Kolmas Ant-Man-elokuva saa kunnian käynnistää Marvelin elokuvauniversumin eli MCU:n viidennen vaiheen. Infinity-saagan jälkeen MCU on ollut hienoisessa sekasorrossa koronan aiheuttamien tuotantojen siirtymisten vuoksi, ja neljännen vaiheen suunnitelmia jouduttiin muuttamaan lennossa. Ant-Man and the Wasp: Quantumania on selvä pyrkimys laittaa uuden ison tarinakaaren palaset paikalleen – hyvässä ja pahassa.
Hyvää on se, että tarina vihdoinkin esittelee tulevien vuosien ison pahiksen, Kang Valloittajan, siinä missä muutamat aikaisemmat elokuvat ja tv-sarjat ovat keskittyneet avaamaan taustalla olevaa konseptia monista vaihtoehtoisista universumeista ja aikajanoista. Huonoa on, että samalla on menetetty jotain Ant-Man-elokuvien omia luonteenpiirteitä.
Kummassakin aikaisemmassa seikkailussa, vuoden 2015 Ant-Manissa sekä vuonna 2018 ilmestyneessä Ant-Man and the Waspissa, on jo vierailtu salaperäisessä, sub-atomisessa kvanttimaailmassa. Quantumania sijoittuu sinne käytännössä kokonaan.
Outoon maailmaan imaistaan koko edellisissä osissa esitelty uusperhe: Paul Ruddin esittämä Ant-Man ja hänen kumppaninsa Wasp (Evangeline Lilly) sekä jälkimmäisen vanhemmat, kokoa muuttavat puvut kehittänyt Hank Pym (Michael Douglas) ja edellisessä elokuvassa kvanttimaailmasta vuosikymmenien jälkeen pelastettu Janet van Dyne (Michelle Pfeiffer). Viisikon täydentää Ant-Manin Cassie-tytär, jonka roolin teini-ikäisenä on perinyt Kathryn Newton.
Selviää, että Janet on jättänyt kertomatta, että kvanttimaailmassa elää kokonaisia outoja kulttuureja. Syynä on se, että hän kohtasi siellä myös uhkan koko maailmankaikkeudelle, kaikki multiversumin todellisuudet hallintaansa haluavan ja niistä oman itsensä eri versioiden kanssa taistelevan Kangin. Nyt Kang on kaapannut viisikon saadakseen käsiinsä pakokeinonsa kvanttimaailmasta. Seuraavat pari tuntia ovatkin sitten pääasiassa siitä tappelemista.
Aikaisemmissa Ant-Man-elokuvissa kutistuvien ja kasvavien pukujen käyttö sai aikaan huikeita toimintakohtauksia. Ykkösosan Tuomas Veturi -kohtaus ja kakkosen keittiötaistelu ovat MCU-elokuvien klassikoita. Sellaisia on nyt turha odottaa. Vaikka ollaan subatomisessa maailmassa, puvut toimivat edelleen samalla tavalla, mutta hahmot pääasiassa vain muuttavat kokoaan ilman mielikuvituksen lentoa.
Kaikki mielikuvitus on käytetty kvanttimaailman ympäristöihin ja olentoihin, ja ne ovatkin sitten moninaiset. Jopa niin moninaiset, että katsoja lakkaa pohtimasta, onko kukaan tai mikään niistä tärkeä jatkon kannalta, vai ovatko tekijät vain menettäneet itsehillintänsä suorastaan sekasortoiseksi yltyvän cgi:n kanssa.
Mikä harmillisinta, samalla on menetetty aikaisempien osien huumoria, joka kiteytyi Ant-Manin rikolliskumppaneissa, pääasiassa Michael Peñan esittämässä Luisissa. He eivät ole uutuudessa lainkaan mukana. Koomikkona tunnettua Paul Ruddia ei tällä kertaa ole kreditoitu käsikirjoittajana ja se tuntuu. Käsikirjoittaja Jeff Loveness (Rick and Morty) pysäyttää välillä toiminnan pistääkseen hahmot sanomaan jotain, jonka selkeästi kuvittelee hauskaksi. Naurua useammin sanailu herättää lähinnä myötähäpeää.
Vanhat tutut sentään toimivat edelleen rooleissaan. Rudd kantaa vastuun vähäisestä keveydestä ja Michelle Pfeiffer tuo tuntua kovista panoksista. Se on tarpeen, sillä vaikka Jonathan Majors on vakuuttava Kang, hahmoa ja tämän voimia ei pohjusteta kunnolla. Hän vain pystyy tekemään mitä tahansa, mitä sattuu missäkin tilanteessa haluamaan.
Lopputekstien aikaisissa kahdessa lisäkohtauksessa pohjustetaan vuoroaan odottavia elokuvia ja sarjoja.
Jouni Vikman