Pääkirjoitus 7/2013.
Vanhoissa kunnon Tarzan-kirjoissa apinoiden parissa kasvanut mies ottaa lopulta paikkansa lajitoveriensa yhteiskunnassa, ja paljastuupa vielä aateliseksi, eli muita hieman paremmaksi ihmiseksi. Hän kuitenkin palaa toistuvasti viidakkoon, ja mieleeni on lähtemättömästi jäänyt upea ilmaus, jolla kuvataan nuoruusvuosien vaistojen heräämistä muutaman liaaneissa tehdyn akrobaattitempun jälkeen: ”sivistyksen ohut pintasilaus karisi”.
Tänä juhannuksena tuli puhuttua yllättävän paljon elokuvista ihan tuntemattomienkin ihmisten kanssa. Jostain syystä jotkut menivät puolustusasemiin, kun kuulivat mitä teen työkseni. Sain kuulla kommentteja kriitikoiden ammattitaidosta, mutta aikamme juhannustaikajuomien kera keskusteltuamme minulle suotiin myös armoa. Onnistuin ilmeisesti vakuuttamaan uusia tuttavia siitä, että elokuvatoimittajakin voi pitää ”tavallisista” ja ”oikeasti hyvistä” elokuvista eikä vain taidesnobbailusta.
Sain lisää käsitystä siitä, mitä niin sanotut tavalliset elokuvien katsojat teattereista etsivät, ja jaoin – usein kysymättäkin – suosituksia kuulemieni suosikkielokuvien perusteella. Täytyy vain toivoa, että mikäli yöttömän yön valossa kirjoitetut lappuset vielä löytyvät, niistä saa myös selvää.
Edellä mainittu Tarzan-lainaus nousi mieleeni, kun ajattelin reaktiotani Episodi 7/2013:n kansielokuvaan, Guillermo del Toron Pacific Rim -rymistelyyn. Pelkkä konseptista kuuleminen – meren pohjasta nousevat jättimäiset hirviöt ottavat yhteen ihmisten rakentamien valtavien robottien kanssa – nosti hymyn huulilleni. Eihän vuoden 1933 King Kongin näkemisestä mummolan pienestä televisiosta pikkupoikana edelleen toipuva leffafani voi kuvitella mitään parempaa ja loogisempaa aihetta elokuvalle!
Kesä on Pacific Rimin kaltaisten hupailujen ja spektaakkelien kulta-aikaa, se on selvä jo tutkailemalla tämän lehden sisältöä. Aivot kun ilmeisesti saa helteellä laittaa narikkaan oikein luvan kanssa. Minun mielestäni hömppä ja vakava eivät ole milloinkaan toisiaan poissulkevia vaihtoehtoja. Kummastakin on lupa pitää, ja välillä toisesta saa yliannostuksen, joka paranee vain kunnon kuurilla toista lajityyppiä.
Säälin hieman niitä, joille elokuvien valtava aarrearkku on avautunut jonkin yleisesti tunnustetun mestariteoksen kautta. Tunnen harvoja sellaisia ihmisiä, jotka moisen kokemuksen jälkeen ovat laventaneet mediaan ihastumistaan niin sanottuun roskaan (paitsi jos arvostettu taho julistaa jonkin rillumarei-hupailun sittenkin taiteeksi). Meitä jättihirviöiden kautta koukutettuja, sittemmin myös elokuvan korkeakulttuurisemmat mahdollisuudet ymmärtäneitä ”friikkejä” sen sijaan tunnen useampiakin.
Myönnän auliisti, että Edgar Rice Burroughsin viidakkoseikkailut eivät ole kestäneet kovin hyvin aikaa ainakaan mitä tulee poliittiseen korrektiuteen. Myös monet ”maailman parhaat elokuvat” ovat paljastuneet vuosia myöhemmin katsottuina melko piinallisiksi tapauksiksi (alkuperäinen King Kong on toki edelleen ylittämätön lukemattomien katselukertojen jälkeenkin). Silti kukaan ei voi ottaa pois sitä huimaa tunnetta, jonka ne aikoinaan aiheuttivat.
Ja siksi edelleen, kun kuulen jättiläishirviöitä ja muuta vastaavaa hömppää sisältävistä elokuvista, kesyttämättömän korven tuoksut ja äänet täyttävät aistini, ja ajatus raa’asta lihasta saa veden kielelle.
Jouni Vikman
Päätoimittaja