Sopranos-esiosa The Many Saints of Newark on nautittava elokuva – Mistä kova kritiikki oikein johtui?

LeffaHamsteri tarkastelee Sopranos -sarjan esiosaksi tarkoitettua elokuvaa.

Sopranos on täysin oikeutetusti nostettu monessa listauksessa yhdeksi kaikkien aikojen parhaaksi tv-sarjaksi.

David Chasen luoma sarja on lisäksi yksi tv-historian suurista suunnannäyttäjistä ja edelläkävijöistä. Se vaikutti suuresti elokuvallisemman ja haastavamman tarinankerronnan lisääntymiseen tv-sarjoissa.

Sarja keskittyy seuraamaan James Gandolfinin esittämän Tony Sopranon ja hänen perheensä päivittäistä elämää. Tony on normaali perheenisä, mutta hän on myös gangsteri ja kylmäverinen murhaaja. Sarjan parissa alusta loppuun töitä paiskinut Chase teki kaikkensa, jotta yleisö kyseenalaistaisi oman samastumisensa tähän psykopaattiin. Sarja dramatisoi silmiemme eteen tapahtumia, joiden tarkoituksena oli kysyä: miksi ihailemme väkivaltaisia gangstereita?

Sopranos ei missään vaiheessa alistunut palvelemaan yleisöä, vaan suoraselkäisesti esitti hahmot juuri sellaisina kuin he olivat – pieniä ja itsekkäitä ihmisiä, jotka luulevat isoja itsestään. 

Tästä kaikesta kovasta työstä huolimatta monet ovat ymmärtäneet sarjan ja sen sanoman väärin. Monen katsojan mielestä Tonya olisi pitänyt rangaista kaikista pahoista teoistaan. Erinomaisena esimerkkinä toimii se, kuinka katsojat pettyivät sarjan kuuluisaan päätökseen. Suuren verilöylyn sijaan Tony istuu yhdessä perheensä kanssa kahvilassa. Yllättäen sarja tekee ”leikkauksen mustaan” (ns. cut to black). Oletettavasti äkkiväärä lopetus tarkoittaa Tonyn kuolleen kahvilaan, mutta emme nähneet hänen kuolemaansa ja saaneet sitä kautta tarinan lopun tuomaa tyydytystä. 

Keskeinen kysymys on: miten voimme tekopyhästi seurata psykopaattimurhaaja-gangsterista ihaillen ja lopuksi itse toivoa veristä kuolemaa päähenkilölle?

Esiosaelokuvan saamaa kritiikkiä ja kommentteja lukiessa on havaittavissa monen katsojan unohtaneen, minkälainen sarja Sopranos oikeastaan oli. 

Newarkin monet pyhimykset

David Chasen ja Lawrence Konnerin käsikirjoittama ja Alan Taylorin ohjaama The Many Saints of Newark ilmestyi vuoden 2021 syksyllä. Se sai Yhdysvalloissa lyhyen teatterikierroksen, mutta amerikkalainen yleisö ei käynyt katsomassa elokuvaa teattereissa. Elokuvasta tuli 50 miljoonan dollarin budjetilla ja vain reilun 12 miljoonan lipputuloilla laskettuna floppi. Tämä on vain puolitotuus, koska HBO Max -suoratoistopalvelussa leffa toisaalta menestyi hyvin.

The Many Saints of Newark sai ristiriitaisen vastaanoton sekä yleisöltä että jonkin verran kriitikoilta. Rotten Tomatoes -sivuston mukaan 71 prosenttia kriitikoista ja 59 prosenttia yleisöstä piti elokuvasta (vastaavat prosentit vertailukohdaksi valitun alkuperäisen sarjan kohdalla ovat 92 ja 97).

Osa kritiikistä on kohdistunut turhaksi koettuun juoneen, tylsiin päähenkilöihin ja siihen, tarjoaako esiosaelokuva oikeastaan mitään uutta sarjan faneille. 

Lisäksi osa on kyseenalaistanut, voiko sarjaa edes katsoa ennen alkuperäisen sarjan näkemistä.

Jälkimmäiseen kysymykseen vastaus on: ei, en suosittele ketään katsomaan ensin esiosaelokuvaa ja sitten vasta katsomaan varsinaista sarjaa. 

The Many Saints of Newarkissa on niin sanottu ”skywalker-efekti”. 

Esiosana se paljastaa tulevia juonenkäänteitä – ja tekee näin itseasiassa jo heti kättelyssä, kun Tonyn edesmennyt Christopher-serkku (Michael Imperioli) toimii elokuvassa kertojana haudan takaa. Sarjaa katsoneet muistavat, että Tony murhasi hänet auto-onnettomuuden yhteydessä. Christopherin kertojan äänen avulla elokuva ankkuroidaan sarjan tapahtumiin, jotta käy selväksi ettei Tonyn viattomampaa lapsuutta ja nuoruutta millään tavalla olla mytologisoimassa tai romantisoimassa. Päin vastoin elokuva tuo selvästi esille, että Tony ei ole edes lapsena ollut viaton. Elokuva ei esitä mitään yksittäistä käänteentekevää tapahtumaa nuoren tulevan gangsterin elämästä, joka olisi muovannut häntä ”kaikkien tuntemaksi Tony Sopranoksi”. Tony on nuori lapsi elokuvan alussa, kun hän kulkee mentorinsa Dickie Moltisantin (Alessandro Nivola) vanavedessä. Poikanakin hän jo osoittaa jo samoja johtajan kykyjään ja piittaamattomuutta yhteiskunnan säännöistä, jotka määrittävät häntä sarjassa.

Many Saints of Newark ei kuitenkaan ole itseasiassa Tonyn elokuva, hän on vain sivuosassa. 

Itseasiassa elokuvan juoni pyörii pääosin Christopherin isän, Dickie Moltisantin ja hänen gangsteribisnestensä ympärillä. Se ei ole kasvutarina valtaan, jota moni odotti. Sen sijaan elokuva peilaa sarjan tapahtumia menneisyyden näkökulmasta ja toimii eräänlaisena temaattisena sisarteoksena, vaikka se sisältää tuttujen hahmojen nuorempia versioita. Kukaan ei oikeasti kasva tai opi elämän tärkeitä oppitunteja elokuvan aikana. 

Päähenkilön paikkaa pitävä Dickie Moltisanti on lähes yhtä psykopaattinen ja välinpitämätön tappaja kuin Tony.

Elokuvan aikana Dickie murhaa suutuspäissään paljain käsin sekä isänsä ”Hollywood Dick” Moltisantin (Ray Liotta) ja kuolleen isänsä vaimon (ja oman rakastajattarensa) Giuseppina Moltisantin (Michela De Rossi). Hän osoittaa pieniä katumuksen merkkejä Salvatore ”Sally” Moltisantin (myös Ray Liotta), isänsä kaksoisveljen kanssa käymien keskustelujen perusteella. Kaiken lisäksi Dickie toivoo Tonysta kelpo kansalaista. Hän saa kuin saakin Tonyn lupaamaan itselleen, että hän noudattaa sääntöjä. Koulussa huijaava Tony ei tietysti osaa pitää lupaustaan.

Kuten sanottu, myös Sopranosista tutun rikollisperheen muut jäsenet ovat elokuvassa: Junior Soprano (Corey Stoll), Silvio Dante (John Magaro), Paulie Walnuts (Billy Magnussen) ja Pussy Bonpensiero (Samson Moeakiola). Myös Tonyn isä Johnny Soprano (Jon Bernthal) nähdään elokuvassa, mutta hän joutuu vankilaan tuomittuna aseellisesta pahoinpitelystä. Vera Farmiga esittää Tonyn narsistista Livia-äitiä.

Tähän väliin sanon, että elokuvan jokainen roolisuoritus osui nappiin. Näyttelijät  onnistuivat omaksumaan roolihenkilöidensä maneerit ja puhetyylit täydellisesti. 

Joku voi sanoa, että The Many Saints of Newarkin roolisuoritukset tuntuivat edesmenneen James Gandolfinin poikaa Michael Gandolfinia lukuun ottamatta alkuperäisen sarjan parodioilta. Jos olet tätä mieltä, pyytäisin katsomaan alkuperäisen sarjan uudestaan ja kertomaan minulle, miten ihmeessä jo Sopranos ei muka ole jo itsessään gangsteriparodiaa. Sarjassa on draaman ja traagisuuden lisäksi usein mustan huumorin pohjavire, joka niin ikään nauraa Tonyn ja kumppaneiden epätoivoisille gangsteripyrkimyksille. He haluavat olla ”kovia gangstereita”, mutta he toilailevat ja koheltavat menemään. He luonnollisesti ihailevat gangsterielokuvia ja matkivat gangsterieleitä ja -puheita, jotka ovat tuttuja popkulttuurista.

Gangsterit ja gangsterina oleminen on aina ollut performatiivista toimintaa, joka on aina perustunut aiemmin esitettyyn gangsterien imagoon ja myyttiin. Se on suurta teatteria, jossa ei itseasiassa ole todellisuuspohjaa.

Myönnän, että nautin elokuvasta, koska se jatkaa Sopranosin aloittamaa gangstereiden myytin murtamista.  Elokuvan suurimmat käänteet ja konfliktit johtuvat lähes poikkeuksetta päähenkilöiden pikkumaisuudesta. Dickie murhaa isänsä, koska hän käsittelee naisia liian rajuin ottein. ”Hollywood Dick” työnsi Dickien uuden äitipuolen portaita alas ja teki samaa myös Dickien äidille. Myöhemmin Dickien tekopyhyys paljastuu, kun hän itse surmaa saman äitipuolen tämän paljastaessa suhteensa Dickien kilpailijaan.

Teot eivät usein sisällä sen suurempaa motiivia kuin henkilökohtaiset pikkumaiset kaunat ja kalavelat.

Kun Dickie ammutaan kotinsa edustalle, oletamme iskun takana olevan Dickien entinen liikekumppani Harold McBrayer (Leslie Odom Jr.), jonka kanssa Dickie on sotinut elokuvan aikana. Tappokäskyn antoi kuitenkin Junior Soprano, koska Dickie ärsytti häntä. Junior kaatui muistotilaisuuden jälkeen sateen kastelemissa portaissa ja sai Dickieltä elämänsä pilkkanaurut päin naamaa. 

Toisin sanoen The Many Saints of Newark ei edes halua olla elämää suurempaa gangsteridraamaa. Elokuva ei halua olla samastuttava. Kaikki elokuvan tapahtumat ovat banaalin arkipäiväisiä, vaikka niillä on yhteys sarjassa esitettyihin tapahtumiin niille ei anneta liikaa painoarvoa. Kuvasto käyttää hyödykseen mennyttä aikaa henkivää seepian sävyistä väripalettia, mutta se ei idealisoi tai verhoa Tonyn lapsuutta nostalgiaan. Ei ole salaliittoja tai globaaleita juonikuvioita, kuten vaikkapa Kummisetä-trilogiassa. Itse asiassa suurin hahmojen ulkopuolelta tuleva juonta eteenpäin kuljettava voima on rasismi. Poliisit hakkaavat tummaihoisia taksikuskeja kuoliaaksi ja tästä seuranneet Newarkin kaupungin mekkalat herättävät Dickien alaisena toimivan Haroldin itsearvon ja kapinan tunteen.

Loppuyhteenveto

The Many Saints of Newark sisältää monia pieniä yksityiskohtia hahmojen välisissä suhteissa, jotka esitetään hienoeleisesti, mutta paljastavat hahmojen luonteista piirteitä. 

Esimerkiksi Tonyn ja hänen äitinsä välinen suhde on raastava, koska Tony kaipaa äitinsä hyväksyntää. Narsistinen äiti ei kuitenkaan osaa lähentyä oman lapsensa kanssa. Tonyn kouluohjaaja kertoo Silvia-äidille, että hänen poikansa yksi ihanimmista muistoista on äiti lukemassa hänelle iltasatua. Vera Farmigan roolisuoritus Tonyn äitinä kanavoi myös Tonyn Carmela-vaimoa (Edie Falco), mikä auttaa oudolla tavalla selittämään Tonyn parivalintaa – eikö vanha klisee kuulu, että jokainen poika haluaa vaimokseen äitinsä kaltaisen naisen.

Carmela nähdään sarjan aikana vain ohimennen. He hengailevat Tonyn kanssa joulun alla ja Tony yrittää saada Dickien kiinni, jos vaikka alaikäisen olisi mahdollista saada mentorin kautta olutta. Tony suuttuu, kun Dickie välttelee häntä, joten hän purkaa turhautumistaan toiseen ystävään. Carmela yrittää tulla heidän väliinsä, mutta Tony vain tönäisee hänet maahan.

Elokuva ei esitä tai kuvaa Tonyn ja Carmelan suhteen alkua. Se ei halua olla romanttinen, myyttinen tai mitenkään erityinen. Tämä yksi pieni kohtauksen osa kuvastaa hienosti sitä, miten Carmela on aina tiennyt, minkälainen äkkipikainen öykkäri Tony oikeasti on luonteeltaan. 

Joko hän on kieltänyt tämän tosiasian itseltään ennen naimisiin menoa. Ehkä Tony osasi varsinaisen seurustelun alussa hurmata Carmelan. Todennäköisesti Carmela ei ole vain välittänyt.

Dickien hautajaisissa Tony katsoo arkussa makaavaa oppi-isäänsä. Vahvistaakseen elokuvan metaforaa Dickien kuollut pikkusormi nousee arkusta Tonyn kuvitellessa vielä viimeisen pikkurillivalan. Tony ei vielä ehkä itsekään tiedä, mitä se tarkoittaa, mutta me tiedämme.

Tonysta tulee yhtä tekopyhä gangsteri kuin Dickiestä.

Christopher Moltisantin kertojanääni naulaa vielä viimeisen naulan elokuvan sanomaan: 

”Tämän miehen takia menin helvettiin.”

Ville Vuorio
LeffaHamsteri

Kirjoittaja on gangstereita rakastava jyrsijä, joka Kirjoittaja on leffoja hamstraava jyrsijä, joka rakastaa gangsteritarinoita kriittisellä silmällä.