Amazing Grace

GENRE , ENSI-ILTA 04.10.2019 TÄHDET

Elokuva, joka taatusti saa aikaan satoja spontaaneja laulusuorituksia suihkussa.

Tavallaan on täysin turhaa yrittää arvioida Amazing Grace -elokuvaa. Ei siksi, että se olisi huono, ei todellakaan. Mutta siksi, että se on taltiointi Aretha Franklinin kahden illan esiintymisestä babtistikirkossa vuonna 1972. Kyseinen esiintyminen päätyi levytykseksi Amazing Grace, kaikkien gospel-levyjen äidiksi. Taltiointi on juuri sitä, se ei yritäkään nähdä muuta kuin esityksen, ei yritä ”ymmärtää” naista sen takana tai analysoida hänen merkitystään. Se vain mahdollistaa kuuntelemisen. Tämä on nähtävä kuullakseen, niin ristiriitaiselta kuin se voi tuntuakin.

Visuaalisuudella ei niinkään ole väliä, sillä rehellisesti sanottuna se on ankea, ja nimenomaan pahojen teknisten virheiden vuoksi Sydney Pollackin (saman, joka antoi meille Parhaat vuotemme ja Tootsien) materiaalia ei ole nähty aikaisemmin. Vaikka Pollack oli tehnyt jo Ammutaanhan hevosiakin -elokuvan, hän oli kokematon eikä käyttänyt klaffia, mikä teki kuvan ja äänen sovittamisen tuolloin mahdottomaksi. Diiva itse kielsi näyttämästä materiaalia, ja seurasi pitkä oikeustaistelu, mikä tekeen elokuvan katsomisen nyt hieman kiusalliseksi.

Vaikuttaa oikeasti siltä, että asianosaiset ovat kärsivällisesti odottaneet kaikkien konfliktin osapuolien kuolemaa: Pollack vuonna 2008, Franklin 2018. Ja kuka lopulta ansaitsee krediitit siitä? Pollack, joka kuvasi sen vain tehdäkseen siitä katsomiskelvotonta vuosikymmeniksi? Leikkaajat, jotka yrittivät saada tolkkua tuntikausien hylättyyn materiaaliin? Tuottajat, jotka vihdoin saivat valmista aikaan – vastoin Franklinin toiveita?

Kaiken edellä sanotun jälkeen on todettava, että dokumentti on yllättävän kiehtova. Siinä näkee hien, siinä näkee ponnistelun, siinä näkee hitto vie Mick Jaggerin yleisön joukossa, näyttäen Franklinin äänen voiman tyrmäämältä. Se saa myös miettimään miten paljon nykyään pannaan painoa niin sanotulle esitykselle, jossa musiikki usein jää toiseksi tanssikuvioille ja Cirque du Soleil -tyyppisille temppuiluille.

Tässä ei tehosteita – erityisen vastaanottavaisesta yleisöstä huokuvaa energiaa lukuun ottamatta – käytetä. Vaatimaton tilaisuus suosii peittelemätöntä hengellisyyttä näyttävyyden sijaan. Aretha itse, no, osoittautuu ei kovin erityiseksi viihdyttäjäksi. Hän keskittyy vain musiikkiinsa antaen vain äänensä luoda kontaktin ihmisiin ympärillään.

Eikä ihme – uskovaiseksi julistautunut Franklin aloitti uransa gospelkuorossa kirkossa, jossa hänen isänsä toimi pastorina ja totesi sen toimineen oppilaitoksenaan ”niin nuorena laulajana kuin henkisiä arvoja tarvitsevana nuorena naisena”. Sovinnainen toteamus todennäköisesti kuvannee häntä parhaiten. Siinä mielessä Pollack kuvasi häntä ympäristössä, jossa hän lienee tuntenut olonsa kotoisimmaksi ilman tarvetta pitää show’ta pyörimässä; istumassa oikeassa paikassa, laulamassa juuri oikeat laulut.

Se tekee Amazing Gracesta lähes uskonnollisen elokuvan. Välillä on vaikea sanoa ovatko ihmiset tulleet palvomaan Jeesusta vai vanhaa kamuaan Arethaa – vai toista toisen kautta. Valitkaa itse.