Big Game ja The Gunman marssittavat valkokankaalle suomalaisosaamista maailmantähtien ohella.
Jalmari Helanderin ensin mainitussa Suomeen sijoittuvassa rymistelyssä nähdään iso joukko täkäläisiä lahjakkuuksia Onni Tommilasta Risto Salmeen rinnallaan Samuel L. Jacksonin, Jim Broadbentin ja Ray Stevensonin kaltaisia jenkki-, britti- ja irlantilaistähtiä. Pierre Morelin teoksessa Peter Franzén taas näyttelee palkkatappajaa Sean Pennin ja Javier Bardemin seurassa.
Vastaavalla tavalla monet muutkin suomalaiset elokuva-ammattilaiset ovat hakeutuneet kansainvälisiin töihin. Jokainen ohjaus ja roolityö on paitsi rikastuttanut kunkin taiteilijan henkilökohtaista osaamista myös osaltaan avartanut käsitystä Suomesta. Globaalissa mittakaavassa pieni tasavalta onkin tuottanut monenlaista lahjakkuutta mitä erilaisimpiin yhteyksiin – starailun ja itsetunnon pönkittämisen sijaan kaikki tehdyt työt ovat kehittäneet ja vahvistaneet alalla menestymisen edellytyksiä myös muille maanmiehille.
Kansainväliset kytkennät edesauttoivat uuden luomista jo taidemuodon syntyvaiheessa. Ensimmäisen tunnetun suomalaiselokuvan Salaviinanpolttajien (1907) ohjaajaksi mainitaan Teuvo Puron lisäksi italialaissyntyinen muotoilun uranuurtaja Louis Sparre. Sparre oli Akseli Gallen-Kallelan Pariisin aikainen ystävä ja Carl Gustaf Mannerheimin sisaren puoliso. Latvialaisjuurinen ohjaaja-näyttelijä Teuvo Tulio eli Theodor Tugai puolestaan uudisti elokuvaa mittavalla urallaan monin tavoin.
Konkareista ehkä legendaarisin on Carl von Haartman. Hänkin hankki vaikutteita kaukana kotoa. Hollywoodissa upseeritaustainen monitaituri pestattiin ensin sotaelokuvien asiantuntijaksi. Haartman kunnostautui myös kameran edessä muun muassa Howard Hughesin Hornan enkeleissä (Hell’s Angels, 1930). Se oli ensimmäisiä ja samalla aikansa kalleimpia sotaelokuvia. Pääosin aidolla kalustolla käydyissä ilmataisteluissa Haartman esitti Zeppelin-ilmalaivan päällikköä. Teoksen naispääosassa hehkui tuore seksisymboli ja filmitähti Jean Harlow. Filmirooleja Haartmanille kertyi kaikkiaan yhdeksän, ja hän myös ohjasi kolme elokuvaa. Niistä tunnetuin on Korkein voitto (1929, kuva yllä, von Haartman vasemmalla), Hollywoodissa hankittua ammattitaitoa huokunut ja edistykselliseksi luonnehdittu mykkäfilmi.
Sotien jälkeen verkostoituminen tehostui. Viipurissa syntynyt, sukujuuriltaan saksalainen Caspar Wrede opiskeli Lontoossa luoden monipuolisen ohjaajan- ja näyttelijänuran Iso-Britannissa. Valkokangastuotannosta mainittakoon Viimeiset hetket (Ransom, 1974), jossa hän ohjasi Sean Connerya ja Ian McShanea.
1950-luvulta lähtien näyttelijätkin alkoivat hakeutua töihin ulkomaille. Åke Lindman oli vientinimistä tunnetuimpia, loihan hän mittavan uran ruotsalaisissa ja saksalaisissa elokuvissa ja tv-sarjoissa. Ensimmäisiä töitä oli tukkijätkän rooli Anneli Saulin rinnalla ranskalaisohjaaja Georges Friedlandin Saksassa tekemässä scifi-komediassa Avaruusraketilla rakkauteen (1959, kuva yllä). Lindmanin uralle mahtui myös sivurooli Warren Beattyn suurteoksessa Punaiset (Reds, 1981).
1960-luvulla Jörn Donner toi suomalaiselokuvaan kosmopoliittista virettä Risto Jarvan kaltaisten näkemyksellisten nuorten tekijöiden tavoin. Ruotsissa pitkään asunut Donner meritoitui ensin elokuvakriitikkona alan perinteiden mukaisesti, sitten ohjaaja-käsikirjoittaja-näyttelijänä ja Ingmar Bergmanin tuottajana, mistä hänet palkittiin toistaiseksi ainoana suomalaisena Oscarilla elokuvasta Fanny ja Alexander (Fanny och Alexander, 1982).
Aki ja Mika Kaurismäki ovat vuorollaan rakentaneet uransa kansainvälisten verkostojensa tuella muokaten samalla Suomesta omanlaistaan brändiä.
Oman lisänsä Suomeen elokuvamaana ovat tuoneet täällä työstetyt kansainväliset tuotannot. Kylmän sodan vuosina Suomea ei juurikaan tarvinnut lavastaa näyttämään Neuvostoliitolta tai vallankumouksen ajan Venäjältä. Samalla suomalaiset elokuva-ammattilaiset ovat päässeet ottamaan tuntumaa suuren maailman meininkiin avustavissa tehtävissä.
Nimiohjaajista meillä poikkesivat esimerkiksi Terence Young (Kaksoisagentti – The Jigsaw Man, 1984), Michael Apted (Gorkin puisto, 1983), Don Siegel (Puhelin – Telefon, 1977), John Huston (Kremlin kirje – The Kremlin Letter, 1970), Ken Russell (Miljardin dollarin aivot – Billion Dollar Brain, 1967, kuva yllä) ja David Lean (Tohtori Zivago – Doctor Zhivago, 1965).
Suomi on kelvannut valkokankaalle myös itsenään – usein eksotiikan silaamana villinä Pohjolana. Kiinnostavaa olisi ollut nähdä, miten Alfred Hitchcock olisi esittänyt Suomen. Ohjaaja kävi Helsingissä vuonna 1968 etsiessään kuvauspaikkoja Ronald Kirkbriden vakoilutrilleristä The Short Night sovitettavaan elokuvaan. Hitch ideoi ”realistista Bond-filmiä”, jonka tarina sijoittui osittain Suomeen. Tv-haastattelussa mestari lisäksi kertoi suunnittelevansa suomalaisnäyttelijöiden kiinnittämistä elokuvaan.
Joe Wrightin Hanna (2011) edustaa Kuusamossa ja Kemijärvellä taltioituine jaksoineen modernia Suomi-kuvaa, samoin jossain määrin myös Michael Caton-Jonesin Sakaali – The Jackal (1997). Joseph Vilsmaierin Stalingradissa (1993) muun muassa Kajaani kelpasi lumihelvetin puitteiksi. Joukosta erottuu Jim Jarmusch, jonka Night on Earthin (1991, kuva yllä) Helsinki on Helsinki ja meikäläiset nähdään omana itsenään: Matti Pellonpään taksin kyytiin istuva kolmen miehen remmi Kari Väänänen–Sakari Kuosmanen–Tomi Salmela murehtii maailmanmenoa viinapäissään ja Eija Vilpas toimii taksikeskuksena.
Hyvä sana kantaa, mikä on näkynyt kasvavassa määrin tuttuina kasvoina toisinaan yllättävissä yhteyksissä. Oman ammattitaidon haastaminen on tänään luonnollinen osa elokuvatyötä: starailun sijaan haetaan mahdollisimman kiinnostavia keikkoja ympäri maailman, rakennetaan omaa osaamista ja luodaan suhdeverkostoa.
Esimerkiksi Lenka Hellstedtin Minä ja Morrison (2001) esitteli pääparin Irina Björklund ja Samuli Edelmann ohella ohjaaja-käsikirjoittaja-tuottajana tänään parhaiten tunnetun islantilaisen Baltasar Kormákurin näyttelemässä Askildsen-nimistä huumepomoa. Vastaavasti vuoden 2014 katsotuin suomalaiselokuva Mielensäpahoittaja syntyi islantilaisten avulla – elokuvamusiikin sävelsi Hilmar Örn Hilmarsson ja aputuottajina hääräsivät Júlíus Kemp ja Ingvar Þórðarson.
Muita kansainvälisiä suomalaistähtiä:
* Ford Fairlane – Rokkidekkari (The Adventures of Ford Fairlane, 1990) – Kata Kärkkäinen piipahti rockfanina Renny Harlinin varhaiskomediassa Andrew Dice Clayn ja Priscilla Presleyn kera.
* Die Hard – Koston enkeli (1995) – ex-kansanedustaja Tony Halme Bruce Willisiä jallittamassa (kuva yllä).
* Käärmeen merkki (Le serpent, 2006) – Minna Haapkylä nurkkaan ajetun muotikuvaajan (Yvan Attal) vaimona.
* Reykjavík Whale Watching Massacre (2009) – Pihla Viitala kohtaa islantilaisten pimeän puolen valasretkellä, vastassaan muun muassa alkuperäinen Leatherface.
* The American (2010) – Irina Björklund George Clooneyn tyttöystävänä ja Samuli Vauramo ruotsalaisena palkkamurhaajana.
* Mission: Impossible – Ghost Protocol (2011) – Samuli Edelmann Tom Cruisen vastapelurina.
* Call Girl (2012) – Outi Mäenpää yhteiskunnallisen ruotsalaisfilmin puhelintyttönä.
* Kaksi tarinaa rakkaudesta (Must have been love, 2012) – Pamela Tola rakastuu norjalaishurmuriin Istanbulissa.
* Hannu ja Kerttu: Noitajahti (Hansel and Gretel: Witch Hunters, 2013) – Pihla Viitala hyvänä Mina-noitana.
* A Walk Among Tombstones (2014) – Laura Birn Liam Neesonin tutkimusten kohteena.
(EPISODI/Matti Komulainen)