse of Madness -elokuvan heti kun vain mahdollista.

Loppuyhteenveto

Ridley Scottin ura on kulkenut monta kertaa ylä- ja alamäkeä, joten siihen on mahtunut floppi jos toinenkin. Esimerkiksi scifi-elokuvien ikoniksi vuosikymmenien saatossa noussut Blade Runner oli ilmestyessään surkea taloudellinen epäonnistuja. 80-luvulla ilmestynyttä dystopistista tulevaisuuskuvausta tosin esitettiin elokuvateattereissa nykystandardeihin verraten todella pitkään – ja sitä kautta se sai itselleen kulttistatuksen.

Nykyinen tarkastelumalli keskittyy täysin avausviikonlopun lipputulojen vertailuun. Elokuvien laatua on todella vaikea mitata ja verrata toisiin elokuviin millään muulla mittarilla. Kun avausviikonloppu kertoo, kannattaako elokuvia pitää ohjelmistossa kahta viikkoa pidempään, huonosti menestyvät elokuvat putoavat kelkasta todella nopeasti. 

Olin esimerkiksi toivonut, että pääsisin näkemään Steven Spielbergin West Side Storyn elokuvateatterissa. Elokuvan ilmestymisestä oli ehtinyt kulua pari viikkoa, kun sattumalta kysyin ohimennen paikallisen teatterini henkilökunnalta, milloin seuraava esitys on. 

Saamani tiedon mukaan katsojat eivät olleet löytäneet ensimmäisiä näytöksiä, joten elokuva pudotettiin ohjelmistosta heti kun oli mahdollista.

Kun laadukas elokuva ei menesty kaupallisesti nimekkäästä ohjaajasta, tähtinäyttelijöistä tai hittimusikaalista huolimatta, se on julkaisemisen arvoinen uutinen. ”Vuoden isoin floppi” huutavat otsikot, joista syntyy kielteinen, itseään toistava kierre. Äkkinäinen avausviikonloppuun keskittyvä kannattavuusmentaliteetti ei anna kovin isoa mahdollisuutta niin sanotuille ”nukkuville” elokuville, jotka löytävät yleisönsä vasta pikkuhiljaa, useamman viikon tai kuukauden aikana ensi-illan jälkeen. Katsojat eivät ehdi suositella elokuvauutuuksia työkavereilleen, ystävilleen tai tutuilleen, jos ne katoavat parin viikon päästä teattereista.

Pohdinnoistani huolimatta en usko minkään yksittäisen tekijän vaikuttavan yksinomaan elokuvan kaupalliseen menestykseen – tai menestymättömyyteen. Moni asia voi olla elokuvaa vastaan tai sen puolella. Usein voi olla tuurista kiinni, miten elokuva löytää yleisönsä.

Mutta sen tiedän, että kenestäkään ei ole mukavaa kannustaa selvää häviäjää tai epäonnistujaa. 

The Last Duel on henkinen jatko-osa Ridley Scottin “miekka ja kilpi” -trilogian toiselle elokuvalle, Kingdom of Heaven – taivas maan päällä, joka käsittelee ristiretkien väkivaltaista historiaa. The Last Duel päättyy Jean de Carrougesin voittoon, mutta vaikka hän voitti taistelun, hän häviää sodan.

Elokuvan epilogi kertoo, että Jean lähti sotimaan ristiretkille ja lopulta kuoli siellä taistellen. The Last Duelin viimeinen kuva on onnellisesta Margueritesta, joka katsoo nuorta poikaansa. 

Hän saa vihdoin olla äiti – ja hän on täynnä rakkautta kaikesta tapahtuneesta huolimatta.

Tämä viime vuonna ilmestynyt mestariteos on katsottavissa edelleen Disney Plus -suoratoistopalvelussa.

Ville Vuorio
LeffaHamsteri

Aiheeseen liittyvät elokuvat

Aiheeseen liittyvät jutut