Carrie White on yhdysvaltalainen teinityttö, kömpelö ja syrjäänvetäytyvä koulutovereittensa syrjimä seinäkukkanen. Ankaraan ja rankaisevaan jumalaan uskova äiti on kasvattanut Carrien umpiossa, jossa suhde omaan kehoon ja muihin ihmisiin on vääristynyt tai jäänyt kehittymättä. Kun hän saa ensimmäiset kuukautisensa koulun suihkussa urheilutunnin jälkeen, tietäväisempien kanssasisarien pilkka kauhistunutta tyttöä kohtaan saa aivan uusia ulottuvuuksia.
Samalla pedataan tragediaa, sillä liikuntaopettaja langettaa koulukiusaajille rangaistuksen, joka katkeroittaa muutaman tyttöklikin johtajan ja saa toisaalta osan pohtimaan tapoja hyvittää tekonsa. Tämän seurauksena sosiaalisesta elämästä aikaisemmin syrjään jäänyt Carrie on yhtäkkiä koulun juhlien keskiössä – ja kostoa janoavan kiusaajan tähtäimessä. Puberteetti on kuitenkin tuonut äidin kammoaman veren kirouksen lisäksi myös lahjan: Carrie havaitsee hallitsevansa telekineettisiä kykyjä.
Chloë Grace Moretz osaa ulkoisesti esittää kömpelöä teiniä, mutta ei välttämättä ole paras valinta osaan. Katsoja ei voi unohtaa, että kokoon käpertyneenä ja tukka silmillä kävelevän hahmon esittäjä on oikeasti supersöpö Chloë. Kun hän astuu koulun juhliin, Carrie lunastaa paikkansa ympäristöstä, johon hänen olisi pitänyt kuulua aikaisemminkin. Iso osa vuoden 1976 version tragediaa oli, että Sissy Spacekin esittämä hahmo vain kuvitteli niin, ja kaiken näennäisestä onnellisuudesta huolimatta katsoja aisti tilan ja ihmisen välisen ristiriidan.
Toinen hienoinen mutta merkittävä ero aikaisemman ja uuden Carrie-elokuvan välillä on yliluonnollisten kykyjen esittely. Nykyään katsojat ilmeisesti tylsistyvät, ellei heille vähän väliä esittele voimien käyttöä. Mutta koska Moretz harjoittelee voimiensa käyttöä ja valikoi uhrejaan, se tekee hänestä murhaajan eikä Spacekin version vaistonvaraisella loukatun lapsen raivolla reagoivaa traagista hahmoa. Siinä missä Spacek tappaa ohimennen, Moretz-Carrie suorastaan pysähtyy kiduttamaan uhrejaan. Ehkä se on sitä mitä nykykatsoja kaipaa, mutta samalla kuolee sympatia hahmoa kohtaan.
Kimberly Peirce on periaatteessa mielenkiintoinen valinta uudelleenfilmatisoinnin ohjaksiin, sillä hän nousi kuuluisuuteen toisen äärimmäisen kiusaamiselokuvan, Boys Don’t Cry (1999) myötä. Naisena hän on ehkä liikaakin Carrien kelkassa. Hän ei alkuperäisen elokuvan ohjanneen Brian De Palman tapaan aseta hahmoa yhtä ilkeisiin tilanteisiin ja objektiivisen esineellistämisen kohteeksi. Toisaalta myös maailma on muuttunut, eikä 1970-luvun viattoman suorasukainen kuvamaailma enää ole tervetullut tämän päivän valtavirtaelokuvan kuvastoksi. Lisäksi uutuus vaikuttaa lähinnä tv-tuotannolta verrattuna De Palman mestarilliseen teokseen.
Elokuva saattaa toimia yliluonnollisia elementtejä sisältävänä teinidraamana niille, jotka eivät ole lukeneet Stephen Kingin kirjaa tai nähneet De Palman siitä ohjaamaa elokuvaa. Onkin ehkä epäreilua arvioida sitä suhteessa alkuperäiseen. Tuore sovitus on kuitenkin niin yksi yhteen edellisen version kanssa, että ihmetyttää miksi alkuperäisen elokuvan kynäilleen Lawrence D. Cohenin ohella edes mainitaan ketään muuta käsikirjoittajaa. Esimerkiksi sen sijaan, että uutuuteen olisi ohuen some-elementin lisäämisen ohella tehty jotain päivityksiä, hahmot toistavat 37 vuodessa vanhentuneita käytöstapoja ja pyytävät niitä sen jälkeen dialogilisäyksessä anteeksi!
Carrie (2013) -elokuvan traileri
Elokuvatraileri Filmtrailer.com in kanssa