Festivaalin ensimmäiset näytökset alkavat noin yhdeksän paikkeilla, viimeiset kymmenen jälkeen. Ei siis tarvinnut kiirehtiä, vaikka haluaisikin nähdä niin paljon elokuvia kuin mahdollista.
Toiselle päivälle en ollut suunnitellut juuri muuta kun meneväni katsomaan Tracksin ja sen pressitilaisuuden, minkä jälkeen sitten valitsisin umpimähkään elokuvia. Tilaisuus alkoi vasta 14:30, joten minulla oli aikaa tutkia festivaalin miljöötä tarkemmin. Elokuvia näytetään yhdeksässä eri salissa, tosin jotkut ovat varattuja tietyille ihmisille. Esimerkiksi Excelsior-hotellissa, joka on yhteistyökumppani Mostran (festivaalin) kanssa, on sali varta vasten levittäjille. Excelsiorissa järjestetään Maseratin avustuksella myös illallisia ja muuta jännää kutsuvieraille.
Tracks kertoo Robyn Davidsonin tarinan: hän matkasi läpi Australian, yli 2 700 km, kumppaneinaan pelkästään koira ja neljä kamelia. Pressitilaisuus järjestettiin ennen päivän näytöstä. Paikalla olivat elokuvan ohjaaja John Curran, tuottajat Emile Sherman ja Iain Canning sekä päätähti Mia Wasikowska kuten myös Robyn Davidson, joka kirjoitti Tracks-kirjan. Pressillä riitti kysyttävää. Davidson selitti kuinka hän kasvoi henkilönä, ja kuinka hänen kokemuksensa oli muuttanut häntä suuresti. Hänen mielestään Wasikowska oli sopiva rooliin, ja hän huomautti kuinka samanlainen retki olisi hyvin erilainen nykypäivänä GPS:n ja satelliittipuhelimen avulla.
Valitsin katsottavaksi japanilaisen Jigoku de naze warui (Why Don’t You Play in Hell?). Vaikka ohjaaja Sono Sion on hyvinkin suuri nimi Japanissa, hän oli minulle uusi tuttavuus . Siksi varmaakin elokuva oli aikamoinen shokki. Jigoku de naze waruin ytimessä on ryhmä nuoria jotka haluavat tehdä hienon elokuva, ja he rukoilevatkin elokuvajumalaa toteuttamaan haaveen. Samaan aikaan kahden yakuza-gangsteriryhmän välillä alkaa sota. Luonnollisesti, ajan myötä, elokuvantekijöiden ja gangstereiden tiet kohtaavat ja räiskettä riittää. Leffassa on romantiikkaa, huumoria (erästä mainoslaulua lauletaan jatkuvasti), kateutta ja ultraväkivaltaa. Väkisinkin tuli Tarantino mieleen, mikä varmaan oli tarkoituskin: yksi hahmoista pukeutuu samaan keltaiseen asuun kuin Uma Thurman Kill Billissä. Suuresti nautittava ja hienoja roolisuorituksia täynnä oleva elokuva ei saata sopia kaikille, mutta jos osaa pitää mielen avoimena eikä säiky verta, niin edessä on hyvä kokemus.
Olin suunnitellut meneväni katsomaan Tracksin heti Jigoku de naze waruin jälkeen, silloin ei tarvitsisi edes vaihtaa salia. Harmi vaan, että en päässyt sisään: näytös oli varattu pelkästään lipun ostaneille. Läksin siis hosteliin päin; Tracks opetti kuinka elintärkeää on suunnitella etukäteen mitä menee katsomaan ja pitää silmät tarkkana. Muuten saattaa jäädä haluttu leffa välistä.
Sean Ryan