Suoraan sanottuna rakastuin Severancen kahteen ensimmäiseen tuotantokauteen, kuten kirjoittamastani artikkelista voi päätellä. Sarja osasi luoda persoonallisen ilmapiirin rakentamalla mieltä kutkuttavia mysteerejä ja samalla myös puhutella katsojia moninaisilla yrityskulttuuria kritisoivilla ja identiteettiä pohtivilla teemoillaan.
Näistä positiivisista puolista huolimatta päätin vielä jatkaa tarkastelua käsittelemällä sarjan ilmeisimpiä juoniaukkoja. Mutta ennen sitä käyn läpi juoniaukkojen määritelmän.
Juoniaukoista
Kirjoitin 2022 vuoden lopulla juoniaukoista ja pääset lukemaan kaksiosaisen tekstin ensimmäisen osan tästä linkistä.
Kertauksen vuoksi esittämäni määritelmä juoniaukoista oli elokuvan juonesta olennaisesti puuttuva osa tai epäjohdonmukaisuus, joka on ristiriidassa esitetyn tiedon kanssa.
Tästä ristiriidasta johtuenjuoniaukot estävät tarinaa tai tiettyä tarinan elementtiä toimimasta loogisesti osana [tarinallista] jatkumoa.
Kaksiosaisessa tekstissäni esitin kuusi kategoriaa, jotka yleensä virheellisesti ymmärretään juoniaikoiksi.
Juoniaukkoja eivät ole katsojan tarjoama logiikka (kuten mitä henkilön olisi pitänyt tehdä annetussa tilanteessa katsojan mielestä), esitetyn tarinan ulkopuolelle jätetyt tapahtumat ja teot, puuttuvat tiedon palaset, avoimeksi jätetyt kysymykset, juonen kannalta tarpeettomat tieteelliset selitykset, ristiriita elokuvan esittämän asian ja ammattilaisen tiedon välillä tai jälkikäteen mietittynä epäselväksi jääneet tapahtumat tai elementit.
Tarinan olisi hyvä noudattaa ja seurata itse rakennettua ja esitettyä logiikkaansa. Minkä tahansa elokuvan logiikan pystyy repimään palasiksi, jos sitä vasten peilaa arkirealismia tai ulkoisia sääntöjä. Minkä tahansa elokuvan juoni on mahdollista pilata kysymällä, “miksi hahmot tekivät tämän näin, mutteivät näin?”.
Miksi Frodo ja kumppanit eivät vieneet Mahtisormusta Tuomiovuorelle kotkien avulla? Koska silloin tarinaa ei olisi.
Miksi Mark Scout ei lopeta työskentelyään Lumonilla todistettuaan oman entisen työtoverinsa kuoleman?
Koska tarinaa enää yksinkertaisesti olisi (ainakaan sellaisena kuin se on tarkoitettu).
Tarkastellaanpa seuraavaksi tarkemmin sarjan tarjoamaa logiikkaa, sen puutteita ja juoniaukkoja.
Juonen kuviot
Severance muistuttaa Lostia monessa mielessä, mutta suurin verrannollisen tarkastelun seikka on sarjojen yhteinen sitoutuminen mysteeritarinan kerronnalle. Voidaan sanoa, että Lost oli ensimmäinen suursuosion saavuttanut sarja, joka pyrki pahimmillaan maksimoimaan tarinan mysteerin ja toisaalta tarjoamaan mahdollisimman vähän tietoa katsojalle usein myös hahmojen tarinoiden kustannuksella (mikä myös vaihteli tuotantokausien välillä – lue Lostia käsittelevä artikkelini tästä).
Onneksi Severance ei toista Lostin virheitä, vaan pyrkii tarjoamaan katsojalle selkeitä vihjeitä, jotka edesauttavat ymmärryksen muodostumista ja tarjoavat samaistumispintaa.
Mutta kuten edellisessä tekstissäni viittasin, sarjassa olisi ollut tiivistämisen varaa ja turhaa vitkuttelua, sekä aukkoja tarjotussa logiikassa ja esitetyssä tiedossa.
Esimerkiksi toisella tuotantokaudella päähahmot voivat ilman rajoituksia liikuskella suht vapaasti Lumonin käytävillä. Tässä ei niinkään häiritse se, ettei sarja keskity Markiin istumassa omalla päätteellään jatkuvassa työn touhussa (miten muuten hän saisi kakkoskaudella Cold Harbour –projektin tiedot 96% valmiuteen, jos hän vain samoilee käytävillä tovereidensa kanssa), vaan se, miten vähän henkilöstöä Lumonilla on oletetusti vartiointi- tai turvatehtävissä.
Toisen kauden päätösjaksossa Markin saatettua työnsä päätökseen herra Milchick kutsuu MDR-tiimin toimistoon vähintään kolmekymmenhenkisen marssiorkesterin. Tästä huolimatta ainoa erotetun kerroksen turvallisuudesta vastannut henkilö oli herra Graner (Michael Cumpsty), joka toimi tehtävässä aina ennenaikaista kuolemaansa asti. Hänelle ei nähtävästi nimetty varsinaista seuraajaa, jos herra Drummondia (Darri Ólafsson) ei lasketa (Drummond vaikutti olevan enemmänkin yhtiön johtoportaan “kädet saveen” -tyyppi).
Aiemmin esitetyn tiedon perusteella pitäisi ymmärtää Lumonin tarkkailevan jatkuvasti työntekijöitään, mutta tarkkailun määrää ei koskaan tehdä täysin selväksi. Näin ollen katsoja ei oikein ole varma, missä laajuudessa hahmoja ja heidän käytävillä haahuiluja seurataan. Tämä tietysti vaikuttaa sarjan tuottamaan jännitteeseen.
Toisaalta katsoja on paikoitellen Markin ja muiden toimisto-orjien asemassa, kun ei ole varmaa, missä ja millä laajuudella Lumon tarkkailee alaisiaan. Mutta jos tarkkailu olisi jatkuvaa ja laaja-alaista, olisiko Mark päässyt testauskerrokseen asti? Olivatko herrat Milchick ja Drummond ainoita, jotka olisivat voineet estää häntä? Eikö Lumonilla ole mitään varsinaisia turvatoimenpiteitä tai -järjestelyitä?
Sarjan muutkaan alustukset eivät olleet aivan täysin selviä.
Toisen kauden aikana Mark päättää yrittää selvittää, tarkoittiko hänen sisänsä sanat (“Hän on elossa!”) hänen edesmennyttä Gemma-vaimoaan. Hän päätyy kokeilemaan kauden kolmannessa jaksossa integraatioksi kutsuttua hoitokeinoa, jossa hänen kaksi eri minäänsä – ja heidän muistonsa – sekoitettaisiin yhdeksi eheäksi henkilöksi. Mark käy läpi Asal Reghabin (Karen Aldridge) avustuksella integraatio-operaation, mutta toimenpiteen tehot ja vaikutukset jäävät epäselviksi.
Aluksi oletin, että operaation jälkeen Markin integraatio olisi alkanut vaikuttamaan enemmänkin sarjan tapahtumiin, kuten vaikkapa hankaloittanut toimistotyöskentelyä erinäisten harhakuvien ja muistojen sekoittumisen kautta.
Mutta kesken kaiken toisen kauden neljännen, “Woe’s Hollow” nimisen jakson alkaessa toimenpide ohitetaan täysin. Jakson aloitus on oikeastaan entistä sekavampi, kun katsojana en ymmärtänyt, oliko kyseessä unesta, integraatiosta johtuvasta harhasta vai mistä.
Jakson alussa sisät havahtuvat keskeltä jäistä järvimaisemaa, mikä on itsessäänkin katsojaa hätkähdyttävä tapa aloittaa jakso toimiston ulkopuolelta.
Integraation olisi olettanut toimivan isommassa osassa, mutta se ei oikeastaan vaikuttanut sarjan kulkuun millään tavalla. Markin sisän ja ulkon läpikäymä keskustelu toisen kauden päätösjaksossa ei edes vaatinut integraatiota toteutuakseen.
Räikein epäuskottavuus Severancen toisella kaudella liittyy rouva Cobeliin (Patricia Arquette).
Markin Devon-sisko halveksuu Lumonia etenkin, kun Markin naapuriksi naamioitunut Cobel paljastui ensimmäisen kauden lopussa hänen pomokseen (jälleen yksi osoitus Lumonin tiedon pidättämisestä). Mutta Devonin saadessa tietää Markin integraatio-operaatiosta, Devon palaa halusta pyytää Cobelilta apua, missä ei ole vähääkään järkeä.
Tässä on selkeä juoniaukko, koska edellä esitetty tieto epäluottamuksesta on täydessä ristiriidassa toiminnan kanssa. Tämän perusteella en olisi uskonut Devonin luottavan missään olosuhteissa Cobeliin, joka soluttautui heidän lähipiiriinsä. Katsojalle ei tarjota mitään syytä avunpyynnölle, etenkin, kun Devon samalla kirjaimellisesti ajaa Reghabin pois Markin luota.
Nähdäkseni Reghabi oli ainoa henkilö, joka olisi oikeasti edes uskottavasti pystynyt auttamaan Markia integraation läpikäymisessä.
Ottaen huomioon, mitä Peteylle, Markin työkaverille tapahtui, olisi äärimmäisen tärkeää, että oikea ammattihenkilö avustaisi Markia ja estäisi häntä kuolemasta integraation tuottamiin komplikaatioihin. Petey kuitenkin kuoli, koska hän ei “totellut ohjeita”.
Lue myös: Ben Stiller halusi Barack Obaman Severancen toiselle kaudelle – Näin presidentti vastasi
Näistä ja muista pienemmistäkin logiikka aukoista huolimatta Severance on yksi mielenkiintoisimmista tämän hetkisistä sarjoista. Kaiken sarjassa nähdyn ei olekaan tarkoitus toimia “arkilogiikan” mukaan, koska se tappaisi nopeasti tarinan.
Inhimillinen elementti
Halusin edellisessä tekstissäni olla reilu sarjaa kohtaan sen saavutuksista, mutta ajattelin, että olisi kuitenkin paras käydä läpi vielä erikseen sarjan heikkoja kohtia. Olemme nykyään niin obsessoituneita sille, että sarjan tai elokuvan pitäisi olla “täydellinen”. Katson mieluummin keskinkertaisen, mutta persoonallisen ja ajatuksia herättävän leffan, kuin näennäisesti täydellisen suorituksen, joka on puhkimietitty ja josta on hiottu kaikki inhimillisyys pois.
Tärkeintä on ymmärtää se, että tv-sarjat ja elokuvat harvemmin ovat “täysin aukottomia” etenkin, jos niihin käyttää ulkopuolista logiikkaa. Virheet tekevät meistä inhimillisiä – aivan kuten Markin, Milchickin ja Cobelin tekemät virheet tekevät heistä inhimillisiä sarjassa. Ilman virheitä ei olisi draamaa ja konflikteja. Kyse on siitä, miten vetävästi tapahtumat esitetään katsojalle.
Kuten vaikkapa, miksi Milchickin piti herättää Dylanin sisä tämän kotona? Milchick olisi voinut ensin etsiä varastettua ohjekorttia ensin toimistolta valvontamateriaalin avulla. Mutta tämä tarinallinen valinta alusti Dylanin hahmon tulevaa kehitystä ja avasi portin, jota ei voi enää sulkea, koska hän näki vilauksen omasta pojastaan.
Severance on loppujen lopuksi sarja, jonka keskiössä on inhimillinen halu poistaa kipu ja katkaista kaikki tunteet. Tarina käytännössä on tutkielma eräänlaisesta omaehtoisesta dissosiaatiosta. Tämän aiheen käsittely toimivan scifi-konseptin kautta resonoi itselläni vahvasti. Kyse on idin, egon ja superegon välisistä suhteista, ja elämän vaikeimpien hetkien välttelystä.
Eikä näiden “heikkouksien” esiin nostaminenkaan ole täysin aukotonta, koska toisaalta loogiset heikkoudet on toisaalta myös mahdollista kääntää temaattisiksi kannanotoiksi. Vartijoiden ja muun henkilökunnan näennäinen puute Lumonin toimistolla voidaan tulkita yhtiön ideologian onttoutena tai ylimielisyytenä valvottavia työntekijöitä kohtaan. Yhtiö voi olettaa, että valvottavat ovat sisäistäneet panoptikomaisen valvonnan itseohjaavaksi prosessiksi.
Viittasinkin jo aiemmassa Severance-tekstissäni ensimmäisen lopetuksen ja toisen kauden aloituksen ristiriitaan. Toinen tuotantokausi käytännössä nollaa edeltävän kauden uhmaavan dramaattisen päätöksen tapahtumat takaisin tutuille urille, koska tv-sarjan dna ja syvin olemus sijaitsee Lumon Industriesin toimitiloissa. Mark S:n on saatettava Cold Harbour -nimisen projektin datan jalostustyö päätökseen, jotta mysteeri paljastuu.
Sarjan luonut Dan Erickson on kertonut, että tuottajana ja ohjaajana toiminut Ben Stiller ehdotti, että Severance olisi hyvä pitää “maadoitettuna” hahmojen tarinaan. Alunperin sarja sisälsi paljon absurdimpia tilanteita ja tapahtumia, jotka olivat outoja puhtaasti vain outouden vuoksi.
Outous tai mysteerisyys vain oman itseisarvonsa, katsojan mielenkiinnon herättämiseksi ja härnäämiseksi oli Lostin yksi helmasynneistä, joka kostautui, kun salaisuudet pitikin paljastaa.
Severance vaikuttaisi onneksi ottaneen tästä opikseen. Sarja onkin saanut ja kerännyt kehuja ja kiittäviä arvosteluja, mikä osoittaa, että inhimillisen ja katsojia resonoivan tarinan kertominen edesauttaa siinä, että mahdolliset logiikan aukot ja virheetkin on mahdollista ylenkatsoa ja antaa anteeksi.
On tietysti kustakin katsojasta kiinni, miten näihin juoniaukkoihin suhtaudumme, ja miten pitkälle kukin meistä on valmis venyttämään omia hoksottimiaan scifi-maailman tarjoamalle logiikalle.
Jos tunnistamme itsemme toimistolabyrintin keskeltä, voimme sulkea silmämme kammottavien juoniaukkojen edessä ja ottaa uskonloikan sen yli. Samalla voimme toivoa, että aukon toisella puolella odottaa reuna, jolle voimme astua, ja jatkaa matkaamme.
Ville Vuorio – Leffahamsteri