Color Out of Space

/ / GENRE , , ENSI-ILTA 14.02.2020 TÄHDET

Richard Stanleyn pitkään odotettu paluu ohjaajaksi on mukavalla tavalla vanhanaikaista pelottelua, mutta se vaatii katsojalta aktiivista hyväksymistä.

Jos on tutustunut Richard Stanleyn harvoihin elokuviin tätä ennen, tietää mitä odottaa. Color Out of Space ei niinkään ole koherentti juonellinen elokuva kuin elämys. Jos moisesta ja paljon vääriä ratkaisuja tekevistä päähenkilöistä ei välitä, voi suosiolla pudottaa arviosta yhden tähden.

Jos ei myöskään pidä kauhuelokuvista, joissa mörkö ei jatkuvasti hyppää kulman takaa ääniraitatöräyksen saattelemana, voi pudottaa toisenkin tähden. Color Out of Spacen yhä överimmäksi käyvä meno saa puistelemaan päätään hymyillen, mutta samalla on tunnustettava, että olo on epämääräisesti epämiellyttävä.

Gardnerin viisihenkinen perhe on muuttanut suurkaupungista isoon, syrjäiseen kartanoon keskelle perimätiedon mukaan ”pahaa” metsää. Nicolas Cagen esittämä isä yrittää kasvattaa kasviksia ja alpakoita. Joely Richardsonin näyttelemä äiti toipuu rintasyöpäleikkauksesta ja yrittää pitää kiinni hupenevista sijoitusasiakkaista epäluotettavien tietoliikenneyhteyksien kautta. Teini-ikäinen Lavinia tytär (Madeleine Arthur) hakee helpotusta äidin sairauden tuomaan ahdistukseen okkultismista, Benny-poika (Brendan Meyer) pössyttelystä. Nuorimmainen Jack (Julian Hilliard) tuntuu hänkin hieman liian herkältä omaksi parhaakseen.

Niinpä sinänsä rakastava perhe natisee jo liitoksissaan, kun outo, ympäristöönsä pahaenteistä pelkoa ja levottomuutta levittävä meteoriitti iskeytyy heidän etupihalleen. Pian perheenjäsenet alkavat käyttäytyä (entistäkin) oudommin, piha on täynnä outoja kukkia ja tutut kasvit ja eläimet alkavat osoittaa aivan uudenlaisia piirteitä. Ilma tuntuu väreilevän pelottavaa läsnäoloa.

Color Out of Space on hyvällä tavalla vanhanaikainen tieteispelottelu, joka panostaa tunnelman rakenteluun. Se tavoittaa hyvin H.P. Lovecraftin teosten tunnelman, jossa pelko ei johdu niinkään pelottavuudesta kuin normaalin vaihtumisesta epänormaaliin. Ohjaaja-käsikirjoittaja Richard Stanley tietää miten pienet resurssit käännetään vahvuuksiksi. Vain kuudella miljoonalla dollarilla tuotettu elokuva säästelee efektejään, ja itse asiassa The Thing -elokuvan mieleen tuovat hetket ovat oikeastaan myös sen tylsimpiä.

Samalla elokuva liikkuu niillä rajoilla, että se on myös vanhanaikaisen hupsu. Se vaatii katsojalta aktiivista kyynisyyden tukahduttamista. Onneksi parhaansa yrittävistä, mutta hakoteille eksyvistä hahmoista on myös helppo välittää heidän omalaatuisuuksistaan huolimatta.

Cage tekee häneltä odotetun seinille hyppivän roolisuorituksen – mikä on tietysti hyvä asia, kun vaihtoehtona on hänen vain rahan vuoksi tekemissään elokuvissa nähdyt unissakävelyt. Hän on myös pitkästä aikaa erityisen kiehtova, sillä hän pystyy liukumaan saman kohtauksen sisällä sujuvasti normaalista hulluun ja takaisin. Tai päinvastoin.

Hän on kuitenkin ehkä turhankin täydellinen valinta rooliin. Niin ristiriitaista kuin se onkin, joku vähemmän ennalta-arvattava näyttelijä olisi voinut tehdä hahmosta arvaamattoman. Nyt on helppo kuvitella, että hulluus olisi vaaninut pinnan alla ilman meteoriitilla ratsastavaa hirviötäkin. Sama pätee koko perheeseen: vähän tavallisempi väki olisi voinut tuoda enemmän kontrastia elokuvaan sen sijaan, että kaikki tuntuvat jo valmiiksi olevan kaltevalla pohjalla.