Maurice Ravelin Boléro on kappale, joka elää populaarikulttuurissa kuin hienostunut viini, se paranee vanhetessaan ja tupsahtelee yllättävissä paikoissa, kuten Jayne Torvillin ja Christopher Deanin vuoden 1984 olympialaisten taitoluistelunumerossa tai tämän vuonden japanilaisessa kauhuelokuvassa Exit 8. Mielenkiintoisinta Boléro-elokuvassa on nähdä kuinka maailmanlaajuiseen suosioon levinnyt kappale on tehty.
Ravel (Raphaël Personnaz) on omistanut elämänsä musiikin säveltämiselle, ja hän toimii myös kapellimestarina. Miehen suuren suosion johdosta balettitanssija Ida Rubinstein (Jeanne Balibar) pyytää tätä säveltämään balettiesitykseensä musiikin. Ravel ajautuu sitä työstäessään taiteelliseen blokkiin ja joutuu miettimään elämäntyötään ja ihmisuhteitaan nähden elämänsä aivan uudessa valossa.
Sinfonian käsitteleminen elokuvana on mielenkiintoinen valinta, sillä voisi olettaa sen käsittelevän geneerisesti elämäkertaa, taiteilijan syntymää ja kuolemaa. Tällä kertaa keskitytään kuitenkin säveltäjän aikuisikään ja itse kappaleen pienten palasten syntymiseen. Koska tarina on rajattu, tuntuu sen paljon tiiviimmältä henkilöhahmon tarkastelulta kuin mitä osasi odottaa. Vaikka päähahmo tuntuukin ajelehtivan paikasta toiseen ja sivuhahmojen olemassa olo palvelee ainoastaan teoksen syntyä, tuntuu elokuva koko kestonsa ajan jokseenkin tarkoituksenmukaiseltta.
Ravel itse näkee Boléro-teoksensa kontekstisidonnaisena teoksena, eikä missään vaiheessa kykene irrottamaan sitä baletista. Hän näkee sen enemmin taakkana. Taiteilijan näkemys on mielenkiintoinen ja herättää varmasti ristiriitaisia tunteita. Millä tavalla oman tekemisen tai oman mielipiteen kontekstisidonnaisuudella on väliä, ja millä eri tavoin taidetta voi huomioida tai nauttia?
Vaikka elokuva tuo pöydälle paljon mietiskelevää, sen kömpelyys ja lavastus paistaa koko elokuvan ajan läpi. Tyhjät kadut ja tarkoin rajattu kerrontatyyli tuntuvat rasitteilta, eikä juoneen tahdota päästä käsiksi. Draamaelokuvasta puuttuu tärkein elementti eli draama. Jos säveltäjän motivaatioihin ja muusaansa olisi perehdytty syvemmin, olisi se ollut mielekkäämpää katsottavaa.
Boléro on hyvin leikattu, se on yhtä musiikillisen kokonaisuuden kanssa. Teoksen suurin heikkous ja vahvuus on kapea ajankuva, joka käsittelee kappaleen luomista. Se kiusoittelee katsojaa pienin taustaäänin ja melodioin ennen kuin säveltäjä saa kappaleensa valmiiksi. Valinta toimii katsojasta riippuen. Minusta se toimiikin hienona audioelementtinä läpi elokuvan.
Werneri Pihlajamäki
Boléro -elokuvan traileri
