Aurinko ja helle sen kuin vain jatkuvat, mikä sopii minulle vallan mainiosti. Tämä päivä on nimittäin yksi odotetuimmistani: Stephen Frearsin Philomena (2013) ja Hayao Miyazakin Kaze Tachinu (The Wind Rises; 2013) esitettäisiin vihdoinkin! Reportterit ovat kovasti odottaneet päästä iskemään kyntensä näihin elokuviin, joten päätin siis tulla hyvissä ajoin vanhaan tuttuun Palazzo del Casinòon varmistamaan paikan itselleni.
Stephen Frears tunnetaan parhaiten The Queenin (2006) ohjaajana. Helen Mirren voitti siitä Oscarin parhaasta naispääosasta. Frearsin uudessa teoksessa, jonka on käsikirjoittanut tunnettu brittikoomikko Steve Coogan, pääosassa loistaa Dame Judi Dench. Jo etukäteen moni arveli roolin mehukkuuden vuoksi, voisiko Dench olla Oscar-peleissä mukana tänä vuonna. Jos kriitikkojen reaktioista voi mitään sanoa, niin vastaus on suuri ’kyllä’.
Kun BBC:llä työskentelevä Martin Sixsmith (Steve Coogan) joutuu keskelle skandaalia ja menettää työpaikkansa, hän päättää palata juurilleen journalismin pariin. Eräässä juhlassa hän törmää Philomenan tyttäreen (Anna Maxwell Martin), joka saa vastahakoisen Martinin kirjoittamaan artikkelin äidistään. Vuosia sitten, kun Philomena (Dench) oli nuori, hän tapasi miehen karnevaalissa. Lyhyt romanssi syttyi, ja pian vauva putkahti kuvioon. Nunnaluostarissa asuva Philomena laitettiin pakkotyöhön syntinsä vuoksi. Vaikka hän sai tavata lastaan, sitä ei kestänyt kauan: nunnat antoivat Philomenan lapsen adoptoitavaksi. Yhdessä Philomena ja Martin lähtevät matkalle selvittämään, mitä lapselle on tapahtunut.
Yksinkertaisen vahva ja tositapahtumiin perustuva tarina tuo synkkiä faktoja esiin katolisesta kirkosta, mikä takia Stephen Frears vitsailikin pressitilaisuudessa, että hän haluaa uuden paavin näkevän Philomenan. Alexandre Desplatin musiikki korosti hallittu sentimentaalisuutta ja kevytmielisyyttä, jotka ovat elokuvan ytimenä. Näytös keräsi monet itkut ja naurut. Tästä voi kiittää pääosin Judi Denchiä, joka näyttelee upeasti lapsensa menettänyttä äitiä. Lehdistö pitää häntä suosikkina parhaan naispääosan palkinnosta festivaaleilla. Palkinnot eivät kuitenkaan ole hurmaavan Denchin mielessä: häntä kiinnostaa vain kuvailla aitoa Philomenaa mahdollisimman todenmukaisesti ja tuoda hänen traaginen tarinansa julkisuuteen.
Syötyäni italialaisen prosciutto paninin minulla oli vielä aikaa tapettavana ennen Kaze Tachinun näytöstä. Odotellessa hyppäsin siis ensimmäiseen saliin, joka tuli vastaan. Täten sain uuden tuttavuuden monilahjakkaasta Cherien Dabisista. Lena Dunhamin tapaan Dabis on näyttelijä, ohjaaja, tuottaja ja käsikirjoittaja. Hän on nimikkoroolissa May in the Summerissa (2013), tarinassa joka kertoo New Yorkissa kasvaneen Mayn häävalmistelusta ja rikkoutuneen perheen jälleentapaamisesta. Lähi-idän politiikkaa sivutaan, kun paikkana on Amman ja perhe on kansainvälinen – Mayn isä amerikkalainen (Bill Pullman), äiti jordanialainen (Hiam Abbass) ja kihlattu palestiinalainen Ziad (Alexander Siddigin). Huumorin ja romantiikan avulla salaisuudet pursuavat esiin ja hahmot onnistuvat löytämään oman itsensä, joskin juonenkäänteet eivät tule suurina yllätyksinä varmasti kenellekään. 90-luvun romanttisia komedioita tulee ikävä.
Ilta koittaa, mikä tarkoittaa päivän viimeistä näytöstä – ainakin minulle. Hayao Miyazakin Kaze Tachinuun kertoo vuosikymmeniä kattavan tarinan pojan haaveesta suunnitella lentokoneita. Fantasiaa tällä kertaa ei ole odotettavissa. Sen korvaa realismi: Kanton maanjäristys (1923), toinen maailmansota ja monet muut synkät asiat ovat keskeisessä roolissa muuten kirkkaassa ja värikkäässä elokuvassa. Elokuva olisi ihan yhtä hyvin voinut olla live actioniä, kun kerran niin todenmukaisesti kerrottu tarina on kyseessä.
Olin valmis kovastikin tykkäämään Kaze Tachinusta. Valitettavasti minulle jäi ristiriitaiset tunteet näytöksestä. Elokuva on mielestäni hieman liian pitkä ja käy paikoitellen tylsäksi. Musiikki ja animaatio ovat kuitenkin taattua tyylikästä Miyazakia. Kaze Tachinusta paisuu ulos kulttuuri, lapsenomaisuus ja japanilaisuus. Jossain vaiheessa jopa Moulin Rouge! (2001) tuli mieleen. Juttelin jälkikäteen yhden thaimaalaisen journalistin kanssa, joka ei myöskään ollut varma mielipiteestään. Vaikka hän tykkäsi elokuvasta, hän kertoi kuinka kyllästyttävää on, että Miyazakin elokuvat ovat aina täynnä ”hyviä” hahmoja. Olisi kuulemma virkistävää, jos pahiksiin keskityttäisiin. Osittain olen samaa mieltä. Tosin, jos näkökanta olisi erilainen, elokuva ei olisi enää tuttua Miyazakia. Luulenpa siis, että loppujen lopuksi odotukseni eivät vain olleet kohdallaan, fantasiaa kun odotin.
Sean Ryan
Lue myös:
Venetsian elokuvajuhlat – osa 1
Venetsian elokuvajuhlat, päivä 2 – romantiikkaa, huumoria ja ultraväkivaltaa
Venetsian elokuvajuhlat: Nicolas Cagella vihdoinkin kunnon rooli