Väljä ja tylsä remake ihan kelpo kuvasta. Käsikirjoitusta ei edes Nicolas Cagen näyttelijänkokemus auta, etenkin kun kokemus on piilotettu syvälle karsean tukan alle. Ennalta arvattavaa mäiskettä ei myöskään pelasta thaimaalainen miljöö, vaikka yritystä onkin.
Nicolas Cage on kovaluinen palkkamurhaaja Joe, joka on sulkenut sielunsa turhan syvämielisiltä mietteiltä. Hän lahtaa viileästi niin pahiksia kuin hyviksiäkin sopivan suurista summista. Mutta sitten Joe päätyy Thaimaan Bangkokiin, jossa tapahtuu kokonaista kaksi tuntuvaa tunnetason erehdystä: ystävystyminen ja rakastuminen. Moiset mokat suistavat surmasankarin saman tien raiteiltaan.
Oxide Pang Chunin ja Danny Pangin uudelleenlämmittely anniskelee lajinsa ja alkuperäisversionsa perusainekset: mäiskimistä, paiskimista, pakoa ja jahtaamista. Mutta mitään muuta se ei sitten anniskelekaan, esimerkiksi mitään uutta, kiinnostavaa tai ensimmäistä versiota paremmin tehtyä. Cagen hahmo yltyy ajoittain tilittämään tuskastuttavan paatoksellisia itsestäänselvyysmonologeja, joista filosofinen analyysi on kaukana. Ja sitten taas pamautellaan Bangkokia palasiksi.
Vaikka olisi kuinka ihastunut Nicolas Cagen ”ilmeikkyyteen”, ei se järin lohduta tässä unetuksessa. Etenkään, kun tyypistä on väsätty ihmeellinen liimaletti. Hiusmuotoilun ohella Cagelta on muotoiltu näyttelijän kyvyt tehokkaasti piiloon, ja vaikuttaakin siltä, että hänellä on kameroiden edessä yhtä tylsää kuin katsojilla kankaan edessä.
Ystävyys nuoren kriminaaliehdokas Kongin kanssa sekä romanttinen lähentyminen kuuromykkään apteekittareen ovat filkan käänteiden tekevää antia, mutta kumpikin osa-alue jää perikysymysten pintaraapaisuiksi. Joe herää herkkyyteen, mutta yllättävä rakkaustarina tuntuu päälle liimatulta ja epäuskottavalta riskinotolta seuraukset tietävältä tappoammattilaiselta. Kongin ja tanssijatyttö Aomin suhdetta taas ei syvennetä tarpeellisella tavalla, joten heidän henkiinjäämistaistelunsa ei herätä suurta kutkutusta. Myös murhien syyt ja seuraukset tuntuvat toisarvoisilta, ja jatkuva tussauttelu turruttaa.
Verrattuna ensimmäiseen, kerrassaan kelpoon Bangkok Dangerous -elokuvaan (1999), rooleja on käännetty ympäri ja samalla vesitetty motiiveja. Ensimmäisessä versiossa vastaan tulee mielenkiintoinen valinnan tilanne ystävyyden ja rakkauden välillä, kun taas tässä uutukaisessa jännitettä ei synny lainkaan. Moraalin etsiminen ja ennalta arvattava löytyminen eivät nekään ole loppuratkaisusta huolimatta missään määrin puhuttelevia teemoja. Alkuperäiselokuvassa päätappaja oli kiusattu kuuromykkä, jonka reaktiot olivat selitettävissä. Tässä Nicolas Cagen cooliuden varaan on yritetty kasata kaikki – mutta unohdettu, ettei Cage varsinaisesti ole kovin cool.
Jos rahalle on yritettävä etsiä vastinetta, suoriutuu Fonia näyttelevä Charlie Yeung roolistaan melko viehättävästi. Lisäksi thaimaalainen miljöö kelluvine kukkatoreineen, yökerhokimalluksineen ja katuvilinöineen on ihan kiehtova, vaikkakin synkkämieliseksi maalailtu. Norsut vaeltelevat vapaina ja buddhalainen harmonisuus häiritsee maksumurhia pahemman kerran.
Siis, norsut vaeltelevat vapaina? Come on!