Charlien enkelit: Kurvit suoriksi

GENRE ENSI-ILTA TÄHDET

Kesästä 2003 on hyvää vauhtia tulossa elokuvankatsojalle yhtä ongelmallinen kuin kesä 2001 oli. Hollywoodin bisneslogiikka toimii kuin partaveitsi, ja marssittaa kankaille tasaisesti viikon välein isoja, kalliita ja kovaäänisiä pintaliitotuotteita, joiden elinkaari on viikon mittainen ja yhtäläisyydet oikeiden elokuvien kanssa vähäiset. Hyvin nuoren katsojakunnan viihdyttämiseen ei tarvita paljoa, ja kun iso potti on saatu avausviikonloppuna kasaan, tulot romahtavat toisena viikonloppuna kun kankailla on jo uusi merkkituote.

Kolmen vuoden takaisen tv-sarjalämmittelyn Charlien enkelit jatko-osa on yksi niistä tämän kesän tuotteista, jonka arvottaminen perinteisen elokuvakritiikin keinoin on vaikeaa. Kyseessä kun ei oikeastaan edes ole elokuva, vaan rockvideokooste. Verrattuna muutamiin muihin kesän hitteihin se yrittää olla hauskempi, ja jos sitä lähdettäisiin kategorisoimaan voisi se kuulua farssikomedioihin siinä missä toimintapaukkuihinkin. Siihen on ladattu aimo annos itseironiaa, ehkä siksi että nauramalla itsekin omalle typeryydelleen se ikään kuin yrittää ostaa katsojansa puolelleen – don't laugh at me, laugh with me. Mutta onko tahallisesti huonolla ja vahingossa huonolla oikeasti mitään eroa?

Charlien enkelien juonesta on oikeastaan turha kirjoittaa eikä se sitä ansaitsekaan, koska eivät tekijätkään siihen ole panostaneet. Cameron Diazin, Drew Barrymoren ja Lucy Liun toimintasankaritrio mätkii jälleen itsensä läpi yhden täynnä loogisia aukkoja ja mahdottomuuksia olevan juonen tapaisen. He eivät epäonnistu missään ja pystyvät kaikkeen – minkäänlaista jännitystä ei siis ole odotettavissa. Heitä avustava koominen sidekick on tällä kertaa Bill Murrayn sijasta tummaihoinen Bernie Mac, joka summaakin elokuvan annin hienosti repliikissään: ”This is some bullshit!” (Suomenkielisessä käännöksessä: ”Tämä on ihan älytöntä.”)

Juonta tärkeämpää ovatkin toimintakoreografiat ja niiden taustalle sijoiteltu hittimusiikki. Matrixin tunnetuksi tekemää bullet time -tekniikkaa ylikäytetään väsymiseen saakka, ja oleellisia käänteitä vauhtikohtauksissa tehostetaan äkillisillä hidastuksilla; kommervenkki johon ohjaaja McG tuntuu aivan erityisesti ihastuneen. Toimintajaksot eivät palvele heikkoa tarinaa, joka pikemminkin roikkuu velttona niiden välissä.

Toimintajaksoja ei myöskään ole kirjoitettu kehittämään minkäänlaista aitoa vuoristoratameininkiä, jota seuraisi rystyset valkoisina. Sen sijaan ne ovat tehostetekniikan näyteikkunoita. Kun pahis hyppää täysillä ajavan moottoripyörän satulasta ilmaan, ampuu useita laukauksia takaa-ajajiaan kohti pää alaspäin ilmassa leijuen, ja sen jälkeen palaa takaisin pyörän selkään, ovat tehosteet saaneet aivan täydellisen selkävoiton vähäisimmästäkin kerronnallisesta järjellisyydestä. Toki kohdeyleisö ei sellaista välttämättä kaipaakaan.

Vauhtijaksojen taustalla rytkyy tietenkin kovaääninen nuorisomusiikki, jonka valinnoissa tekijät ovat osoittaneet onneksi hieman kekseliäisyyttä. Aivan uunituoreen hip hopin tai nu metalin sijasta monet hittikappaleet kurkottavat hiukan kauemmas menneisyyteen. Keskeisissä kohtauksissa soivat sellaiset 90-luvun nimet kuin The Prodigy ja The Chemical Brothers.


Aiheeseen liittyvät elokuvat