James Grayn uusi scifiseikkailu on loppuun asti hiottu, mutta välillä se yhtä puoleensavetävä kuin päähenkilönsä Roy. Brad Pittin esittämä astronautti matkaa läpi maailmankaikkeuden löytääkseen, kyllä, kauan kadoksissa olleen isäpappansa (Tommy Lee Jones) ja pelastaakseen planeetan inhoilta sähköpurkauksilta. Royn pokka pitää jopa hänen ollessaan putoamassa tyhjyyteen maailman suurimmalta antennilta. Esimiehet ihailevat luonteenpiirrettä olettamatta heti, että se voisi olla merkki milloin tahansa räjähtämään valmiista patoumista.
Pitt yksinkertaisesti kieltäytyy muuttamasta ilmettään koko elokuvan aikana. Toisaalta, hän on avaruudessa. Ehkä naama toimii siellä sillä tavalla.
Gray on outo ohjaaja tällaiselle tarinalle. Hän ei ole koskaan saanut aikaiseksi hittiä huolimatta aikaisemmistakin a-listan yhteistyökumppaneistaan: Two Loversin Joaquin Phoenixista The Immigrantin Marion Cotillardiin. Sehän ei sinänsä ole rikos, ja ehkä Ad Astra on hänen kauan odotettu menolippunsa tähtiin. Sitä tarkoittaa myös elokuvan nimi, joka on latinaa, koska kyseessä on vakava elokuva. Mutta että edes näin täyteen tungettu tarina ei etene kunnolla, menee hänen piikkiinsä. Maantieteellisesti se kyllä etenee ihan joka paikkaan Kuusta Marsin kautta Neptunukseen. Tälle elokuvalle aurinkokuntakaan ei ole tarpeeksi suuri.
Pittin loputon kertojaääni voi tuoda hyväntahtoiselle katsojalle film noir -viboja, vähemmän anteeksiantavaa se vain ärsyttänee. Pohdiskelut pojista ja isistä, historiasta ja tietty hänestä itsestään ovat niin täynnä painavaa asiaa, että välillä on vaikea olla hymähtelemättä. Yllättävä, suora viittaus unohdettuun Space Chimps -klassikkoon sai nauramaan ääneen.
Nauru kuitenkin tukahtuu nopeasti, kun tajuaa, että monien elokuvantekijöiden julkisesti luvatessa olevansa enää käyttämättä ’miestä vartova vaimo / tyttöystävä / tytär’ -kliseetä, Gray on palkannut Liv Tylerin juuri siihen rooliin. Tyler odotti tarpeeksi pitkään jo Armageddonissa ja tekee nyt saman Royn kaiken kärsivänä naisena. Tina Fey ja Amy Poehler kuvailivat Gravitya tarinaksi siitä, kuinka ”George Clooney ennemmin ajelehtii avaruuteen kuin viettää yhdenkään lisäminuutin ikäisensä naisen seurassa”. Nyt siihen voisi lisätä: ”tai naisen yleensä, ellei tämä satu olemaan kätevästi paikalla osallistuakseen merkityksettömään keskusteluun kadotakseen sitten kuvasta”.
Yksi asia on kuitenkin sanottava: Ad Astra näyttää upealta, vaikka tuntuukin lainailevan Roger Deakinsin syviä oranssin sävyjä Blade Runner 2049:stä. Mutta spoilaamatta mitään on pakko sanoa, että elokuva tuntuu vähän siltä kuin mitä Donald Sutherlandin hahmolle tapahtuu: lyhyesti sanottuna, ei juuri mitään. Siellä täällä on hienoja hetkiä, avaruusmatkailusta on riisuttu tavanomainen loistokkuus ja korvattu se kaupallisten lentojen väsyttävällä ennalta-arvattavuudella. Mahdollisuus valloittaa uusi planeetta typistyy vain yhdeksi uudeksi lomakuvaksi.
Vaikka elokuvalla oikeasti on tärkeää sanottavaa miehisyydestä tai ihmiskunnan tarpeesta päästä yhä pidemmälle ja siitä usein maksettavasta kovasta hinnasta, sitä ei välttämättä kuule. Ei Pittin tasaisesta mutinasta.