Lost on 2000-luvun alun suurimpia tv-ilmiöitä, joka vangitsi katsojien huomion kiehtovilla henkilöhahmoilla ja autioon saareen kätkeytyvillä mysteereillä.
Jeffrey Lieberin, J.J. Abramsin ja Damon Lindelofin luomus sai alunperin ideansa ABC-televisioyhtiön silloisen johtajan Lloyd Braunin ehdotuksesta tuottaa autiolle saarelle sijoittuva tv-sarja. J.J. Abramsin ideana oli sisällyttää sarjaan perinteisen selviytymisdraaman lisäksi yliluonnollisia mysteerielementtejä.
Lostissa Oceanic 815 -lennon matkustajat haaksirikkoutuvat Tyynenmeren saarelle, jossa alkaa tapahtua kaikkea selittämätöntä. Puiden seasta kuuluu hirviömäistä ääntä. Vehreältä paratiisisaarelta löytyy jääkarhuja. Haaksirikkoutuneiden joukossa ilmenee ihmeparantumisia ja osa alkaa nähdä näkyjä. Saari ei lopulta olekaan autio, vaan täynnä maan alle johtavia luukkuja, salaisia tutkimuskeskuksia ja Toisiksi -kutsuttuja asukkaita.
Tarinan edetessä sarjan päähenkilöistä alkaa myös paljastua uusia ja yllättäviä puolia, jotka esitellään takaumien kautta.
Lost sai ensi-iltansa 22. syyskuuta 2004 ja päättyi kuudennen tuotantokauden jälkeen 23. toukokuuta 2010.
Selviytyjät
Ilmestyessään Lost räjäytti pankin välittömästi.
Sarja lähti äärimmäisen vahvasti liikkeelle. Kaksiosaista pilottijaksoa ei turhaan pidetä yhtenä parhaimmista pilottijaksoista tv-sarjojen historiassa. Se on edelleen erittäin vakuuttava tänäkin päivänä. Itsensä J.J. Abramsin ohjaama pilotti on täynnä energiaa ja vaaran tunnetta jo ensimmäisistä minuuteista alkaen.
Sarjan päähahmoksi päätyy Oceanic 815 -lennon pakkolaskun myötä lääkäri Jack Shephard (Matthew Fox), joka oli kuljettamassa kuollutta isäänsä haudattavaksi Sydneystä Los Angelesiin. Lääkärinä Jack nousi tärkeään rooliin ryhmässä hoitaessaan selviytyjien vammoja ja haavoja.
Jackista paljastui perinteinen sankari, joka yritti jatkuvasti hallita tukalia tilanteita vaihtelevin seurauksin. Selviytyjäryhmän toiseksi johtohahmoksi – ja sarjan edetessä Jackin haastajaksi – nousi tv-sarjojen historian parhaimman hymyn omaava John Locke (Terry O’Quinn).
Ryhmässä isossa roolissa olivat myös muun muassa ammattihuijari Sawyer (Josh Holloway), vankikarkuri Kate (Evangeline Lilly), taikauskoinen lottovoittaja Hurley (Jorge Garcia) ja Irakin armeijan entinen kuulustelija Sayid (Naveen Andrews).
Lostin suosiota ja arvostettua asemaa eivät selitä pelkät arvoitukset ja mysteerit, vaan näiden ja monien muiden hahmojen paikoitellen jopa erinomaisesti kerrotut traagiset tarinat.
Laaja valikoima päähenkilöiden kavalkadissa tarjosi katsojien viikoittaiseksi iloksi sekä toistoa että variaatiota. Autiolle paratiisisaarelle haaksirikkoutuneet saivat seurakseen myöhemmillä tuotantokausilla ja juonikuvioissa muun muassa Ana Lucian, Mr. Ekon, Desmondin, Benin ja Julietin. Jokainen hahmo pääsi vuorollaan parrasvaloihin, vaikka pääosassa ja sarjan punaisena lankana oli Jackin, Katen ja Sawyerin kolmiodraama.
Parhaimmillaan Lost oli juuri niissä sarjan jaksoissa ja hetkissä, joissa oli mahdollista päästä ymmärtämään sarjassa esiintyvien hahmojen taustoja – vaikka traumojen ja motivaatioiden taustalta paljastui lähes aina jonkin sortin isähahmo.
Valehtelematta Lost on pohjimmiltaan tarina ihmisistä, joita määrittivät vahvasti heidän isiensä teot. Isähahmot ovatkin isossa roolissa sarjassa olipa kyse sitten Jackin suhteesta omaan alkoholisoituneeseen ja edesmenneeseen isään, Sawyerin isän murha-itsemurha, Katen väkivaltainen juoppoisä, Sunin bisnesmies isä, Benin elämäänsä pettynyt isä, Hurleyn kadonnut isä tai Desmondin halu miellyttää appiukko-Widmorea.
Ajatus traumatisoivista ja välinpitämättömistä isähahmoista on tietysti mahdollista johtaa sarjan uskonnollisiin teemoihin, joissa pohditaan uskon ja järjen välisiä asioita. Onko kaikella tarkoitus vai ovatko tapahtumat sattuman kauppaa?
Sarjan edetessä Saaresta alettiin yhä enenevissä määrin puhumaan omana entiteettinään, joka vetää ihmisiä puoleensa ja pitää heitä otteessaan. Jokaisella hahmolla on omanlaisensa suhde tuohon salaperäiseen paikkaan; osalle se on tärkein asia maailmassa, toisille paikka sinällään ei merkitse mitään, mutta siellä olevat ihmiset sitäkin enemmän.
Lostia katsoessa merkillepantavaa näiden hahmojen tarinoissa on se, miten samat asiat tai teot toistuvat jatkuvasti: Jack yrittää jatkuvasti hallita tilannetta yrittämällä maanisesti korjata asioita, Kate pakenee vuorotellen virkavaltaa, vastuuta tai rakkautta, Sawyer piiloutuu omaan huijarikuorensa sisään ja Locken vakaata uskoa koetellaan hamaan loppuun asti.
Kun katsoin Lostia useamman jakson kerrallaan, panin merkille tietyt samat dynamiikat toistuvat henkilöiden välillä. Vaikka ajatus toistuvasta käyttäytymismallista voi temaattisella tasolla toimiakin (eli sarja voi sanoa, että ihmiset eivät muutu), se ei välttämättä dramaattisella tasolla ole kovin tyydyttävää.
Ainakin itse koen katsojana tarvetta nähdä muutosta henkilöhahmoissa, koska toistot ja kehän kiertämiset eivät toimi draaman rakentamisessa. Tietysti muutosta voi tapahtua myös katsojan – eli minun – käsityksissä, mutta se ei tuntunut olevan Lostin tavoitteena. Jos hahmot ensin näennäisesti oppivat jotain edellisessä jaksossa, mutta palaavat takaisin samoihin käytösmalleihinsa heti seuraavassa, se turhauttaa, koska silloin tarina käyttää ja toistaa samaa kaavaa kerta toisensa jälkeen.
Vaarana on tämän lisäksi se, että hahmojen väliset konfliktit tuntuvat teennäisiltä, jos niitä ei ole motivoitu kunnolla. Tällaisia tilanteita saattoi tulla vastaan Jackin ja Locken ottaessa yhteen, tai Sawyerin tai Charlien tunnetilojen ja tekojen poukkoillessa tarinan niin vaatiessa. Ja näidenkin jälkeen tarina helposti palasi niin sanottuun normaalitilaan.
Heikoista hetkistä huolimatta Lost osasi myös rakentaa hyviä henkilökemioita ja leikitellä ryhmän sisäisillä dynamiikoilla. Kovaksi keitetty Sawyer joutuu ottamaan 70-luvulle sinkoutuessaan vastuuta, kun taas Jack saa seurata sivusta muiden tekemiä päätöksiä ja niiden seurauksia palatessaan ensimmäistä kertaa Saarelle.
Hypyt ajassa
Lost pyrki jatkuvasti tarjoamaan katsojilleen pieniä ja suuria yllätyksiä ja paljastuksia.
Ensimmäiset kaksi tuotantokautta esittelivät päähenkilöiden taustatarinoita takaumien kautta. Mutta kolmas kausi hyödynsi tätä odotusta edukseen alkaessaan esittääkin tapahtumia saarelta pois pääsemisen jälkeen. Menneisyyteen kurottavat takaumat vaihtuivat kuin huomaamatta tulevaisuutta tirkisteleviksi etuumiksi, mikä loi ironisen vastapainon Saaren tapahtumille, jossa hahmot yrittävät päästä sieltä pois.
Christopher Nolan olisi varmasti ylpeä Lostin neljännen tuotantokauden aikahypyistä.
Viides kausi jatkoi näiden tätä samaa linjaa, mutta sitten viimeistä tuotantokautta varten sarja heittää lisää vettä myllyyn esittämällä tapahtumia rinnakkaisesta aikajanasta.
Rinnakkainen aikajana risteää, kun Saari lennättää päähenkilöitämme ajassa taaksepäin 70-luvulle asustelemaan Dharma Aloitteen uudisraivaajien kanssa ja viidennen kauden finaalijaksossa ydinkärki laukaistaan Saarella.
Jack ja kumppanit estävät menneisyydessä ne tapahtumat, jotka olisivat johtaneet lopulta Oceanic 815 -lennon haaksirikkoutumiseen.
Toisin sanoen sarja ottaa kaikista suurimman harppauksen taaksepäin ja nollaa käytännössä kaikkien lennolla olleiden tarinat lähes siihen samaan hetkeen ja tilanteeseen, jossa ne olivat pilottijaksossa.
Mutta tietysti, koska kyseessä on rinnakkaistodellisuus, pientä variaatiota on luvassa, mutta suurin osa asioista on pysynyt tavalla tai toisella ennallaan.
Tämä voi olla yksi syy siihen, miksi moni varmasti pettyi Lostin viimeiseen kauteen.
Mutta suurin syy saattaa olla Lostin perustuksissa, joihin oli valettu paljon arvoituksia ja mysteereitä.
Ja niissä riittää perattavaa.
Mysteerilaatikoista
Heti alusta asti Lostissa olivat äärimmäisen isossa roolissa erilaiset mieltä kutkuttavat, salaperäiset mysteerit, joita sarjan Saari tarjosi.
Sittemmin tv-maailmasta elokuvien pariin siirtynyt J.J. Abrams on kuvaillut omaa tarinankerrontafilosofiaansa niin sanotun mysteerilaatikon metaforan kautta. Voit katsoa Abramsin vuonna 2008 pitämän vajaan parinkymmenen minuutin mittaisen TED Talk -luennon tästä:
J.J. Abramsin lanseeraamassa mysteerilaatikkomaisessa tarinankerronnassa on itsetarkoituksellista verhota tarina mysteeriin, koska sen kautta katsojassa herää kysymys, johon halutaan palavasti saada vastaus. Tämä periaate pätee yhtä lailla niin tv-sarjoissa kuin elokuvissakin. Abramsin ohjaamat Mission: Impossible 3, Super 8, Star Wars: The Force Awakens ja tuottama hirviöelokuva Cloverfield tavalla tai toisella nojasivat mysteerilaatikkoihin joko tarinoissaan tai markkinointikampanjoissaan.
Esimerkiksi Cloverfieldin markkinointi piti täysin salassa, mistä elokuvassa oli kyse. Traileri ei paljastanut juuri mitään muuta kuin, että jokin hyökkäsi New Yorkin kaupunkiin. Mikä hyökkäsi? Miksi? Jopa elokuvan nimi pidettiin salassa ensimmäisessä mainostrailerissa. Kampanja sai elokuvafanit arvuuttelemaan netin palstoilla oikein kunnolla. Voiko kyseessä olla salainen esimerkiksi uusi jatko-osa tai esi-osa jollekin kuuluisalle hirviölle? Olisiko kyseessä uusi versio Godzilla-elokuvasta?
Trailereiden puolesta mysteerilaatikot toimivat, koska niissä halutaankin herättää katsojan mielenkiinto. Mutta niin tehokas kuin Cloverfieldin mainoskampanja olikin, se paljastaa hyvin mysteerilaatikon heikkouden: katsojan mielikuvituksessa kaikki on mahdollista. Kun mysteerilaatikko ruokkii katsojan mielikuvitusta, miten lopullinen paljastus voi olla sen veroinen?
Kun Cloverfield lopulta ilmestyi, elokuvassa riehuikin vain nimetön hirviö, joka nyt sattui hyökkäämään New Yorkiin. Matt Reevesin ohjaama monsterileffa on varsina toimiva ja omalla tavallaan kekseliäs hyödyntäessään found footage -genreä kerronnan muotona, mutta moni oli pettynyt varsinaisen ison yllätyksen puuttuessa.
Kutkuttavan ajatuksen synnyttäminen kuluttajassa on positiivinen asia, jos asiaa mietitään puhtaasti kiinnostuksen herättämisen kautta. Etenkin tv-sarjat haluavat koukuttaa ja pitää katsojan kiinnittyneenä jakso kerrallaan viikkojen, kuukausien tai jopa vuosien ajan. Katsoja haluaa seurata sarjaa niin kauan kunnes saa vastauksen esitettyyn dramaattiseen – tai kunnes sarja päättyy.
Mysteerigenressähän ei sinällään ole mitään uutta, eikä se ole J.J. Abramsin keksimä, mutta Abrams on ensimmäinen, joka suoraan sanoitti ja lanseerasi mysteerin itsetarkoituksellisena filosofiana ja toimivan tehokkaana markkinointikikkana.
J.J. Abramsin TED Talkissa esittämän mysteerilaatikkotarinankerronnan toiseksi kipukohdaksi paljastui Lostin ja monen edellä mainitun muunkin projektin (krhm The Force Awakens krhm) kohdalla se, että mysteeri on kytkettävä draamaan ja kysymyksiin on lopulta vastattava tyydyttävästi draaman kautta.
Kysymyksiä ei voi vain jättää leijailemaan ilmaan, koska kysehän on loppujen lopuksi viihteestä, ei eksistentiaalisen tyhjyyden tuottamasta angstista. Lost oli parhaaseen katseluaikaan esitettävä ohjelma, ei Michelangelo Antonionin elokuva.
Jos mysteeri ei ole kiinteä osa draaman kaarta, katsojassa ei voi kovin helposti syntyä tyydyttävää tunnetilaa, katharsista.
Niin hauskaa kuin olikin nähdä Benedict Cumberbatch Star Trek Into Darkness -elokuvassa faneille tuttuna Kirkin ja Spockin arkkivihollisen, Khanin roolissa, hahmo oli ainoastaan fanipalvelusta. Hahmojen yhteinen ja koettu historia, joka teki Khanin merkitykselliseksi (ja yhdeksi elokuvahistorian parhaista pahiksista) elokuvassa Star Trek II: Khanin viha loisti poissaolollaan Into Darknessissa.
Toisin sanoen riippui täysin katsojasta, miten paljon hän nautti elokuvasta (lisäpisteitä sai tietysti jo pelkästään siitä, jos oli kova Cumberbatch-fani, kuten minä), mutta jatko-osa ei ainakaan omalla kohdallani ole kestänyt kovin montaa katselukertaa.
Mutta palataanpa nyt taas Lostin pariin.
Ensimmäisellä tuotantokaudella esitetään monta jännittävää mysteeriä, joihin tarttuu heti. Lostissa katsojan mielenkiintoa ylläpitäväksikeskusmysteeriksi muodostuu kysymys Saaren luonteesta: mikä on tämä salaperäinen paikka, jolle Oceanic 815 -lennon matkustajat haaksirikkoutuvat?
Tämän lisäksi sarja esitti myös kourallisen muita mysteerejä; kysymyksiä, joiden paljastuessa syntyi usein uusia kysymyksiä.
Täysin valehtelematta sarjan pariin palaaminen kaikkien näiden vuosien jälkeen palautti mieleeni sen kutkuttavan tunteen, jota koin Lostin parissa 20 vuotta sitten. Yritin parhaani mukaan pitää mieleni avoimena, vaikka sarjan edetessä mieleeni muistui se tosiasia, ettei osa mysteereistä tulisi koskaan ratkeamaan.
Kahdella viimeisellä tuotantokaudella sarja alkoi kiihtyvällä tahdilla vastaamaan esitettyihin mysteereihin ja kysymyksiin. Suurimmassa osassa vastauksista tuntui olevan tausta-ajatuksena vain pakonomainen tarve tyydyttää katsojia ikään kuin kysymykset olisivat käsikirjoittajien pöydälle jääneessä listassa, joka pitää vain rustata yli.
Useamman kuin kerran kahdella ensimmäisellä tuotantokaudella tärkeiksi kysymykseksi nousseet asiat paljastetaan ilman kunnollista, edellä mainittua katharsista:
Mitä ovat kuiskaukset metsässä? Levottomia sieluja paljastaa siellä kummitteleva Michael (Harold Perinneau).
Miksi saarella on jääkarhuja? Niillä tehtiin jotain tieteellisiä kokeita.
Mikä on Rousseaun pelkäänä mystinen “sairaus”? Pahuuden korruptoiva voima, tavallaan.
Sarja sortuu esittelemään ja alustamaan kysymyksillään juonikuvioita, jotka eivät johda mihinkään. Alkuperäisen jaksojen julkaisutahdin – toisin sanoen vuosien – aikana nämä saattoivat helposti haihtua mielestä, kun sarjan dramaattinen painopiste vaihteli ja ajassa sahattiin taakse, eteen ja sivulle. Mutta tällä juhlavuoden katselukerralla pistin merkille, miten yllättävän moni etenkin sarjan alussa katsojia kiusoitellut tarinan lanka vain jätettiin ja unohdettiin ilmaan roikkumaan.
Kaikista selkein ja räikein esimerkki täysin sivuun jätetystä ja unohdetusta juonikuviosta on nuoren Walt-pojan (Malcolm David Kelley) kidnappauksen syyt ja vihjailut hänen yliluonnollisista kyvyistä, jotka jätettiin täysin käsittelemättä.
Eli kerraten: jos katsojalle esitetään kysymys draaman kautta, odotuksena on, että se toimii alustuksena, joka lopulta lunastetaan tavalla tai toisella.
Osittain alussa esitettyjen mysteereiden ratkomatta jättäminen on heikon esituotannon syytä. Tuottajilla ja käsikirjoittajilla ei ollut selkeää kuvaa siitä, minkälaiseksi kokonaisuudeksi Lost tulisi muotoutumaan. Etenkin ensimmäisellä tuotantokaudella on huomattavissa, miten sarja hakee tarinallista muotoaan ja rytmiään.
Yllätykset
Lost oli oman aikansa tv-ilmiö. Sitä voisi jopa verrata suuren suosion saavuttaneeseen Game of Thrones -sarjaan, koska Lost tarjosi yllättäviä käänteitä ja kimurantteja henkilökemiallisia tilanteita, joiden seuraukset saattoivat olla arvaamattomia. Parhaimmillaan sarjan yllätykset toimivat äärimmäisen hyvin! Etenkin usein tuotantokausien kaksiosaiset päätösjaksot olivat tälläkin katselukerralla jännittäviä, koska niissä oikeasti tapahtui asioita.
Siitä nostan hattua ja kiitän, ettei Lost kovinkaan usein jäänyt vatvomaan asioita. Sarja etenikin melko pahan alkukankeuden jälkeen nopeammin kuin mitä muistin.
Mutta myös Lostissa katsojan yllättämisestä (tai pikemminkin järkyttämisestä) muodostui selvästi käsikirjoittajille samankaltainen pakkomielle kuin Game of Thronesissa. Jokainen tuotantokausi pyrki nostamaan panoksia Saarella ja esittelemään uusia ja erilaisia käänteitä.
Niin toimivia kuin yllätykset parhaimmillaan olivatkin, tällä toimintatavalla oli tietysti myös omat negatiiviset puolensa.
Lostin isoimpia riippakiviä mysteereillä kiusaamisen lisäksi tämän kaltainen draaman tyhjäkäynti. Monessakin kohtaa etenkin ensimmäisen kahden tuotantokauden aikana sarja nojasin paikoitellen erittäinkin vahvasti mysteerilaatikoimiseen ja katsojan yllättämiseen. Tässä tulee kysymys siitä, milloin kannattaa välittää ja milloin pidättää tietoa katsojalta. Onko tiedon pidättäminen aidosti motivoitua vai luoko se teennäisen konfliktin hahmojen välille?
Tällaisissa tapauksissa Lost pyrki verhoamaan mysteerin verhoon monen monta asiaa, joten jakson lopussa piti olla jokin asia, joka voisi aiheuttaa katsojassa hämmästystä.
Tämä menettelytapa juontaa juurensa ensimmäisen kauden loistavaan jaksoon. John Locken ensimmäisessä omassa takaumajaksossa paljastetaan ovelasti, että Locke eli elämäänsä pyörätuolissa istuen ennen Saarelle saapumistaan. Pakkolasku Saarelle tuotti hänelle ihmeparantumisen, mikä selitti paljon hänen hahmostaan parin jakson aikana huokunutta tyytyväistä olemusta.
Mutta kun sarja yritti lähes jokaisen hahmon kanssa täysin samaa tehokeinoa, se joutui eri tavoin pidättämään tietoa katsojalta, millä oli ristiriitaisia vaikutuksia. Esimerkiksi vuosituhannen hellyttävimmän pariskunnan, Rosen ja Bernardin suhteeseen paneutuvassa jaksossa paljastuu, että myös Rose parantui omasta taudistaan Saarelle päästyään. Rose pidättää tietoa aivan heidän jaksonsa loppuun asti, vaikkei hänellä oikeasti ole mitään syytä olla kertomatta aviomiehelleen tästä ihmeparantumisesta.
Tällaisissa tilanteissa on hyvä kysyä, mitä sarjan tarina hyötyi tarjotessaan tietoa juuri siinä hetkessä? Oliko se draaman kannalta juuri paras hetki?
Kuudennella tuotantokaudella Lost avaa omaa mytologiaansa valottamalla Jacobin ja Miehen mustissa menneisyyttä. Mies mustissa ottaa lopulta John Locken muodon päästäkseen tappamaan Jacobin. Tuotantokauden loppupuolen viidennessätoista jaksossa (“Across the Sea”) paljastetaan lopulta näiden kahden Saarella asuvan mystisen hahmon taustatarina.
Olisiko tämä tieto ollut hyödyllisempi paljastaa jo aikaisemmin? Yllätysmomentin sijaan katsoja olisi voinut alkaa jännittää, kun hän tietäisi tarkemmin sarjan päävastustajan taustan.
Tiedon kertomisesta heti alkuun olisi mahdollisesti voinut saada toimivaa draamaa tiedon pidättämisen sijaan.
Päätös
Muistan Lostin päätösjakson herättäneen paljon tunteita sekä hyvässä että pahassa. Osa katsojista koki päätöksen olevan tyydyttävä ja looginen loppu sarjalle, kun taas toisten mielestä se ei onnistunut täyttämään sarjan lupausta.
Päätösjakso tuli taas ajankohtaiseksi, kun Helsingin Sanomien toimittaja Jussi Lehmusvesi kuvasi From-sarjan arvostelussaan Lostin päätöstä “epäselväksi”, mutta näin uusintakierroksen myötä itse en kokenut sitä lainkaan yhtä kryptiseksi kuin mitä muistin sen olevan.
Lostin kuudes ja viimeinen tuotantokausi esittelee hahmot uudessa aikajanassa, rinnakkaistodellisuudessa, jossa Oceanicin lentoturmaa ei tapahtunut. Jack ja kumppanit jatkavat omaa elämäänsä Los Angelesissa, jonne he olivat alun perinkin matkalla Sydneystä. Saarella päähenkilömme jakautuvat kahteen eri leiriin, kun Locken ulkoisen muodon itselleen ottanut Mies mustissa toteuttaa juonensa Saaren tuhoamiseksi.
Mutta Jack ja kumppanit pistävät Miehelle mustissa vastaan ja Jack uhraa itsensä Saaren tulevaisuuden hyväksi. Rinnakkaisella aikajanalla selviytyjät alkavat havahtumaan muistoihin tapahtumista, joita he ovat kokeneet Saarella ollessaan.
Aivan lopussa halaillaan kirkossa, kun Jackin isä, Christian Shepard, johdattaa heidät valoon. Saarella Jack sulkee silmänsä täysin samassa paikassa, bambujen keskellä, jossa hän avasi silmänsä sarjan ensimmäisessä jaksossa.
Lostin lopussa ei mielestäni ole mitään epäselvää. Sarja halusi päättää tarinan hyvissä merkeissä, joten kaikki mukana olevat hahmot pääsevät hyvästelemään toisensa, ja samalla katsojat pääsevät hyvästelemään lempihahmonsa kuuden vuoden matkan jälkeen.
Valoon käveleminen on äärimmäisen korni ja sentimentaalinen ratkaisu, mutta Lost ei missään vaiheessa pelännyt vedota katsojiensa tunteisiin.

Näin jälkikäteen tarkasteltuna luulen pettymyksen olevan peräisin ristiriitaisista tunteista, joita sarjan päätös herättää. Uskon vanhaan sanontaan tarinankerronnassa, että lopetus on teoksen viesti. Se on piste, josta katsojan ajatus tekee viimeiset johtopäätöksensä. Se nuotti, johon tarina päättyy, jää soimaan ja elämään katsojan mielessä.
Kuuden tuotantokauden matkaa on vaikea summata sentimentaalisesti, etenkin jos ottaa huomioon hahmojen väliset riidat ja konfliktit. Tässä Lost pyrki saavuttamaan harmonian, jotta katsojalle jäisi hyvä mieli.
Lost kuitenkin käsitteli isoja teemoja elämän merkityksestä, kohtalosta, joissa oli mukana kädenvääntöjä uskon ja logiikan sekä hyvän ja pahan välillä. Koko paketin paketoiminen tyydyttävällä tavalla ilman suuria kannanottoja oli mahdotonta. Tämän voi parhaiten ymmärtää, jos sarjan lopetusta, kirkossa seisomista ja halailua miettii tarkemmin: mitä tiettyjen hahmojen läsnäolo ja poissaolo tarkoittavat?
Michael ja Walt eivät ole paikalla, mutta Rose ja Bernard sen sijaan ovat siitäkin huolimatta, että he vasta muutamaa jaksoa aiemmin kertoivat, ettei muiden selviytyjien välinen draama kiinnosta heitä. Sayid muuttui sydämettömäksi pahan kätyriksi Miehelle mustissa, mutta hän saa halauksen ja onnellisen lopun? Jos Sayid pääsi “viimeiselle halaukselle”, miksi Benjamin Linus (upea Michael Emerson) joutuu istumaan ulkopuolella? Hän on vähintään yhtä traaginen hahmo kuin Sayid.
Ymmärrän hyvin, miksi Lostin temaattinen pohja ja uskottavuus mureni aivan loppumetreillä, mutta se ei anna syytä ohittaa täysin sarjan perintöä ja asemaa tv-historiassa.
Yhteenveto: tv-ruudun äärellä
Muistan hyvin sen, kun Lostin pilotti esitettiin 2004, koska olin monen muun katsojan tavoin välittömästi koukussa. Sarja merkitsi itselleni jotain aivan ennenkuulumattoman uutta ja ihmeellistä, kun ennen Lostia en ollut seurannut mitään tv-sarjaa yhtä innokkaasti ja intohimoisesti. Odotin joka torstai uutta jaksoa kuumeisesti. Pökköä pesään tuli tietysti siitä, että sarja oli ensimmäinen aikuisille suunnattu mysteerisarja, jota sain seurata televisiosta herkässä 13-vuoden iässä.
Kun nyt palasin viime vuonna 20. juhlavuoden kunniaksi sarjan pariin katsomalla sen uudestaan alusta loppuun, hämmästyin, miten paljon muistin tapahtumia ensimmäiseltä neljältä tuotantokaudelta – ja miten paljon asioita tapahtuu niiden aikana. Oli erikoista, että viidenneltä ja kuudennelta tuotantokaudelta en muistanut paria poikkeusta lukuun ottamatta suuria juonikuvioita juuri ollenkaan.
Sarja on pääosin kestänyt aikaa hyvin, mitä nyt digitaaliset erikoistehosteet ovat nykystandardien näkökulmasta hieman vanhentuneita. Pahimmillaan ne pistävät vain vähän silmään, koska niitä ei sarjassa oikeastaan käytetä kuin satunnaisesti. Havaijin kuvauspaikat tarjoavat niin hyvät puitteet, ettei muita tehosteita useimminkaan tarvita. Suurin vaikutus on sillä, että Lostia todellakin kuvattiin oikeassa sademetsässä.
Suoratoiston ja Netflixin aikakaudella on monen sarjan kohdalla jäänyt unholaan se, miten paljon Lostin kaltaiset tv-sarjataidosti hyötyivät jakso kerran viikossa -rytmistä. Jaksojen julkaisu rauhallisella tahdilla antoi katsojille aikaa keskustella sarjan tapahtumista kahvihuoneissa – tai minun tapauksessani koulussa välitunneilla.
Toinen suoratoiston ja “vanhojen” tv-sarjojen välinen ero, joka nousi Lostia katsoessa, oli tv-sarjan omat tarinankerronnalliset lainalaisuudet.
Ennen vanhaan, kun tv-sarjat vielä tulivat tv-lähetyksinä, jaksot piti rakentaa tiettyyn muottiin. Tämä johtui mainoskatkoista. Toisin sanoen, jos katsoja haluttiin pitää mainoskatkon ajan kanavalla, draaman piti nousta cliffhangeriin juuri ennen mainoskatkoa. Netflixin kauttakin katsottuna nämä mainoskatkojen paikat olivat edelleen olemassa.
Omalla tavallaan, katsojan näkövinkkelistä käsin mainoskatkojen puute on hyvä asia, koska kuka niitä nyt oikeasti jaksaa, jos ei ole aivan pakko. Mutta vastavuoroisesti nykyisin draama- tai jännityssarjoja ei rakenneta samalla tavalla.
Kun puhutaan tv-sarjoista “kahdeksan tunnin elokuvina”, tarkoitetaan juuri tätä.
Nykysarjoista puuttuu samanlainen, vanhoille tv-sarjoille ominainen ryhti, joka piti tempoa ja toimintaa yllä. Nykyään suoratoistopalveluiden sarjoissa ei ole jaksojen sisälle rakennettuja huippuja, koska ei ole raja-aitoja sanelemaan draaman nousuja ja laskuja.
Joskus vanhan tutun äärelle palaaminen voi auttaa näkemään nykyhetken ratkaisut uudessa valossa. Lost tarjosi juuri tällaisia hetkiä ainakin minulle.
Sen vielä sanon, että olin ehtinyt unohtaa, miten Lost osasi naureskella tarvittaessa itselleen omalla tavallaan ja revitellä tutulla kaavallaan yllättävästi.
Kolmannen kauden neljästoista jakso Expose esimerkiksi kertoi Paulon ja Nickin tarinan, joka kertaa koko sarjan siihen astiset tapahtumat näiden “uusien” hahmojen näkökulmasta ikään kuin he olisivat olleet alusta asti sarjassa mukana taustalla. En halua paljastaa jaksosta sen enempää, jos et sattumoisin muista sitä.
Joka tapauksessa suosittelen katsomaan Lostin uudemman kerran, jos ei muusta syystä niin ainakin nostalgia-arvosta. Tai jos et ole sarjaa vielä nähnyt, niin se on varsin kelvollinen klassikkosarja katsottavaksi. Hyvässä ja pahassa, se on oman paikkansa ansainnut.
Onnea Lost 20 v!
Ville Vuorio – Leffahamsteri
Sarja on katsottavissa Netflixissä.