Saako elokuvasta tulla paha mieli? Tämän takia Marilyn Monroesta kertova Blondi on merkittävä elokuva

LeffaHamsteri analysoi uusinta Marilyn Monroe -elämäkertaelokuvaa.

17.10.2022 15:10

Saako elokuvan katsomisesta tulla paha mieli?

Katsoessani Andrew Dominikin ohjaamaa, supertähti ja seksi-ikoni Marilyn Monroesta kertovaa elokuvaa Blondi, mietin tätä kysymystä.

Ennen elokuvan katsomista olin kuullut kaikuja närkästyneistä mielipiteistä katsojilta, jotka olivat kritisoineet uutta Marilyn-elokuvaa liian rajuksi – ja ymmärrän täysin nämä kriittiset äänet. Blondi ei ole mikään hyvän mielen tarinaan tuudittautuva elämäkerta, joka tarjoilisi parhaat palat ja ikonisimmat hetket Marilyn Monroen urasta nostalgisen linssin läpi kuvattuna.

Voi pojat, sitä se ei todellakaan ole!

Moni katsoja on varmasti tottunut kaavamaisesti tusinatuotettuihin taiteilijoita tai tähtiartisteja käsitteleviin elämäkertaelokuviin. Kyllä, juuri ne samat elokuvat, jotka päättyvät usein joko traagisesti kuolemaan tai kohdehenkilön uran uuden ajan tuomaan toivon kipinään. Tämänkaltaiset elämäkertaelokuvat tarjoilevat katsojalle popkulttuurista tuttuja hetkiä tai tapahtumia, jotka on paketoitu dramaattisesti viihdyttävään parin tunnin pakettiin. Tekijät yrittävät dramatisoinnin ja oman tulkintansa kautta valottaa taiteilijan ajatusprosessia, kokemusmaailmaa ja sielua, minkä viihteellisyys kiinnostaa maksavaa yleisöä.

Blondi ei tyydy olemaan Marilyn Monroen parhaat palat toistava potpuri. Se on elokuva, joka nostaa peilin katsojan eteen paljastaen synkän ja välinpitämättömän kuvan ei pelkästään Hollywoodista, vaan myös elokuvayleisöstään – kyllä, siitä ihmisryhmästä, johon sinäkin todennäköisesti kuulut!

Siinä missä viimeaikaiset elämäkerrat ovat tuntuneet samasta puusta veistetyiltä, käsikirjoittaja-ohjaaja Andrew Dominikin visio tuntuu tuulahdukselta raikasta ilmaa – vaikka katselukokemus on jotain aivan muuta.

Spoilerivaroitus elokuvan juonesta.

”Hyvästi Norma Jeane”

Blondi päättyy Marilyn Monroe -taiteilijanimeä käyttäneen Norma Jeane Bakerin kuolemaan.

Kuolema tuntuu melkein helpotukselta. Elokuvan aikana olemme nähneet, kun Norma Jeanea on hakattu, yritetty hukuttaa, raiskattu, pahoinpidelty henkisesti, vähätelty ja hänet on pakotettu aborttiin kahdesti. Totta puhuakseni Blondin tarjosi raastavimmat 2 tuntia ja 45 minuuttia, joita olen hetkeen nähnyt. 

En itsekään osannut odottaa näin rankkaa katselukokemusta. Bohemian Rhapsodyn tai Rocketmanin ja My Week with Marilyn –elokuvien risteytyksen sijaan Dominik tarjosi kärsimysnäytelmän sanan varsinaisessa merkityksessä.

Blondi on elokuva, joka tulisi, jos risteytettäisiin Carl Th. Dryerin Jeanne d’Arcin kärsimys ja David Lynchin elokuvakaksikko Mulholland Drive ja Inland Empire. Valonpilkahdukset ovat nimittäin yksittäisiä ja harvassa, kun Marilynin uraa varjostavat koettu väkivalta ja kärsimys, sekä rakkauden että hyväksynnän kaipuu ja välinpitämättömyys.

Saatan tosin olla puolueellinen arvioimaan Blondia.

Mielestäni Dominikin ohjaama Jesse Jamesin salamurha pelkuri Robert Fordin toimesta on paras 2000-luvulla ilmestynyt western-elokuva. Nähdäkseni Blondi jatkaa samanlaisella, moderneja myyttejä murtavalla linjalla.

Totta vai tarua – mitä väliä?

Blondi perustuu kirjailija Joyce Carol Oatesin kirjoittamaan, vuonna 2000 ilmestyneeseen fiktiiviseen Marilyn Monroe -elämäkertaromaaniin. 

Fiktiivinen elämäkertaromaani, siinäpä vasta paradoksaalinen tarinankertomisen muoto, joka varmasti pistää katsojan pään pyörälle tämän pohtiessa, mikä on totta ja mikä ei!

En varmasti ole hakuteillä asian suhteen. Nopean Google-haun tarjoamilla oletushakutuloksilla on mahdollista nähdä katsojien yrittäneen selvittää, miten pitkälti tarina perustuu tositapahtumiin. Jopa MTV Uutisten julkaisemassa tekstissä toimittaja Aino Haili käy läpi elokuvasta syntynyttä kohua ja pyrkii ennen kaikkea erottelemaan faktan fiktiosta – usein törmäten epävarmaan tai vahvistamattomaan tietoon.

Mielestäni faktan ja fiktion erottamisella ei ole Blondin tarinan tapauksessa mitään mielekästä syytä. Tämä on fiktiivinen elokuva, joka perustuu vain nimellisesti tositapahtumiin. Elokuva pyrkii luomaan oman narratiivinsa, josta muodostuu temaattinen kokonaisuutensa.

Ymmärrän vaistomaisen tarpeen ja halun tietää, mikä on totta ja mikä kirjoittajan sepittämää fantasiaa.

Tosiasiallisestihan jokaisessa henkilömuotokuvaksi markkinoidussa elokuvassa henkilön ja hänen kokemiensa tapahtumien kuvaamisessa on kyse kontekstin rakentamisesta, eli miten näemme henkilön, hänen tekonsa ja historialliset tapahtumat tästä hetkestä (tai elämäkertaelokuvan tekohetkestä) käsin. 

Pystymme hahmottamaan muotokuvan kohteen vain meille esitettyjen olosuhteiden ja niiden tarjoaman näkökulman kautta. Lähes poikkeuksetta nämä muotokuvat ovat aina täynnä tietoisia valintoja ja rajauksia. Elämäkertaelokuvia voisi verrata esimerkiksi siihen, miten jokaisen myyntimenestystä niittäneen kirjan elokuvafilmatisoinnissa joudutaan tekemään samoja valintoja.

Mitä tarinasta rajataan pois? Mitä joudutaan lisäämään? Mitä alleviivataan? Mitä näkökulmaa korostetaan?

Filmattuja kirjoja lukeneet valittavat usein sitä, miten alkuperäisteoksissa mainittuja juonikuvioita tai yksityiskohtia on yksinkertaistettu tai karsittu kokonaan pois elokuvaversioissa – tai mikä pahinta: muutettu täysin!

Eräs tuttavani on yhä tänäkin päivänä vihainen The Girl with the Dragon Tattoo -elokuvalle, koska se muutti keskeisellä tavalla Lisbeth Salanderin hahmon suhtautumista Mikael Blomqvistiin. Elokuvaversio toi tarinan päätökseen romanttisia odotuksia, mikä sotii kirjaa vastaan. Lisbethän tiesi Mikaelin olevan oikea naistenmies, joten miksi ihmeessä hänellä olisi romanttisia fantasioita? Mutta onko väärin ottaa taiteellisia vapauksia ja muuttaa alkuperäistä materiaalia?

Mielestäni ei, koska kyse on eri tarinankerronnan formaateissa, joihin pätee eri lainalaisuudet. Muutoksia on tehtävä, mitä enemmän formaatit eroavat toisistaan (Hollywood-lopetukset ovat toisaalta asia erikseen).

Jos listaat kirjan ja siitä filmatun elokuvan välisiä eroja, mietitkö koskaan, miten paljon elämäkertaelokuvissa oikeasti eläneen henkilön kokemusmaailma on typistetty? Elokuva pystyy kuvaamaan vain pikkuriikkiseen, häviävän pieneen murto-osaan todellisesta koetusta kokemuksesta ja eletystä elämästä.

Joskus totuus on tarua ihmeellisempää, emmekä kyseenalaista, vaikka todellisia tapahtumia kuvaava elokuva olisi fiktiivinen tai dramatisoitu vahvasti. HBO:n tuottama Chernobyl-sarja tiivisti kymmenet tiedemiehet ja -naiset Emily Watsonin näyttelemään hahmoon, jotta tarinasta tulisi suoraviivaisempi. Vastakkaisiakin tapauksia tietysti on, joissa fiktiivistä väitetään oikeasti tapahtuneeksi. Esimerkiksi Joel ja Ethan Coen käyttivät faktan ja fiktion välistä mieltämistapaa hyväkseen Fargo-elokuvassaan, jossa päinvastaisesti kerrottiin absurdien fiktiivisten tapahtumien perustuvan ”tositapahtumiin”. Peter Jacksonin fiktiivinen kohudokumentti Forgotten Silver myytiin oikeana dokumenttina uusiseelantilaisesta unohdetusta elokuvaohjaajasta.

Mutta kun Blondin kaltainen, kohua herättänyt ja epämiellyttäviä asioita sisältävä fiktiivinen elämäkertaelokuva julkaistaan, epämiellyttävistä tunteista johtuen sisältämme kumpuaa pakonomainen halu tietää, onko elokuva totta vai ei – varsinaisen sanoman keskittymisen sijaan.

Todellisuuspohjalla ei ole mitään merkitystä, koska yksikään historiallista henkilöä käsittelevä elokuva, kirja, dokumentti, muotokuva tai muu taiteellinen tai viihteellinen tuote ei koskaan tule täydellisen tyhjentävästi kuvaamaan kyseisen henkilön todellista minää, hänen oikeita halujaan, ajatuksiaan tai kokemuksiaan.

Miksi emme voi hyväksyä fiktiota osana elämäkertaelokuvaa? Miksi todellisuuden kuvaamiselle annetaan niin suuri merkitys?

Saatan tietää syyn.

Elokuvia on todella vaikea asettaa millekään objektiiviselle laatuasteikolle. Voimme mitata elokuvia pituuksien ja kerättyjen tuottojen suhteen, mutta niidenkin mittareiden perusteella on mahdoton suorittaa minkäänlaista laatuarviointia. 

Elämäkertaelokuvat tarjoavat tähän ainoan poikkeuksen. Ne kuvaavat oikeasti eläneitä henkilöitä kokemassa oikeasti koettuja tapahtumia, jotka on koettu oikeina, historiallisesti tunnistettavina aikakausina. 

Ja ta-daa! Meillä onkin yhtäkkiä mittarit ja vertailupisteet, jota vasten voimme asettaa elokuvan ja mitata normaalia objektiivisemmin sen suoriutumista.

Näitkö Queen-yhtyeen Live Aid -konsertin? Tässä meillä on näyttelijöillä toteutettu yksityiskohtainen uusinta tapahtumasta. Oliko esitys totuudenmukainen? Kuvasiko se oikeaa tilannetta aidosti? Oliko lavastus onnistunut?

Lisäksi näyttelijätyö, tuon subjektiivisten tunteiden tulkkina toimiminen on todella haastavaa arvioida. On vain mielipiteitä, kunnes puhutaan oikean henkilön esittämisestä. Oliko Freddie Mercuryä esittäneellä Rami Malekilla oikeanlainen puhetyyli ja -aksentti? Oikea puvustus? Olivatko maneerit oikeat? Tunnistiko näyttelijän vai upposiko hän täysin roolihahmon sisään?

Bohemian Rhapsody oli menestys, joten tottahan toki sen oli pakko olla totuudenmukainen, eikö totta?

Mutta elokuvahan oli tiivistetty ja typistetty parituntinen yhtyeen urasta ja Freddie Mercuryn elämästä, joka muuttaa tapahtumien aikajärjestystä pahasti todellisuudesta. Kaiken lisäksi elokuva on tehty ilman herra Mercuryn omaa panosta elokuvan tekemiseen. Tunsiko tai sanoiko Freddie oikeasti elokuvassa esitetyt asiat juuri esitetyllä tavalla? Onko elokuva vain bändin muiden jäsenten mielikuva tapahtumista? 

Kaikki puhe totuudenmukaisuudesta on kuitenkin loppujen lopuksi vain sitä, miten hyvin ulkoisia asioita toistetaan tai toisinnetaan. Katsoja ei välttämättä edes välitä tarinan ottamista taiteellisista vapauksista, jos tarina miellyttää ja se on viihdyttävästi kerrottu. Joillekin katsojille totuuden mukainen aikakauden esittämisen on tietysti myös auttaa katsojan kokemaa immersiota, tarinaan mukaan tempautumista – mutta tämä on täysin oma aiheensa.

Pinnallisten yksityiskohtien imitoinnin ja niiden vertaamisen mahdollisuuden takia tositapahtumiin pohjautuvat, uskottavat näyttelijäsuoritukset voittavat usein myös palkintoja: Rami Malekin lisäksi esimerkiksi Gary Oldman, Daniel Day-Lewis, Reese Witherspoon, Olivia Colman, Eddie Redmayne, Phillip Seymor Hoffman, Jamie Foxx, Nicole Kidman, Sean Penn, Leonardo DiCaprio, Forest Whitaker, Meryl Streep, Sandra Bullock, Helen Mirren, Renée Zellweger ja Charlize Theron ovat kaikki voittaneet Oscar-palkinnon todelliseen historialliseen henkilöön pohjautuvan hahmon esittämisestä.

Enkä yhtään yllättyisi, jos Marilyniä esittänyt Ana de Armas voittaisi ensi vuoden alussa järjestettävässä palkintoseremoniassa palkinnon omasta roolisuorituksestaan.

Yksinkertaistetusti pointtini on tämä: Elokuvantekijöiden on täysin mahdotonta kuvata todellisen henkilön todellista minää ja oikeita historiallisia tapahtumia sataprosenttisen autenttisesti etenkään, jos kyseinen henkilö ei ole itse ollut mukana elokuvan teossa.

Valitettavasti elämä on liian sekamelskaista ja ihmiset aivan liian ristiriitaisia. Olemme myös erehtyväisiä muistamaan asioita väärin. Lisäksi elämä on myös aivan liian tylsää, jotta eletystä elämästä olisi sellaisenaan mahdollista puristaa dramaattisesti toimivaa tarinaa.

Vaikka historiallisesti tärkeät henkilöt ovat kiinnostavia, pelkän syntymä-elämä-kuolema-kronologian läpikäyminen ei ole tyydyttävää. Tarinoissa on oltava punainen lanka, kokoava teema, jotta tarina olisi tyydyttävä – ellei tietysti sen puuttuminen ole itsessään tarinan sanoma.

On aivan eri asia esitellä tarkoin siveltimenvedoin maalattu, harkittu ja rajattu muotokuva kuin katsoa maalin kuivumista.

Ja voi pojat olin onnellinen siitä, että Blondi vaikuttaa olevan tietoinen elämäkertaelokuvien sudenkuopista.

Kuka oli Marilyn Monroe?

Emme tule koskaan tuntemaan todellista Marilyn Monroeta. Seksisymboliksi ja viihdeikoniksi nousseen näyttelijättären monivaiheinen ura ja yksityiselämän yksityiskohdat eivät koskaan täysin avaudu meille. Emme voi tietää kaikkia faktoja, joten emme voi päästä täysin hänen kokemusmaailmaansa käsiksi.

Tekikö Marilyn abortin? Oliko hänellä seksisuhde JFK:n kanssa? Jäikö Marilynin oikea isä hänelle tuntemattomaksi? Tekikö Marilyn itsemurhan vai murhasiko joku hänet?

Emme koskaan saa täysin varmoja vastauksia näihin kysymyksiin, joten aina jää tilaa spekulaatioille.

Tästä syystä näen järkeväksi sen, että Andrew Dominik lähti fiktiivisen kirjan pohjalta kuvittelemaan, miltä tuntuisi olla maailman huomion keskipisteeseen fiksoitunut naisnäyttelijä? Miltä tuntuisi olla miesten fantasioiden, halujen sekä tietysti inhon ja vihan kohteena?

Uskon, että oikea Norma Jeane Baker on ollut henkilönä paljon moniulotteisempi, monimutkaisempi ja tunnerikkaampi kuin Blondissa esitetty fiktiivinen Marilyn Monroe. Tämä ei estänyt minua katsomasta elokuvaa, koska heti alkumetreillä elokuva tekee selväksi, mistä on kyse.

Blondi esittelee tekstin tasolla äärimmilleen vietyjä, typistettyjä ja tyyliteltyjä draaman elementtejä. Nämä hetket alustavat Norma Jeanen hahmon halua ja tarvetta. 

Norma Jeanen äiti, Gladys Baker haluaa antaa tyttärelleen yllätyksen: seinällä oleva kuva esittää Norma Jeanen isää, jota nuori tyttö ei ole koskaan tavannut. Isä-hahmo puuttuu lapsen elämästä täysin. Nuori tyttö on haltioitunut. Hänellä on rakastava isä jossain. 

Tämän hetken taika katoaa hetkessä, kun Gladys-äidin käytös alkaa herättämään epäilyjä katsojassa. Yhtenä hetkenä innostunut äiti onkin jo toisessa hetkessä täysin veltto ja osoittaa passiivisaggressiivista käytöstä. Äiti satuilee hänen ja Norma Jeanen isän välisestä täydellisestä rakkaustarinasta, joka on liian kaunis ja idyllinen ollakseen totta. 

Gladys elää oman sairaan mielensä tuottamien illuusioiden vallassa.

Äidin kokema tuska purkaantuu kriisin hetkellä. Hollywoodin kukkulat palavat (todella yleistä etenkin näin syksyisin) ja maaninen Gladys lähtee yhdessä tyttärensä kanssa ajamaan päin liekkejä, koska hän yrittää päästä tyttärensä kanssa (kuvitellun tai oikean) ihannemiehensä luokse rikkaiden kaupunginosaan. Siellä sijaitsee äidin mukaan tulenkestävä huvila, jossa he olisivat turvassa (tämä itsessään kuvaa Hollywoodin valtasuhteiden lisäksi myös ilmastonmuutokseen kytkeytyneitä valtasuhteita). Poliisi ei kuitenkaan päästä häntä etenemään tiellä, vaan pyytää kääntymään takaisin päin. Norma Jeane yrittää kysyä lisätietoa isästään, mutta hänen äitinsä ei kestä pettymyksen tuskaa. Paine on kasvanut kattilassa liian suureksi. Ensin hän hakkaa auton ratista käsin tytärtään, ja kotiin päästyään hän yrittää hukuttaa Norma Jeanen kylpyammeeseen. 

Syy näin äärimmäiselle käytökselle on selvä: Gladys olisi saanut elämänsä rakkauden, jos hän ei olisi sen sijaan tullut raskaaksi ja saanut tytärtään. Miehen kiinnostus lopahti kuulemma heti raskauden selvittyä. 

Todennäköisesti kiinnostus olisi voinut lopahtaa missä vaiheessa tahansa. Rivien välistä on mahdollista tehdä tulkinta, että mies ei todennäköisesti edes oikeasti rakastanut häntä, vaan käytti häntä hyväkseen. Norma Jeanen äiti ei osaa tehdä muuta, kuin syyttää omaa pientä lastaan idylliseksi kuvittelemansa miehen virheistä.

Elämäkertaelokuvissa yleensä aloitetaan lapsuudesta ja edetään nuoruuden kautta uran alkuvaiheeseen ja suosion nousuihin ja laskuihin. Blondi hyppää suoraan näistä lapsuuden traumoista Kaikki Eevasta (1950) elokuvan aikaan, jolloin Marilyn oli jo tehnyt töitä mallina ja edennyt elokuvastudion palkkalistoille. Marilyn on saamassa nimeä itselleen ja tekemässä läpimurtoaan Hollywoodissa, samalla kun Norma Jeane kipuilee sekä traumojensa että imagonsa tuoman paineen kanssa.

Lapsuusajan nopea ja voimakas läpileikkaus alustaa Marilynin voimakkaan halun saada osakseen rakkautta ja hyväksyntää ja tämän ”elämäkerran” tärkeät teemat: todellisen ja fiktiivisen häilyvän rajan sekä idealisoidun kuvan henkisesti ja psyykkisesti poissaolevasta isähahmosta, jolta etsitään ja kaivataan rakkautta.

Hiusten väri

Blondi pyrkii luomaan tunteen ja sanoman tapahtumien kautta, jotka eivät välttämättä edusta historiallista todellisuutta lainkaan. Elokuva kuvaa subjektiivista kokemusta, joka ei kuitenkaan ole Marilynin henkilökohtainen kokemus. Abstraktimmalla tasolla elokuva kuvaa elokuvayleisön stereotyyppistä ajattelua Marilyn Monroesta. 

Jo pelkästään elokuvan nimi antaa tästä vinkin.

Elokuva ei ole yksinkertaisesti (ja tylsän tavaramerkkisesti) Marilyn tai Monroe vaan Blondi. Alkuperäinen nimi Blonde kääntyy suoraan suomennettuna sanaksi vaaleaverikkö tai puhekielisemmin ilmaistuna blondi. Tämä termi kuvastaa sitä mielikuvaa, joka on määrittänyt Marilyn Monroeta näyttelijänä ja popkulttuurin symbolina. 

Hollywoodin yksi kuuluisimmista naisnäyttelijöistä ja ikoneista on typistetty yhteen ulkoiseen piirteeseen: hiusten väriin. 

Tämä konkreettinen nimi luokittelee Marilyniä samalla pinnallisella tavalla, jolla häntä myös leimattiin omana aikanaan. Marilynillä oli urallaan vaikeuksia, ettei häntä luokiteltaisi ja palkattaisi jatkuvasti vain ”tyhmän blondin” -rooleihin, joissa hän tuli tunnetuksi. 

Elokuva on itsetietoinen Marilynin tukasta. Eräässä kohtauksessa, jossa Marilyn yrittää keskustella aviomiehensä Joey DiMaggion (Bobby Cannavale) naispuolisten sukulaisten kanssa. Heidän kysyessään, onko hiusten väri aito, Marilyn toteaa sen olevan feikki. Naiset nauravat tälle, koska he tajuavat Marilyn Monroen olevan yhtä aito kuin tuo hiustenväri. Marilyn on vain Hollywoodin viihdekoneiston tavaramerkkituote, jonka tarkoitus on myydä elokuvia. Marilynin tukka ja sen väri ovat osa hänen ilmettään, mutta niiden avulla ei ole mahdollista tehdä mitään päätelmiä Marilynistä.

Fiktiivinen todellisuus

Dominik viestittää katsojalle fiktiivisten elementtien ja tosielämän ainesten sekoittuvan hämmentävällä tavalla. Ohjaaja yhdistelee reippaalla otteella elokuvan aikana mustavalkoista ja värillistä kuvaustyyliä keskenään. Elokuvan ilme saattaa dramaattisesti muuttua värillisestä mustavalkoiseksi ja takaisin saman kohtauksen tai kohtausjakson sisällä. Myös kuvasuhde muuttuu muutamassa kriittisessä kohdassa alleviivaten Marilynin kokemaa tunnetta kyseisellä hetkellä.

Siirtymät värillisen ja mustavalkoisen kuvaston välillä toimivat katsojaa hämmentävänä tehokeinona. Olin tulkitsevinani, että mustavalkoisissa kohtauksissa Marilyn on yleensä esillä julkisuuden henkilönä joko esineellistettynä tai halujen kohteena. 

Studiopomot, paparazzit ja maksava yleisö katsovat, kuvaavat ja kuolaavat kiimaisina hänen peräänsä. Marilynin nähdään ainoastaan kulutettavana symbolina ja objektina, josta on rahallista tai lihallista hyötyä. Värilliset otokset edustavat enemmän henkilökohtaista ja yksityisempää puolta Norma Jeanesta. Tähän sisältyisivät kaikki salaiset tunteet, piilotetut traumat (tästä syystä olettaisin kivuliaan lapsuusajan ja raiskauksen olevan elokuvassa väriotoksina) ja pienet yksityiset onnen tai rakkauden hetket.

Esimerkiksi kun Marilynin tuleva aviomies, näytelmäkirjailija Arthur Miller (Adrien Brody) esitellään ensimmäisen kerran, näemme hänet katsojina ensin kulkemassa kadulla täydessä auringonvalon väriloistossa. Miller pudottaa paperinivaskansa, jolloin nuoren naisen kuva tulee esiin papereiden välistä. Saamme selville, että kyseessä on Magda, Millerin menetetty nuoruuden rakkaus. Hän jatkaa kävelyään näytelmän lukutilaisuuteen, jossa Marilyn on mukana lukemassa Magdan roolia varten. Siirtyessään lukutilaisuuteen värit katoavat jälleen kerran, mutta tämä signaloi sitä, miten Miller ei näe Marilyniä omana itsenään, vaan projisoiden omaa kadotetun rakkauden näkökulmaansa häneen. Hän arvioi Marilyniä ainoastaan omasta pinnallisesta näkökulmastaan käsin. Miller toistelee epäuskoisena itselleen, ettei Marilyn ole hänen Magdansa.

Marilyn saa raikuvat aplodit, mutta Miller kävelee ulos tilaisuuden päätyttyä. Seuraavassa kohtauksessa Miller istuu Marilynin kanssa, edelleen mustavalkoisessa maailmassa. Marilyn purkaa näytelmää ja avaa näkemyksiään Anton Tšehovin Kolme sisarta -näytelmän päähenkilöistä. Miller ei usko Marilynin itse lukeneen tai analysoineen näytelmää, joten hän yrittää tentata oliko Marilyn saanut tai napannut mielipiteet Elia Kazanilta. Marilyn antaa osoituksen havainnointikyvyistään Tšehov-analyysillään, mutta eritoten todetessaan juuri lukemansa näytelmätekstin perusteella Magdan olleen lukutaidoton. 

Tämä tieto käy järkeen ja on käänteentekevä Millerille, mutta ennen kaikkea myös katsojalle: Miller ei tuntenut Magdaa muutoin kuin idealisoidun pinnan tasolla.

Millerin ja Monroen avioituessa kuvasto muuttuu taas värilliseksi, koska Miller tutustuu ja rakastuu Marilyniin. Aluksi hän näki tämän tyhmänä blondina, mutta tämä käsitys muuntuu avioitumisen myötä. Hän keskustelee Marilynistä ystävien kanssa, jotka toteavat yllättyneensä hänen lukeneisuudestaan.

Elokuva leikittelee myös tekstin tasolla metaelokuva-aineksilla Marilynin mainitessa useaan otteeseen olevansa ”kuin elokuvassa” tai tuntevansa esiintyvän kohtauksessa. Norma Jeanen psyyke ilmentyy elokuvassa siten, että hän esiintyy samalla tavalla kuin hän esiintyisi Marilyninä elokuvassa, joka tietää olevansa elokuvassa.

Blondin visuaalinen tyyli ja kuvaus vuorottelevat rauhallisen harkitun sommittelun ja totaalisen epätoivoisen kaaoksen välillä. Paikoitellen katsomiskokemuksen aikana mieleeni nousi David Fincherin ohjaama Mank, joka sijoittuu yhtä lailla Hollywoodin kulisseihin. Mutta sitten taas heti seuraavassa kohtauksessa tuntuu kuin olisimme Lynchin tunnetuksi tekemässä, absurdissa unimaailmassa, jota täydentävät epätodellisen houreiset kameraliikkeet, jotka voisivat olla lainattuja vaikkapa John Frankenheimerin Seconds-elokuvasta tai Darren Aronofskyn Unelmien sielunmessusta. 

Itseasiassa rinnastus Lynchin teoksiin ei ole mielestäni kovin kaukaa haettu. Lynch on urallaan useasti keskittynyt traagisiin naishahmoihin. Twin Peaksista tuttu Laura Palmer oli surullinen ja traumatisoitunut naishahmo, oman elämänsä Marilyn Monroe, jota kalvoi hyväksikäyttö. Olin jopa tunnistavinani Blondin loppupuolella soivassa musiikissa kaikuja Laura Palmerin tunnusmusiikista. En yllättyisi, jos Dominik olisi käyttänyt Twin Peaks -musiikkia ennen Nick Caven ja Warren Ellisin säveltämän musiikin valmistumista, mutta ihastui siihen ja halusi samanlaisen musiikkiraidan.

Naisvihafantasiaako vain?

MTV:n toimittaja Aino Hailin lokakuun 8. julkaistun kirjoituksen mukaan ”[–]elokuva pahoinpitelee Monroen, yli 60 vuotta hänen kuolemansa jälkeen.” Haili kokee tekstissään, että elokuva on epäkunnioittava edesmennyttä elokuvatähteä kohtaan, koska esimerkiksi Elton John, Elvis ja edelläkin mainitsemani Freddie Mercury saivat elämäkertaelokuvat, jotka juhlivat heidän uraansa taiteilijoina. 

Hailin mielestä ”Andrew Dominikin ohjaama elokuvamammutti on järkyttävä teos, jossa silkka naisviha on koitettu pukea taiteen, luovuuden ja ilmaisunvapauden vaatteisiin”. Myös elokuvassa esitetyt Monroelle operoidut fiktiiviset abortit ovat Hailin mukaan kammottavia ja erityisesti haitallisia kuvauksia, etenkin kun ottaa huomioon Yhdysvaltojen aborttilainsäädännön viime kesän takaiskut.

Ymmärrän täysin toimittaja Hailin näkökulman. Elokuva ei todellakaan piirrä loistokasta tai glamourin rikasta kuvaa supertähden elämästä tai urasta. Blondia katsoessa minullekin tuli useaan otteeseen huono olo sekä fyysisesti että henkisesti Marilynin saamasta kohtelusta ja hyväksikäytöstä. 

Mutta entä jos tämä on elokuvan tarkoitus?

Blondin perimmäinen tarkoitus on herätellä katsoja siihen kauhean väkivaltaiseen kohteluun, jota Marilyn kokee elokuvassa. Meidän on tarkoitus kokea empatiaa Marilyniä kohtaan sen sijaan, että kokisimme vain sympatiaa. Kun lääkäri ensimmäisen abortin aikana tunkee instrumenttinsa Marilynin kehoon, Dominik on kuvannut sen iljettävästi ja Marilynin itsemääräämisoikeutta loukkaavasti. Dominik tekee kaikkensa asettaakseen katsojan Marilynin asemaan kokemaan epäselvän houreisen ja epätodellisen mielentilan. 

Elokuva kuvaa naisiin kohdistuvaa väkivaltaa – ja sen on tarkoitus tuntua katsojassa pahalta.

Schindlerin listan tarkoitus oli tuoda esille natsi-Saksan kauheudet, ei kuvata voimaannuttavaa ja rentouttavaa lomaa Auschwitzin ”työleirillä”.

Lähtökohtaisesti en suosittelisi tätä elokuvaa katsottavaksi yhdellekään naiselle juuri siitä syystä, että tiedän naisten tietävän kyllä ihan itse ne monet eri tavat, miten huonosti heitä on kohdeltu ja kohdellaan edelleen.  

Tietysti on hyvä keskustella, miten mielekästä on kuvata elokuvia, joissa naisia vahingoitetaan. Inhorealismi on oma taiteenlajinsa, ja siinä harjoitetaan aina nuorallakävelyä aihepiirin kuvaamisen suhteen. Esimerkiksi voin kyseenalaistaa, onko elokuvan tapa kuvata naisten kammottavaa kohtelua oikea kuvaamalla alastonta Ana de Armasta. Tämä kuvaustapa pakostakin esineellistää osan esittäjää, ja de Armas on kommentoinut myös asiaa itse. 

Myös väkivallan kuvaamiseen liittyy sama perustavanlaatuinen dilemma. Voidaanko väkivaltaa kritisoida kuvaamalla väkivaltaista käytöstä? Kontekstilla ja kuvaustavan nyansseilla on valtava merkitys, mutta loppujen lopuksi tuomitsevakin kuvaustapa kuvaa väkivaltaa. Olemme katsojina niin tottuneita väkivaltaan tiettyjen genrejen suhteen, että katsojan tyydyttämättä jättäminen herättää enemmän närää kuin ongelmallinen kuvaus. Esimerkiski Sopranos sarjan päätöksessä katsojalta evätään Tony Sopranon kokema väkivaltainen loppu – sarja päättyy äkkinäiseen cut-to-black-leikkaukseen. Väkivallalla on samankaltainen viettelevä voima kuin alastomuudella, jolle aivomme ovat alttiita.

Nämä kriittiset näkökulmat ja kysymykset on hyvä pitää mielessä, mutta mielestäni olisi väärin väittää Blondin kuvaavan naisvihaa kannustavassa valossa. Blondi kuva kammottavia hirveyksiä (pahoinpitely, tapon yritys, raiskaus, parisuhdeväkivalta jne.), mutta se ei missään vaiheessa kaunistele, selittele tai asetu niiden puolelle.

Tästä syystä näen Blondin pikemminkin elokuvana, jota suosittelisin kaikille miespuolisille katsojille. Elokuvan avulla voisimme edes hetkeksi asettua naisten asemaan ja ajatella miehistä katsetta ja esineellistävää käytöstä naisia kohtaan.

Miehinen katse

Elokuvahan on ensisijaisesti kuvaus miehisestä katseesta (male gaze), joka vangitsee ja kahlitsee Marilyniä. 

Marilyn saa tarinan aikana useaan otteeseen kirjeitä ”surulliselta isältään”, joissa tämä kertoo olevansa oikeasti olemassa ja kaipaavansa tytärtään. Omien sanojensa mukaan hän on surullinen siitä, ettei voi olla osa tyttärensä elämää. Näiden kauniiden sanojen takaa paistavat tyhjät tekosyyt, jotka ajavat Marilynin pahimmillaan raivon partaalle, koska isää ei vain yksinkertaisesti näy eikä kuulu. 

Näiden kirjeiden tarkoitus on tarjota elokuvalle kaukainen ja olematon, mutta läsnä oleva ja naista tarkkaileva miesääni. Marilyn luottaa ja uskoo kirjeisiin, koska hän kaipaa rakastavaa isähahmoa itselleen. Marilyn on kirjeiden vanki omien halujensa kautta. Kirjeissä rakkauttaan ja kaipuutaan vannova kyynelehtivä ”isä” kuvaa, miten hän on seurannut tyttärensä uraa etäältä, mutta kannustamisen sijaan hän tarjoaa vain moraalisiin moitteisiin piilotettua inhoa ja kateutta. Ihailunkin hän on varannut Marilynin sijaan tämän miehelle, Joey DiMaggiolle, jonka hän onkin ”halunnut tavata”. 

Kirjeissä isällinen asema nousee elokuvien kulutuksen yläpuolelle – ”isä” ei omien sanojensa mukaan ole käynyt katsomassa kohuttua Kesäleski-elokuvaa, jota myydään Marilynin paljaalla pinnalla. Tämä, jos mikä, on onnistunutta kuvausta miehisen katseen tekopyhästä ahtaudesta ja tuomitsevuudesta.

Blondin loppumetreillä paljastuu, että ”isää” ei ollutkaan, vaan kyse oli Marilynin miespuolisen ystävän pilasta. Tämä mysteeri on hyvä paljastaa, ettei katsoja erehdy luulemaan ”kyynelehtivää isää” vertauskuvaksi jumalallisesta äänestä tai läsnäolosta. Kirjeet eivät todennäköisesti pohjaa millään tavalla todellisuuteen, mutta sen ei pitäisi millään tavalla heikentää niiden tarinallista tai etenkään temaattista tehoa. Päinvastoin kirjeiden olemassaolo vain tiivistää ja kiteyttää fiktion kautta Marilynin isäsuhdetta ammentaen elämäkertojen tarjoamista spekulaatioista.

Myös elokuvan esittämistä Marilynin (fiktiivisistä) aborteista nousi iso kohu, mutta nähdäkseni ei pitäisi juuttua arvuuttelemaan, tapahtuivatko ne oikeasti vai eivät.

Olennaisinta on ymmärtää, mitä Marilynin abortit kuvaavat.

Ensimmäisessä fiktiivisessä abortissa Marilyn pelästyy raskauttaan pohtiessa omaa uraansa ja päättää konsultoida  studion assistenttia ratkaisun löytämiseksi. Matkalla operaatioon Marilyn kuitenkin alkaa epäröimään ja päättää, että hän haluaa perua toimenpiteen. Tästä selkeästä toiveesta huolimatta se toteutetaan silti. Toisessa fiktiivisessä abortissa vihjataan, että Marilyn olisi ollut raskaana John F. Kennedylle, joten liittovaltion agentit huumaavat hänet ja toimittavat operaation sivuuttaen tähden oman toimijuuden ja päätösvallan täysin.

Blondi viestittää tämän kaksoisabortin avulla naisten kehoihin suuntautuvasta kaksisuuntaisesta valtaepätasapainosta: viihdeteollisuuden ja valtiovallan käyttämästä vallasta.

Toisaalta viihdeteollisuuden parissa näkyvissä rooleissa työskentelevät naiset joutuvat alan kauneusstandardien ja urakehitykseen liittyvän paineen alla tekemään valintoja. Puntarissa ovat harkitseminen uran ja perheen välillä, koska vanhanaikaiset ulkonäköpaineet ja asenteet eivät anna sovittaa palvotun seksisymbolin asemaa ja perheenäidin roolia yhteen. Blondi kuvaakin, että näiden asenteiden takia nainen voi olla joko yleisön halujen kohde tai sitten hän voi olla äiti. Yhtälöön on vedetty Marilynin pitkäaikainen, mutta toteutumaton haave tulla äidiksi, jota fiktiivisessä elokuvassa on esitetty abortin avulla.

Toisaalta taas valtiovalta pystyy lainsäädännöllä asettamaan rajoitteita tai vapauksia, miten naiset määräävät tai eivät määrää omasta kehostaan. Tähän seikkaan toimittaja Hailikin viittasi yllä mainitussa kommentissaan. Mutta nähdäkseni Blondi ei ole abortin vastainen elokuva. Päinvastoin se nostaa esille tarinan dramatisoinnin kautta naisten aseman ja oikeuden päättää omasta kehostaan. Blondi tekee sen tietysti sillä uhrauksella, että elokuva kuvaa Marilyn Monroen kaltaisen vaikutusvaltaisen henkilön kyvyttömänä päättää omasta kehostaan ulkopuolisten voimien tehdessä päätökset hänen puolestaan.

Blondi kuvaa sitä, miten Marilynistä riippumattomat ulkopuoliset ”voimat” tekivät päätöksiä hänen kehonsa suhteen.

Ollessaan naimisissa ja raskaana Arthur Millerin kanssa, elokuva kuvaa Marilynin puhumassa kohdussaan olevan sikiön kanssa. Sikiö pyytää pelokkaasti, ettei Marilyn satuttaisi häntä samalla tavalla kuin ”viimeksi”. Tämä vuoropuhelu kuvaa ja alleviivaa Marilynin sisäistettyä syyllisyydentunnetta omasta kehostaan. Itsensä syyllistäminen oli turhaa, koska päätös abortista ei ollut loppujen lopuksi Marilynin käsissä.

Loppuyhteenveto

Kuten sanoin, saatan olla puolueellinen puhumaan tästä elokuvasta. Jesse Jamesin salamurha pelkuri Robert Fordin toimesta ja Mulholland Driven kaltaiset elokuvat usein puhuttelevat minua, ja koen Blondin olevan Hollywoodin raadollisuuden kuvauksessa eräänlainen sisarteos Lynchin mestariteokselle.

Ymmärrän hyvin, että elokuva saattaa järkyttää monia. Se tuottaa helposti refleksinomaisen reaktion pyrkiä väistämään elokuvan tuottama epämukavat ajatukset ja tuntemukset pyrkimällä erottelemaan fakta fiktiosta. Yksi keino on suhtautua teosta kohteen vihalla, mutta tällöinhän elokuvan välittämä energia kohdistuu väärällä tavalla väärään kohteeseen.

Blondi yrittää kertoa meille tositarinan, joka perustuu valheeseen. 

Pelottavan elokuvasta tekee etenkin se, että se voisi olla totta. En halua itsekään uskoa, että se olisi totta, mutta se ei poista epämiellyttävää tunnetta. 

Elokuvan käsikirjoitus yhdistelee faktaa ja fiktiota unenomaisen houreiseksi todellisuudeksi, joka kuvastaa Marilyn Monroen kuvittelemassa itse omaksi stereotyyppiseksi versioksi itsestään. Tämä kuvitelma näytetään suojareaktiona, jossa Marilyn yrittää irtaantua kamalista hetkistä lokeroimalla ja kuvittelemalla olevansa vain elokuvassa.

Toimittaja Hailin luettelemat elämäkertaelokuvat Elviksestä, Elton Johnista ja Freddie Mercurysta olivat isoja best of -potpureita, jotka toimivat täysin viihteellisestä näkökulmasta. Ne ilmestyivät ja todennäköisesti unohtuvat muiden vastaavien elämäkertaelokuvien alle. 

Blondi tuntui minusta tuoreelta, koska se lähestyi kaavamaista tarinaa kantaaottavasta näkökulmasta. 

Olisiko elokuva saanut parempia arvioita, jos se olisi noudattanut elämäkerroille asetettuja konventioita?

Todennäköisesti. 

Olisiko se otettu paremmin vastaan, jos elokuvan tarkoitus ei olisi ollut herättää katsojassa negatiivisia tunteita naisia esineellistävästä kohtelusta? 

Aivan varmasti.

Mutta Blondin nähtyäni tiedän, etten missään nimessä haluaisi nähdä kaavamaisen voimaannuttavaa elokuvaa Marilyn Monroesta, koska tiedän syvällä sisimmässäni, että elokuva olisi hyvistä aikomuksistaan ja viesteistään huolimatta valheellinen.

Blondin aikana en pohtinut pelkästään Marilynin, mutta myös esimerkiksi Amy Winehousen tai prinsessa Dianan karuja kohtaloita. Pohdin myös Britney Spearsin kokemaa todella karua kohtelua 2000-luvun alussa. Kohtauksessa, jossa JFK pakottaa Marilynin suuseksiin, mietin miten Monica Lewinsky sai Bill Clintonin sijaan kaiken vihan ja turhautumisen niskaansa.

Jos Marilyn Monroe olisi elossa tänä päivänä, miten media ja elokuvayleisö suhtautuisivat häneen? Ajaisimmeko me hänet uudestaan hulluuden partaalle? Esineellistäisimmekö hänet uudestaan vai antaisimmeko me hänen olla oma itsensä?

Mielestäni nämä heränneet ajatukset ovat kaikki tärkeitä reflektion aiheita. Itsetutkiskelun ja vaikeiden tunteiden kohtaamisen sijaan jäämme jumiin kiinni nippelitiedon nappulatriviaan.

Seuraavaa kädenlämpöistä elämäkertaelokuvaa odotellessa. Luoja armahtakoon, jos se yrittää sanoa jotain merkityksellistä ympäröivästä kulttuurista tai sen ylläpitämistä asenteista.

Norma Jeane on kuollut. Kauan eläköön Marilyn Monroe.

Ville Vuorio
LeffaHamsteri

Lisää luettavaa