Chadwick Bosemanin pari vuotta sitten tapahtunut yllättävä kuolema pisti Marvelin ja Ryan Cooglerin eteen vaikean tehtävän. Jo käytännössä valmiina käsikirjoituksena pöytälaatikossa lymyillyt Black Panther -jatko-osa pitäisi kirjoittaa miltei kokonaan uudestaan.
Voin ilokseni todeta, että piru vie, leffan ohjaaja-käsikirjoittaja Coogler onnistui hommassa loistavasti ja valmis elokuva on tunteikas, voimakas ja tyylikäs tribuutti edesmenneelle näyttelijälle. Jo pelkästään elokuvan alkumetrit tuovat kyyneleet silmäkulmiin. Huhhuh.
Aikaisemman elokuvan päähenkilö T’Challan poismenoa käsitellään elokuvassa sopivissa määrin, eikä sen sisällyttäminen tarinaan tunnu missään vaiheessa turhalta tai pakotetulta. Itse liha elokuvan luiden ympärillä on kuitenkin sen suurvaltapolitiikkaan sitoutuva tarina, joka on aidosti kiinnostavaa seurattavaa. Lisäksi se tarjoaa oivan mahdollisuuden tuoda mukaan nerokas Riri Williams eli Ironheart, jonka roolissa toimiva Dominique Thorne on suhteellisen tuore nimi elokuvakentällä.
Elokuvan pahishahmona nähdään toinenkin uusi tuttavuus, Namor, jonka perimmäiset motiivit eivät missään vaiheessa ole geneerisen pahismaisia, vaan hahmo on pikemminkin väärinymmärretty. Vaikka Namorin ulkonäkö onkin paikoittain hieman huvittava pienine jalkasiipineen, ovat hahmo ja ennen kaikkea näyttelijä Tenoch Huerta niin karsimaattista katseltavaa, että pienille hupaisille yksityiskohdille antaa helposti anteeksi. Huertan hahmon tarina on traaginen, joten Namorin panoksen omalle kansalleen ymmärtää helposti.
Valtapelillä ja valtioiden välisillä suhteilla leikittely ei sinänsä ole mitään uutta Marvelille, mutta elokuvan eeppinen skaala tuo mukaan mielenkiintoisia ajatuksia ja etenkin huimaavan kauniita hetkiä niin dialogin kuin visuaalisenkin puolen saralla. Toki, kun mukana ovat jenkit ja salainen palvelu, on remmissä myös aiemmasta elokuvasta tuttu Martin Freemanin Everett Ross, joka toimii muuten aika vakavaeleisen elokuvan komediallisena kevennyksenä.
Kaiken sotilaallisen painostuksen ja pakotteidenkin keskellä Black Panther: Wakanda Forever on kuitenkin ennen kaikkea tarina T’Challan pikkusiskosta Shurista ja hahmoon kohdistuvista paineista, jotka vain kasvavat kasvamistaan, kun yhä useammat valtiot lähtevät jahtaamaan Wakandan merkkituoteena tunnettua vibraniumia. Se, mihin tarina lopulta johtaa, on ehkä arvattavissa, mutta matka päätöspisteeseen on todella herkullinen.
Letitia Wright on aivan uskomattoman hyvä roolissaan, joka oli vielä sarjan aiemmassa osassa varsin kevyt mutta kattaa nyt suurimman osan ruutuajasta. Hän todella osaa hommansa, ja paikoittain tuntuu jopa etuoikeudelta päästä seuraamaan hahmon kasvutarinaa.
Se, missä elokuva harmillisesti kompastelee, on sen kesto. Kaksi tuntia ja neljäkymmentä minuuttia todella tuntuu kahdelta tunnilta ja neljältäkymmenteltä minuutilta. Pienellä trimmauksella elokuva olisikin ollut liki täydellinen, sillä valmis teos tuntuu aavistuksen verran liian täydeltä ja laahaavalta.
Tunteikas, vahva ja loistokas. Sitä Black Panther: Wakanda Forever kuitenkin todella on. Se on heittämällä vuoden, ehkä kahdenkin, paras Marvel-elokuva ja jättää suuhun harvinaisen mukavan maun koko saagan ja eritoten Black Pantherin tulevaisuudesta. Muiden neljännen vaiheen tuotoksien epätasapainoisuuden jäljiltäkin ne vaikuttaisivat yhä olevan hyvissä ja osaavissa käsissä.
Niklas Tirkkonen