Oodi ihanan hullulle 1980-luvulle – Onko Highlander aikansa syvällisin kulttielokuva?

Näin jälkikäteen 2020-luvulta käsin mietittynä 1980-luvun tarjoama viihde oli parhaimmillaan hyvällä tavalla aivan pähkähullua ilotulitusta, joka paukkui koko sydämensä kyllyydestä. Kaikista räikein esimerkki tästä on tietysti vuoden 1986 kulttimaineeseen noussut Highlander – kuolematon.

1.4.2021 14:45

Connor MacLeod (Christopher Lambert) on skotlantilainen maajussi, joka paljastuu kuolemattomaksi haavoittuessaan klaaninsa taistelussa. Connor saa tietää, että ainoa tavoite ja tarkoitus elämässä on kohdata muita hänen kaltaisiaan sotureita, kunnes vain yksi on jäljellä. Tarina etenee epäkronologisessa järjestyksessä, kun elokuva alkaa nykypäivän New Yorkista ja sinkoilee takaumien kautta 1500-luvun Skotlantiin, 1700-luvun Ranskaan ja 1940-luvun Saksaan. Connorin on viimein kohdattava viimeinen kuolematon 80-luvun New Yorkissa.

Niin hullulta kuin tarina perusluonteeltaan kuulostaakin, se ei edes ole kaikista kasarein asia elokuvassa (jos kasariudelle edes on mitään mitattavaa skaalaa). Highlanderin traagisen tarinan kylkeen ynnätään mukaan dramaattiset kuvauspaikat ja lavasteet, räikeät valoshowtehosteet, MTVkanavan musiikkivideoestetiikka, Queenyhtyeen soundtrack ja New Yorkin kaupunki ja sen asukkaat, jolloin kokonaisuus on überkasari.

Tuon kasariuden äärimmäisen arvon keksin juuri itse. Saa käyttää.

Tätä kasariuden pähkähullua multihuipentumaa kuvaa kaikista parhaiten elokuvan alku. 

Näemme showpainimatsin Madison Square Gardenissa, jonka katsomossa skottimme istuu vakavana. Kesken painimatsin siirrymme skotin seurassa parkkihalliin. Autojen seassa hän kohtaa toisen miehen, ja yhtäkkiä skotti nappaa takkinsa alta katana-miekan. Kaksintaistelu alkaa tämän normaalin newyorkilaisen näköisen vastustajan kanssa. Connor voittaa ja leikkaa häviäjältä pään. Voiton myötä koko parkkihalli sähköistyy orgastiseen valon ja melun kakofoniaan.

Jos ajattelet tämän olevan villiä, et ole vielä nähnyt mitään! 

Tätä kaikkea seuraa elokuvahistorian radikaalein siirtymä sitten 2001: Avaruusseikkailun. Parkkihallissa kamera kohoaa kattoa kohti ja kohotessaan kääntyy ylös katon rakenteisiin. Kuvakulma jatkaa kohoamistaan. Sen sijaan, että elokuva tekisi perinteisen cut-to-black tai fade-in -leikkauksen, katon rajassa tulee vastaan multaa, ruohoa ja kohoamme mäen yli vihertävään maalaismaisemaan. 

Ta-daa! – näin olemme siirtyneet newyorkilaisesta parkkihallista 1500-luvun Skotlantiin, jossa sankarimme syntytarina alkaa.

TOINEN KERTA

Olen nähnyt Highlanderin vain kerran aiemmin, joskus 2000-luvun alussa. Muistan lainanneeni elokuvan Lappeenrannan kirjastosta ja katsoneeni sen innoissani. Sitten nuoruuden päivien en ole leffaa sittemmin katsonut uudestaan, vaikka olen omistanut sen sekä dvd- että blu-ray-formaatissa. Se jätti minuun selvästi vaikutuksen, mutta nyt vasta hiukan varttuneempana katsojana huomasin arvostavani leffaa aivan eri tavalla.

Tämän viimeisimmän katselukokemuksen myötä tein hiukan taustatyötä. 

Elokuvan ohjaajana toiminut Russell Mulcahy ansioitui uransa alussa visuaalista näppäryyttä osoittavana musiikkivideo-ohjaajana. Mulcahy on vastuussa muun muassa Elton Johnin, Bonnie Tylerin ja Duran Duranin 80-luvun musiikkivideoista. Tämä tausta käy selväksi Highlanderia katsoessa. Elokuvassa on runsaasti rohkeita visuaalisia valintoja, joita näkee nykypäivän elokuvissa harvoin.

Yllä mainitun esimerkin lisäksi elokuvassa nähdään muutama muukin visuaalisesti päräyttävä leikkaus tai siirtymä. Näistä toiseksi näyttävänä mainittakoon kohtaus, jossa Connor haavoittuu miekkataistelussa. 

Hän lyyhistyy maahan ja kuvan reunat tummenevat. Jatkuvan siirtymän kautta näemme tämän muistokuvan nykypäivän Connorin silmässä. Tällaisten trikkileikattujen kamera-ajojen lisäksi elokuva käyttää täsmääviä häivytyksiä, jossa vaikkapa Connorin naama 1500-luvulta täsmää 80-luvun Mona Lisaseinämaalaukseen.

Mulcahy ampuu ohjaajan tuolistaan käsin täyslaidallisen. Highlander hyödyntää rohkeasti kuvakerronnan keinoja, kuten kaltevia kuvakulmia ja dramaattista valaistusta. Kaikista eniten totuttelua vaativa ohjauksellinen valinta on vääristävien linssien käyttö. Mulcahyn kamerakulmat ja kalansilmälinssien käyttö muistuttavat parhaimmillaan Terry Gilliamin paranoidisia scifi-elokuvia 12 apinaa ja Brazil. 

Mulcahyn kuva-arsenaali lunastaa itsensä viimeistään elokuvan viimeisen kolmanneksen puolella, kun poliisin rikospaikkatutkijana toimiva Brenda Wyatt (Roxanne Hart) lopulta pääsee kuolemattoman skottilaisen asuntoon. Hän astelee Connorin trofeehuoneessa ihmeissään. Mulcahy hyödyntää kuperaa ja viistoa yläkuvakulmaa nerokkaasti. Katsojalle syntyy vaikutus, että Brenda kävelee ympyränmuotoisessa huoneessa läpi koko Connorin elämän. Linssi taittaa huoneen epätodelliseksi, jolloin vaikuttaa siltä kuin tutkija kävelisi pallon päällä. 

Sommitelma on epätodellinen, lähes taianomainen. Aivan kuten koko elokuva.

Joku kriitikko tai katsoja voisi todeta, että elokuva yrittää liikaa ja on loppujen lopuksi tyylillisiä valintoja ilman sisältöä. Itse seison Mulcahyn valintojen takana. En pelkästään, koska olen innoissani hänen tarjoamastaan überkasarista ilotulituksesta, vaan koska sisältö tukee Mulcahyn valintoja. Rohkean dramaattisten asetelmien lisäksi linssien käyttö, yli-inhimilliset kamera-ajot ja siirtymät auttavat välittämään ja alleviivaamaan tarinan epäinhimillistä luonnetta.

Tämä on tarina kuolemattomasta, vastahakoisesta sankarista. Emme voi ymmärtää tarinan keskiössä olevaa kokemuksesta. Valinnat vieraannuttavat katsojaa todellisuudesta, aivan kuten Connor MacLeod on kaikkien vuosisatojen ajan vieraantunut ihmisistä. Hän on joutunut aina luomaan uuden identiteetin, koska saman nimisenä ei voi elää satoja vuosia vanhenematta.

Kukaan meistä ei pysty ymmärtämään kuolemattomuuden seurauksia, vaikka moni meistä ikuista elämää toivoisikin itselleen.

Kyseessä on aikuisten satu, jossa hyvä ja paha kohtaavat lopussa.

Mielestäni Highlanderin tarina on traagisen kaunis, koskettava ja loppujen lopuksi erittäin inhimillinen. 

KUKA HALUAA ELÄÄ IKUISESTI?

Connor huomaa olevansa kuolematon, mutta hän yrittää elää normaalia elämää tästä huolimatta. Skotti oppii kantapään kautta, että se ei ole mahdollista. Hän ei voi saada lapsia. Hän on erilainen. Aika ei merkitse hänelle mitään, mutta hänen läheisensä ovat normaaleja kuolevaisia, joille aika on kaikki kaikessa. Connorin vaimo, Heather (Beatie Edney) kuolee vanhuuteen, mutta Connor ei ikäänny päivääkään. Hän sulkee itsensä romanttisilta suhteilta ja elää kuten kuolemattomien kuuluu. 

Käytännössä Connor yrittää elää, mutta samalla olla elämättä, kokematta tunteita ja kiintymystä.

Connorin turtumista kuvaa erittäin osuvasti takauma, jossa Connor pelleilee 1700-luvun Ranskassa kuolemattomuudellaan. Kun teoilla ei ole seurauksia tai, kun omalla elämällä ei ole merkitystä, Connor törttöilee ja vetää kaksintaistelun täysin lekkeriksi. Connorin esittämä rutiini muistutti kovasti Stanley Kubrickin Barry Lyndonin ja Deadpoolin risteytystä mustan huumorinsa ja tapahtumapaikkansa ja -aikansa takia.

New Yorkissa Connor tapaa Brendan, ja kaksikolla tavallaan on romanttinen juttu aluillaan, mutta Connor ei pysty tai halua päästää ketään lähelleen. Kun Kurgan (Clancy Brown) kidnappaa Brendan, Connor lopulta ymmärtää, mikä on merkityksellistä. Hän päättää, että ainoa tapa elää on elää muiden kanssa. Eläminen ja tunteille avautuminen tarkoittaa menetyksiä ja sydänsuruja.

Connor voittaa viimeisen kaksintaistelun. Tulkitsin lopun hyvän ja pahan välisen taistelun tarkoittavan tunteiden ja tunteettomuuden välistä kamppailua, koska lähes 500 vuotta kestäneen matkan päätteeksi Connorille on luvassa palkintona – kyllä vain – koko maailman tunteille avautuminen ja ennen kaikkea kuolevaisuus. 

Musiikkivideoestetiikan alla sykkii aito ja inhimillinen sanoma ihmissuhteiden tärkeydestä, tuskan ja oman kuolevaisuuden kohtaamisesta. Highlander kertoo tarinansa itseluottamuksella ja vakaumuksella, mutta se osaa vaihdella sävyjä humoristisesta dramaattiseen ja veljellisestä kilvasta umpiromanttiseen rakkaustarinaan.

Henkilökohtaisesti koen Highlanderin yhtenä huippukohtana Queenin esittämän Who Wants To Live Forever -kappaleen ja kyseisen jakson, jossa kappale esiintyy. Tuo hetki oli syöpynyt mieleeni jo ensimmäisellä katselukerralla. Connorin ja Heatherin kokema kotionni saa karvaan sivumaun, kun Freddie Mercury sanoittaa Connorin syvimmät halut ja rakkaustarinan tragedian. Connor haluaisi elää normaalia elämää ja vanheta rakkaansa vierellä. Heti kappaleen päätteeksi näemme, miltä kuolema ja kuolemattomuus näyttävät rinta rinnan. Pariskunta sai toisensa ja Heatherin tukasta päätellen he olivat yhdessä monta vuosikymmentä.

Mutta miltä nuo vuosikymmenet tuntuvat vuosisatojen rinnalla? 

Voisin kuvitella, että erittäin, erittäin riittämättömiltä silmänräpäyksiltä.

(Tietysti on sekopäistä ajatella, että 1500-luvulla ihmisten keskimääräinen elinikä ja elinajan odote ei varmasti ollut kovin suuri. Tästä syystä Heatherin kokonaan harmaantunut tukka hiukan nauratti ja ihmetytti, mutta mitä pienistä.)

SKOTTIAKSENTTIA ETSIMÄSSÄ

Tämän päivän näkökulmasta Highlanderin roolitus ja näyttelyvalinnat tuntuvat noin lievästi sanottuna sekopäisiltä. Niissä on kuitenkin oma rosoinen viehätyksensä.

Skotlantilaista Connor MacLeodia näyttelevä Lambert ei ole mielestäni mikään komein kansikuvapoju, vaikkakin hänen tuijotuksensa on intensiivinen. Toisaalta Connorin onkin tarkoitus olla maalaispoju. Näyttelijä syntyi Yhdysvalloissa, mutta hän on asunut koko lapsuutensa Sveitsissä. Lambert ei edes yritä kuulostaa roolissaan skotlantilaiselta, kun taas edesmennyt Sean Connery vääntää aidolla skottiaksentillaan menemään egyptiläisen Ramirezin roolissa.

Clancy Brownin esittämä Kurgan häilyy karikatyyrin rajoilla kaaoksen agenttina. Nyrkkisääntö kasaripahiksen roolissa ovat tuttuun tapaan kuluneet ja revityt moottoripyöräjengiläisen asusteet, kuten musta nahkatakki, sormikkaat ja maihinnousukengät. Brown tuo elämää suuremmalla äänellään rooliin painoa. Kurganin hahmo on Connorin peilikuva miehenä, joka on elää ainoana päämääränään viimeinen kaksinkamppailu. Hän ei vaikuta vallanhimoiselta. Hän pikemminkin haluaa saattaa työnsä loppuun ja olla viimeinen elossa oleva kuolematon. Tämä elämäntyö on kuitenkin gonahduttanut hänet täysin. Hän on tappanut ja murhannut liian pitkään. Hänen elämällään ei ole muuta merkitystä, jolloin voi vetää lekkeriksi. Connor on myös sortunut tähän, mutta hän ei ole (ainakaan vielä) vajonnut Kurganin tasolle. 

Kurganin rooli on mehukas, jopa koomiseen hulluuteen yltävä kaikella välinpitämättömyydellään. Hahmossa jätetään kuitenkin iso osa traagista potentiaalia hyödyntämättä. Connorin ja Brendan kävellessä eläintarhassa juuri ennen Brendan kidnappausta huomasin Kurganin seisovan heidän takanaan sillan alla varjoissa. Jo pelkästään tämä pieni yksityiskohta lisäsi hahmoon syvyyttä. Eikä tätä edes alleviivattu, että ”hei katsokaa, tuolla hän on!”. Jos et tajunnut siirtää katsettasi vasemmalle, et välttämättä edes tajunnut elokuvan pahiksen hiippailevan taustalla. Hän ei ottanut kontaktia MacLeodiin kirkkaassa päivänvalossa. 

Miksi? Seurasiko hän kateellisena etäältä skotin liikkeitä? Oliko hän kateellinen? Surullinen? Kamera ei päästä meitä tässä hetkessä Kurganin lähelle.

Heti seuraavassa kohtauksessa Kurgan nappaa Heatherin autoonsa ja raivohulluna uhmaa jatkuvasti New Yorkin keskustassa vastaan tulevaa liikennettä. Aivan kuin tämä ikiaikainen soturi olisi unohtanut, mitä tunteet ovat, ja yrittää vain purkaa omia ristiriitaisia ainoalla tavalla miten osaa. 

Olemalla hiton kaoottinen ja hullu.

Vai tiesikö hän alun alkaenkaan? Ramirez kertoi aiemmin, että Kurganin lapsuus oli karu ja väkivaltainen. Kurgan on taistellut ties kuinka monta sataa vuotta. Tällaistako väkivaltainen elämä tuottaa?

Mielenkiintoisen tästä huomiosta tekee Highlanderin tapauksessa se, että Kurgan ei ole ainoa hahmo, jota väkivaltainen menneisyys riepottelee.

Highlander esittelee täysin varoittamatta yhtenä sivuhahmonaan asehullun Vietnam-veteraanin, joka sattumoisin törmää kujalla Kurganin ja erään toisen kuolemattoman väliseen kaksintaisteluun. Vain 80-luvulla tehty elokuva voisi esitellä tällaisen hahmon, jolla on oma pieni asearsenaali autossa mukanaan ja kommunisminvastainen t-paita yllään. Veteraani nappaa Uzi-konepistoolin autostaan ja pumppaa Kurganin täyteen lyijyä. Lyijymyrkytys ei kuolematonta kaappia haittaa, joten veteraani saa lävistyksen muodossa maistaa miekkaa. Hahmo ei kuitenkaan kaiken logiikan mukaan kuole, vaan päätyy sairaalavuoteeseen. 

Veteraani saa vielä pienen hetken ennen kun elokuva siirtyy tarinassa eteenpäin siirtymistä. Poliisit kuulustelevat häntä ja jo lyhyellä dialogipätkällä näin hahmon psyykeen, joka on sodan runtelema ja traumatisoima. Hän pyrki suojelemaan itseään kaikilla näillä aseilla, mutta samalla hän oli kadulla liikkeessä ja etsi konfliktia, jonka hän voisi aseillaan ratkaista.

Elokuva esittää samankaltaisia maskuliinisia väkivallan- ja voimanosoituksia Madison Square Gardenin showpainiottelussa. Tämä samainen laji nähdään nopeasti myös 1500-luvun skotlantilaisilla markkinoilla, joissa Connor on vaimonsa kanssa.

Pohdin aivan liian syvällisesti tätä, mutta yrittääkö Highlander kuvata maskuliinisen voiman ja väkivallan paradoksia? 

Yhtäaikaisesti ihailemme fyysistä voimaa ja lihasmassaa, joka mahdollistaa voimankäytön. Tämän lisäksi maailman kulttuurit on täynnä erilaisia suvereeneja väkivallan esityksiä, joissa kaikki konfliktit pääosin pyritään selvittämään väkivalloin. Ihailemme ja kulutamme näitä väkivaltaisia tarinoita ja viihdettä universaalisti. Ihailun alla on kuitenkin pimeä puoli. Sodista ja konflikteista palaavat sotilaat ovat turmeltuneita joko henkisestä tai fyysisestä traumasta, tai molemmista. Heidät koulutetaan kohtaamaan vastustaja, joka ei ole inhimillinen olento, koska sodassa tappamisen pitää olla jollain loogisella tavalla oikeutettu. 

Sotaan verrattuna siviilielämä tuntuu etäiseltä, turhalta ja triviaalilta, kun sodassa joutuu kohtaamaan elämän ja kuoleman päätöksiä joka päivä. Sota vaatii tunteiden tukahduttamisen, koska tunteet ovat heikkous fyysisen väkivallan näyttämöllä.

Sodan päämääränä on kasvattaa omaa vaikutusvaltaa muihin kansoihin, ihmisiin ja resursseihin. Tällöin esimerkiksi kansallisen edun nimissä kaikki alistetaan saman uskon, kansan tai ideologian alle. 

Väkivalta on väline saavuttaa lopullinen päämäärä: yhtenäisyys.

Jos sodimme tarpeeksi kauan, tarpeeksi voimakkaasti ja saamme kerättyä riittävät resurssit itsellemme, voimme voittaa.

Lopulta vain me olemme jäljellä.

Voittajat kirjoittavat historiankirjoihin olevansa voittamattomia ja tekevät itsestään kuolemattomia.

Tämä väkivallan ideologia kaikuu Highlanderin kuuluisassa lausahduksessa: 

”There can be only one!”.

HIGHLANDER VUONNA 2020?

Mietin lopputekstien aikana, miksi tämä elokuva resonoi minussa näin vahvasti. Onko ajoituksella jotain merkitystä? Miksi juuri nyt?

Ehkä kyse oli elokuvan sielusta. Tarina oli kerrottu täysin rinnoin, mitään pidättelemättä. Se sukeltaa täysillä syvään päähän omalla absurdilla tarinallaan, joka yhdistelee oudolla tavalla kreikkalaisen mytologian aineksia, fantasiaa ja romantiikkaa 1980-luvun musiikkivideoestetiikkaan. 

Koin Highlanderin oikeana piristysruiskeena. Tehosteissa ja lavasteissa oli käsinkudotun artisaanihengen maku. Kasarielokuvissa ei pystytty käyttämään realistisia tietokonetehosteita, joten elokuvan lavasteet ja erikoistehosteet vain moninkertaistivat täysin epärealistinen tarina ja ylitseampuva teatraalisuuden vaikutuksen. Vaikka samalla hymähtelin Sean Conneryn Ramirez-hahmolle, olin täysillä mukana turboahdetussa harjoittelumontaasissa, jossa Connery valmentaa itseään nuorempaa ja kokemattomampaa kuolematonta soturia. Aidoilla Skotlannin nummilla ja kukkuloilla kuvatun jakson aikana pari kertaa raavin päätäni ja mietin: ”Miten hitossa kuvausryhmä on saanut heitettyä kaksikon tällaiseen maisemaan?”

Highlander on elokuva, joka samalla ottaa ja ei ota itseään liian vakavasti.

Ehkä arvostukseni johtuu 2010-luvun vakavien ja itsetietoisten supersankari- ja toimintaelokuvien aallosta. Yön ritarin ilmestymisen jälkeen kaikista mielikuvituksellisimmat ja hulluimmat ideat on pyritty verhoamaan ennen kaikkea realismiin.

Ymmärrän täysin tämän tunteen. 80- ja 90-luvulta varttunut yleisö toivoo, että heidän lapsuudestaan tutut sankarit ja heidän fanittamansa elokuvat otetaan vakavasti. 

Miksi meidän pitää muuttaa kaikki fantasia ja sadut realistiseksi? Miksi sadut pitää tuoda arkimaailmaan uskottavasti ja vakavasti? Nämä ovat retorisia kysymyksiä, koska tiedän kyllä vastauksen.

Kun Martin Scorsese sanoo, että supersankarielokuvat eivät ole häntä varten, koska ne eivät puhuttele tai kiehdo häntä, fanien silkin ohut iho ei kestä tällaista iskua, vaikka kyse edes ole kritiikistä – vaan makuasiasta.

Vastikään näin klikkiotsikon, jossa sanottiin (vapaasti suomennettuna), että WandaVisionin loppu antaa Martin Scorseselle Marvel-elokuvan, jonka hän on aina halunnut. Menemättä WandaVisioniin sen enempää, haluan vain nostaa tämän fanien tarpeen hakea ja saada arvostusta ja vahvistusta omille suosikeilleen.

Tämä asia vaatisi oman kirjoituksensa, mutta haluan vain antaa sympatiani ja ohjeen:

Ensinnäkin, jos rakastat elokuvaa tai tv-sarjaa sydämesi kyllyydestä, vaikka se olisi kuinka ”tyhmä” tai ”lapsellinen” tai melodramaattinen, jos se puhuttelee sinua, pidä siitä kiinni.  

Jos isovanhempani sanovat minulle, että he eivät käy enää elokuvissa, se ei tarkoita, että minun pitäisi pyrkiä kiillottamaan koko elokuva-alaa heidän silmissään.

Rakastuin viime viikonloppuna Highlanderiin toden teolla, enkä aio päästää siitä irti. Jos se on jonkun mielestä tylsä, tyhmä tai lapsellinen, en voi sille mitään. Rakastan sitä silti. 

Voit yrittää tästä tekstistä löytää kipinän, jonka avulla saat uutta näkökulmaa tai löydät rakkautta 35 vuotta vanhaa elokuvaa kohtaan. Tämä on mielestäni parasta mahdollista kulttikamaa, jota ihanan hullu 80-luku tarjosi. Luen sen samankaltaisten hullunkurista lapsuutta ja aikuisten fantasiasatua huokuvien mestariteosten joukkoon kuin vaikkapa Säpinää Chinatownissa ja Labyrintti.

Jos olet ja haluat olla eri mieltä, en voi sille mitään. Yhden sijasta voi olla monta. Otan mieluusti vastakkaisia näkökulmia vastaan, mutta en aio tämän enempää aikaa käyttää muiden mielipiteiden käännyttämiseen. 

Kuka haluaa väitellä ikuisesti?

Eihän kukaan meistä ole kuolematon.

Ville Vuorio
LeffaHamsteri

Lisää luettavaa