Elokuvien Beginners ja Vuosisadan naiset ohjaaja ja käsikirjoittaja Mike Mills palaa valkokankaille C’mon C’mon -elokuvalla, joka jatkaa ohjaaja-käsikirjoittajan mielenkiintoa tutkailla ihmisyyttä eri näkökulmista. Mikäli Millsin hitaamman puoleinen tyyli ja rönsyilevä, lähes juoneton tarinankerronta ei miellytä, C’mon C’mon tuskin voittaa katsojaa puolelleen.
Jokerista Oscarin pokannut näyttelijä Joaquin Phoenix esittää Johnnya, radiotoimittajaa, joka haastattelee lapsia heidän tulevaisuuden näkemyksistään. Johnny saa puhelun sisareltaan Viviltä (Gaby Hoffman), jonka kanssa Johnny ei ole ollut yhteydessä heidän äitinsä kuoleman jälkeen. Viv pyytää Johnnya huolehtimaan pojastaan, 9-vuotiaasta Jessestä (Woody Norman), kun Viv matkustaa huolehtimaan mielenterveysongelmien kanssa kamppailevasta ex-miehestään. Johnny suostuu ja parivaljakko seikkailee ympäri Los Angelesia ja tutustuu toisiinsa.
C’mon C’monin juoni on häilyvä käsite. Vaikka elokuvasta löytyy jonkin verran konfliktia, se on lähinnä sisäistettyä eikä välttämättä jotain mitä voi ratkaista, joten elokuva saattaa olla turhauttava katselukokemus. Juonen sijaan Mills tyytyy tarkastelemaan, tunnustelemaan ja makustelemaan hahmojaan; ihan kuin Mills olisi vain antanut Phoenixille ja Normanille perusajatuksen ja hahmohistorian ja laittanut kamerat pyörimään. C’mon C’mon tuntuu aidolta ja ihailtavan luonnolliselta, mutta siitä jotain irti saaminen riippuu katsojan avoimuudesta elokuvan tyylille ja Millsin epätavalliselle käsitykselle elokuvien teosta.
Phoenix on odotetusti ensiluokkainen ja nuori Woody Norman on lähes sensaatiomainen Jessen roolissa. Parilla on mainiota, ihanan arkista kemiaa keskenään; Jessen ja Johnny-sedän suhde on täysin uskottava ja aito ja sitä on ihana seurata. Hoffman on valloittava roolissa, jonka olisi toivonut olevan suurempi, sillä Jessen ja Johnnyn suhde on elokuvan mielenkiintoisempia elementtejä.
Millsin käsikirjoitus on monisävyinen ja -kerroksinen. Elokuvassa tapahtuu vähän ja puhutaan paljon; pikkuhiljaa katsojalle selviää miksi Johnny ja Viv eivät ole puhuneet vuoteen. Mills myös kuvaa vanhemmuutta ja lasten kanssa yksin pärjäämistä raikkaan rehellisesti. Jesse on ajoittain vaikea lapsi ja Johnnyn hermot meinaavat pettää, mutta elokuva ei varsinaisesti koskaan luiskahda draamaksi vanhemmuudesta.
Jokin elokuvassa silti mättää. Lähes kaksituntisen elokuvan lopussa ei tunnu odottavan minkäänlaista palkintoa tai suurta oivallusta. C’Mon C’mon on herkkä ja tunteellinen mutta ei koskaan suurieleinen. Ei edes silloin, kun sen tarvitsisi olla pitääkseen katsojan kiinnostuneena. Mills on myös kirjoittanut molemmat päähahmonsa melkoisen ikäviksi; Johnny on turhauttavan kitukasvuinen tunne-elämältään ja Jesse on rasittava ja ärsyttävä.
C’mon C’mon ei ole yhtä hurmaava kuin Beginners tai yhtä voimakas kuin Vuosisadan naiset, mutta Joaquin Phoenix osoittaa jälleen olevansa upea ja monipuolinen näyttelijä, jolla on erinomainen kyky mukautua eri ohjaajien tyyleihin sulavasti ja vaivattomasti. C’mon C’mon on elokuva, jota ei voi vain katsoa. Sen tasolle täytyy virittäytyä ja elokuvaan täytyy eläytyä kokonaisvaltaisesti.
Maria Lättilä