Disney-animaatioiden renessanssikauteen lukeutuva Kaunotar ja hirviö (1991) on yksi studion rakastetuimmista elokuvista. Se palkittiin Oscarilla ikimuistoisesta musiikistaan ja sovitettiin pian myös näyttämömusikaaliksi. Live-näytelty uusintaversio voi siis arveluttaa etukäteen, vaikka esimerkiksi vastaavalla ajatuksella tuotettu Cinderella: Tuhkimon tarina (2015) oli yllättävän raikas uusintafilmatisointi vuoden 1950 klassikkoanimaatiosta.
Beauty and the Beast – Kaunotar ja hirviö on uskollinen esikuvalleen. Edes synkkyyskerrointa ei ole nostettu. Tuloksena on täydellinen satuelokuva. Beauty and the Beast suorastaan velloo rokokoon ja musikaalin ylenpalttisuudessa. Se antaa luvan kirmata ylängöllä kuin Sound of Musicissa, luvan pyörteillä rehevissä joukkokohtauksissa, se antaa Evan McGregorille luvan puhua älyvapaasti ranskalaisittan murtaen, onhan hän elävä kynttilänjalka nimeltä Lumiére. Kaunottaren ja hirviön ihanuus on tallella, mutta kaikki on suurempaa ja kauniimpaa.
Ikonisten musiikkinumeroiden uusversioiden puolestakaan ei tarvitse jännittää. Esimerkiksi Vieraamme (Be Our Guest) suorastaan puhkeaa kukkaan Busby Berkeley -tyylisenä ilotulituksena. Elokuva myös syventää hahmoja ja lisää tarinaan kerroksia. Sadusta on tehty useita kiehtovia tulkintoja, yhtenä merkittävimmistä Jean Cocteaun fantasiaelokuva (1946), jolle Disneyn tulkinnatkin ovat paljon velkaa. Tarina neidosta ja pedosta tunnetaan parhaiten ranskalaisen Jeanne-Marie Leprince de Beaumontin (1711–1780) kirjoittamana versiona. Kertomuksen on voinut lukea opettavaisena satuna nuorille tytöille, jotka joutuvat naimisiin vanhojen ukkojen kanssa; kärsivällisyys ja lempeys kuorivat esiin prinssin.
Sadun sovittaminen nykykatsojille vaatii kuitenkin omat kommervenkkinsä. Tässä elokuvassa onkin selvästi ponnisteltu kaunottaren Tukholma-syndrooman häivyttämiseksi. Kohtalaisen hyvin siinä myös onnistutaan, eikä vähiten roolituksen ansiosta: Emma Watsonin Belle on ilmestys. Hänen vilpitön ja vaatimaton ulosantinsa nostaa kaunottaren uudelle tasolle. Belleä määrittävät arvokkuus ja pelottomuus, korkea moraali ja kirjallisuuden tuntemus.
Ihanan ällö Gaston saattaa silti olla elokuvan mieleenpainuvin hahmo. Luke Evans suorastaan herkuttelee tyypillä, joka on uskomattoman täynnä itseään ja samalla kuitenkin kiusallisen tunnistettava. Uroon toveri Le Fou (suom. Töppö) tunnetaan nyt Disneyn ensimmäisenä julkihomona hahmona, jolle olisi suonut enemmänkin kuvaannollista lihaa luiden ympärille.
Elokuvan puolivälin jälkeen maagisuus hieman väistyy juonihakuisen puurtamisen tieltä. Lopussa yritetään – huonolla menestyksellä – vielä ratkaista sadun kinkkisin ongelma: petohan tuntuu ihmiseksi muututtuaan tylsältä ja lipevältä. Kaunotar ja hirviö on silti satuelokuvana täydellinen ja lajityypissään (äkillisiä laulunpurkauksia herättävä, ylenpalttisilla yksityiskohdilla herkutteleva prinsessatykitys) virheetön.