Todetaanpa jälleen kerran se itsestään selvä asia: Denis Villeneuve on scifi-nero, poikkeuksellinen visionääri ja erityislaatuinen auteur-ohjaaja. Villeneuven elokuvat eivät kuitenkaan sovi kaikille katsojille. Ne ovat viipyileviä, filosofisia ja runollisia. Kuvat ja äänet ovat Villeneuvelle yhtä tärkeitä kuin sanat. Villeneuve tekee omaehtoista ja ennen kaikkea itsensä näköistä kuva- ja äänitaidetta.
Uskallan väittää jo nyt, että Dyyni floppaa taloudellisesti aivan kuten Blade Runner 2049:kin. Älykäs tieteisfiktio on hankala genre myydä massoille, ja nyt Dyynillä on vielä vastassaan korona-ajan vaikeudet. Lippukassoja on hankala valloittaa, vaikka elokuva olisi kuinka hyvä.
Villeneuve on kritisoinut näkyvästi Warner-studion hybridijulkaisustrategiaa, jossa vuoden 2021 elokuvat julkaistaan samanaikaisesti sekä teattereissa että HBO Max -suoratoistopalvelussa. Ohjaaja on jopa sanonut, että tämän takia kaikki Dyyniin liittyvät universumi- ja jatkohaaveet voidaan haudata.
Frank Herbertin luoman scifi-kirjasarjan pohjalta on vaikea tehdä elokuvaa. David Lynch yritti sitä 1980-luvulla. Studio pilasi Lynchin megalomaaniset haaveet ja leikkasi elokuvasta parituntisen pökäleen. Villeneuve tiedostaa nämä haasteet. Senpä takia hän on jakanut ensimmäisen kirjan kahteen elokuvaan. Tarina jää kesken, joten toivottavasti jatko-osa tehdään.
Ensimmäisessä osassa ehditään lähinnä tutustua Atreidesin perheeseen (Timothée Chalamet, Rebecca Ferguson, Oscar Isaac) ja sen lakeijoihin (Jason Momoa, Josh Brolin), Harkonnenien suvun (Stellan Skarsgård, Dave Bautista) sotavoimiin sekä Arrakis-planeetan alkuperäiskansaan fremeneihin (Javier Bardem, Zendaya). Soppaa hämmentävät myös mystinen Bene Gesseritin sisarkunta (Charlotte Rampling) sekä galaktinen Avaruuskilta.
Keisari lähettää Atreidesin suvun jatkamaan Harkonnenien käynnistämää rohdon riistokorjuuta Arrakis-planeetalla. Universumin arvokkainta ainetta, psykoaktiivista rohtoa tarvitaan intergalaktista avaruusmatkaamista varten. Fremeneiden sissijoukkoja vastaan vuosikausien ajan taistellut Paroni Harkonnen ei aio sulattaa Keisarin määräystä, vaan käynnistää jättimäiset valmistelut takaisinpaluutaan varten.
Herbertin Dyyni (1965) on toiminut inspiraationa George Lucasin Tähtien sodalle. Löytyypä sen poliittisesta suhmuroinnista samankaltaisuuksia myös vaikkapa George R. R. Martinin Tulen ja jään laulun kanssa. Dyynin feodalistisessa universumissa valtaa pitävät eliitti sekä monopoleja omistavat sotaisat mahtisuvut. Hierarkian kärjessä on jumalkeisari. Herbertin universumin ytimessä sykkivät murhaavat ideologiat ja ismit, jotka ovat saaneet vaikutteensa todellisesta maailmasta.
Villeneuven Dyyni on aikuiseen makuun suunnattu galaktinen tieteisooppera, joka on aivan pakko nähdä elokuvateatterissa. Se on totinen ja hitaasti etenevä scifi-jättiläinen. Elokuvan teräksenharmaa maailmankuva on nihilistisen synkkä ja raaka. Maailmasta puuttuu ilo. Hans Zimmerin säveltämä, mahtipontisesti soiva soundtrack tukee elokuvan ankaraa kuvastoa korviaraastavan täydellisesti.
Villeneuve on yrittänyt parhaansa tuodakseen Herbertin jättimäisen luomuksen valkokankaille. Käsikirjoitus on kuitenkin melko tukkoinen, eikä Villeneuven seesteinen tyyli anna varsinaisesti tilaa syvemmälle sukellukselle Herbertin uskonnollis-filosofiseen maailmankaikkeuteen.
Dyyni on upean näköinen elokuva, mutta se olisi tarvinnut enemmän mittaa taustatarinan kertomista varten. Kaksi ja puolituntisenakin se on lähes mestariteos, mutta jotain jää uupumaan. Toivottavasti jatko-osa täydentää puuttuvia palasia.
Niko Ikonen