Oli jo korkea aika, että arkkitehtuurin ja muotoilun jättiläinen sai oman dokumenttielokuvansa. Parasta on, että Virpi Suutarin dokumentti tekee kohteelleen kunniaa ja näyttää yhtä hyvältä kuin neron omat mestariteokset.
Akateemikko Alvar Aalto (1898–1976) on kansainvälisesti tunnetuimpia suomalaistaiteilijoita. Hänen rakennuksiaan on nähtävillä ympäri maailmaa, ja varmasti suuri osa Suomen turismista on yksinomaan Aallon ansiota.
Aalto kertoo pääasiassa Alvarin uran kautta tämän ja arkkitehtivaimo Aino Aallon (1894–1949) elämästä, mutta se näyttää katsojalle myös ihmiset taiteilijoiden takaa. Henkilökohtaisten kirjeiden kautta päästään lähemmäs Aaltoja persoonina ja esitellään taiteilijoiden rentoa avioliittoa.
Molemmat olivat suurempia toistensa seurassa ja kummankin kädenjälki näkyy myös toisen töissä, oli kyse sitten rakennusten arkkitehtuurista tai tuolien muotoilusta. Ainon kuoleman jälkeen Alvar nai Elissa Aallon (os. Mäkiniemen), mikä osoittautui tärkeäksi liikkeeksi myös Aallon myöhempää uraa ajatellen.
Dokumenttielokuvana Aalto on suorastaan designpornoa, josta ei saa tarpeekseen. Tärkeintä visuaalista antia on rakennuksia tarkasteleva, paikoin hyvinkin kekseliäs ja yksityiskohtia esiin tuova kuvaus, joista kiitos kuuluu kuvaajatrio Heikki Färmille, Jani Kumpulaiselle ja Tuomo Hutrille.
Katsojille esitellään muun muassa visionäärinen Paimion parantola, monien suotta parjaama Finlandia-talo sekä tietysti kokeellinen Villa Mairea. Kotimaan kohteiden lisäksi dokumentissa matkataan myös maailmalla, esimerkiksi Viipurissa, Venetsiassa ja Cambridgessa.
On tärkeä huomioida, että Aallon kohtalo oli sama, kuten monen muun kansainvälisen taiteilijan: vaikka kuinka todistaisi itseään lukuisia kertoja uudelleen, kukaan ei ole profeetta omalla maallaan. Arkkitehdille kävi samoin, kuten monissa epäonnisissa suhteissa voi käydä – häntä alettiin pitää itsestäänselvyytenä.
Aallon projektit kokivat vastustusta erityisesti hänen myöhemmällä urallaan. Mestari joutui siirtymään syrjään nuorempien arkkitehtien ja suunnittelijoiden edestä. Aalto ei ollut enää muotia. Suomen tappio oli kuitenkin muiden maiden voitto, sillä Aallolle tuntui aina riittävän kysyntää ulkomailla.
Tuttavapiiri oli laaja ja nimekäs. Aina sveitsiläisranskalaisesta Le Corbusierista, ehkä maailman tunnetuimmasta ja arvostetuimmasta arkkitehdistä, raharikkaaseen yhdysvaltalaiseen Rockefellerin sukuun.
Kansainvälinen on myös elokuvassa kuultava asiantuntijoiden ja tutkijoiden joukko, mikä antaa tuoreempaa perspektiiviä aivan eri tavalla kuin oman taidehistoroitsijamme Göran Schildtin kirjoitukset ja haastattelut, jotka ovat aina olleet Suomessa näkyvin tulkinta Aallon taiteesta.
Tyyliltään Aaltoa voi pitää hengenheimolaisena viime vuosien parhaimpiin dokumentteihin lukeutuvalle McQueenille (2018). Myös Suutarin elokuvassa arkistokuva, tämän päivän haastattelut sekä tarkat ja viipyilevät kuvat mestariteoksista yhdistetään upeaan musiikkiin, joka Aallossa on Sanna Salmenkallion käsialaa.
Dokumentit ovat parhaimmillaan silloin, kun osaavat tekijät löytävät toisensa ja monista hienoista palasista syntyy enemmän kuin osiensa summa. Sama pätee myös Aallon arkkitehtuuriin, joka syntyi yhteistyön hedelmistä.