Elokuvahistoriassa riittää vuonna 1978 julkaistun Naisen päivän (I Spit on Your Grave) kaltaisia kostoelokuvia, jotka leikkaavat usein melko brutaalisti eksploitaatiorainojen puolelle mässäillen gorella, raiskauksilla ja muilla julmuuksilla. Lähes aina niiden pääosissa on kaltoinkohdeltu nainen, joka janoaa veristä kostoa kuvottaville ja huonosti käyttäytyville miessioille.
I Spit on Your Graven vuonna 2010 ensi-iltansa saanut erinomainen remake onnistui uudistamaan genreä tuomalla siihen vielä alkuperäistäkin feministisemmän twistin. Sen jälkeen on ilmestynyt monia vastaavanlaisia elokuvia kuten Revenge (2019), The Villainess (2017) ja vaikkapa Oscar-ehdokkuuksiakin kerännyt Carey Mulliganin tähdittämä Lupaava nuori nainen (2020).
Army of One on helppo sijoittaa samaan kostogenreen, vaikka siinä ei olekaan eksploitaatiokulmaa. Itse asiassa Stephen Durhamin ohjaama, tuottama ja osittain käsikirjoittama elokuva on lähes kalkkuna esikuviinsa verrattuna.
Army of One on läpikotaisen epälooginen ja turhauttavan juoniaukkoinen. Sen kliseinen tarina etenee lähinnä onnekkaiden sattumusten kautta eikä niinkään tietyn ammatillisen taustan omaavan Brennerin (Ellen Hollman) taitojen avulla. Välillä elokuva aiheuttaa myös tahattomia naurunpyrskähdyksiä amatöörimäisten näyttelijäsuoritusten takia (käsityksen saamiseksi katsokaa Youtubesta ”A Scene From Troll 2”).
Käsikirjoitusta ovat rustanneet ohjaaja-tuottaja Durhamin lisäksi pääosanäyttelijätär-tuottaja Hollman sekä tuottajat Mary Ann Barnes ja David Dittlinger. Mukana on aivan liian monta kokkia sekoittamassa soppaa sakeammaksi.
Mitäpä jos jatkossa tehtäisiin sillä lailla järkevästi, että jokainen elokuvaan osallistuva ihminen ei hääräisi kaikkea sellaista, mikä ei luultavasti kuulu aivan siihen omaan osaamisalueeseen, niin säästyisimme tällaisilta tekeleiltä?
Halvalla tehty raina on kuitenkin yllättävän hyvännäköinen, vaikka toimintakoreografiat aiheuttavatkin hilpeyttä surkeudellaan. Jatkuvilla, viisi minuuttia aiempia tapahtumia toistavilla takaumilla elokuvaan on saatu myös tarpeeksi mittaa, jotta sen julkaisun voi perustella katsojille pokerinaamalla. Ilman takaumia mittaa olisi varmasti alle tunti.
Eräs toistuva hilpeyden aihe ovat pahisnäyttelijät. Elokuva tapahtuu USA:n junttilandiassa, keskellä pontikankeittäjien kansoittamia laajoja metsäalueita. Alueen white trash -metsäläisperheet ovat kuuluisia siitä, että perheen äiti on samalla sisko jollekin kymmenestä pojasta ja isäkin saattaa olla setä tai vaikkapa oma vaari tai miksei kumpikin.
Elokuvan kömpelöt pahisukkelit ovat bodattuja, sliipattuja ja selkein linjoin stylattuja rujon komeita hipsterimetsureita, joille on piirretty tusseilla huonoja tatuointeja. Tyypit näyttävät siltä kuin heidät olisi kärrätty kuvauksiin läheiseltä vapaaottelusalilta.
Noin 40 vuotta sitten Army of Onen pääosassa olisi ollut Sylvester Stallone, Arnold Schwarzenegger tai Bruce Willis – tai oikeastaan tämän luokan toimintarainoissa olisi ollut Jean-Claude Van Damme, Michael Dudikoff tai Steven Seagal. Nyt meillä on kauniita ja hoikkia blondeja vetämässä 150-kiloisia bodariäijiä turpaan. Gender swapiksi tällaista kutsutaan.
Se ei toimi ilman suuria käsikirjoitusmuutoksia.