Vuodesta 1986 ja tuolloin ilmestyneestä tuhatsivuisesta mammuttiromaanista Se alkaen Stephen Kingin kirjoittamien henkilöiden ratkaisut romaaniensa fiktiivisten kauhujen torjumiseksi ovat enenevissä määrin muuttuneen aktiivisesta, fyysisestä toiminnasta päänsisäiseksi metafyysiseksi hölynpölyksi. Ulkoisesta (external) on tullut sisäistä (internal). Mitään niin suurta ja vaikuttavaa pahuutta ei olekaan, etteikö sen torjumiseen riitä kokoelma lastenloruja ja telepaattinen linkki päähenkilöiden välillä.
Tämä kehitys liittynee kirjailijan ikääntymiseen ja haluun korvata yksioikoiset, usein väkivaltaiset ratkaisut konflikteihin henkistymisellä ja mielen kuvaamisella ainetta vahvemmaksi. Sehän kuulostaakin periaatteessa ihan fiksulta, mutta kauhukirjailijalle kehityskaari on ongelmallinen. Ensinnäkin tarinoiden kauhutehot vähenevät jyrkästi kauhun lähteen konkreettisuuden jäädessä toissijaiseksi tekijäksi. Toiseksi King ei ole ollenkaan niin vakuuttava henkimaailman kuin fyysisen maailman kuvaajana. Ja kolmanneksi elokuvaversioiden teko kirjoista vaikeutuu oleellisesti, kun yhä suurempi osa tarinoiden ratkaisuvaiheista tapahtuu päähenkilö(ide)n pään sisällä. Hyppäys henkimaailmaan rampautti Sen loppua pahoin, ja lisää samanlaisia ongelmia on sen jälkeen riittänyt muissakin tarinoissa.
Tämän kehityksen kulminaatiopiste oli pari vuotta sitten ilmestynyt romaani Unensieppaaja (Dreamcatcher), jonka viimeisestä kolmanneksesta vähintäänkin puolet tapahtui yhden päähenkilöistä mielessä. Uutinen siitä, että tarinasta yritetään kaikesta huolimatta tehdä ison budjetin elokuvaversio, oli aikanaan allekirjoittaneelle suuri yllätys. Nyt, kun elokuvaversion on lopulta nähnyt, olo on entistäkin ällistyneempi.
Lawrence Kasdan, joka aloitti ohjaajanuransa suoraan huipulta loistavalla eroottisella trillerillä Huuma (Body Heat, 1981) on tullut uransa ilmeiseen päätepisteeseen käyttämällä miljoonia tähän moderniin kalkkunaelokuvan, joka katosi amerikkalaisista teattereista hurjalla nopeudella ja jonka huonous on niin uskomattoman virtuoosimaista, että se jättää paikoitellen paljon nähneen arvostelijankin suun auki. Stephen Kingille puolestaan Unensieppaaja oli romaanikirjailijan uran päätepiste jo muutenkin, hänhän on jo ilmoittautunut siirtyvänsä eläkkeelle ja tekevänsä sitä ennen ainoastaan keskeneräisen fantasiakirjasarjan Musta torni valmiiksi.
Unensieppaaja on tehty elokuvaksi kaikista edellämainituista ongelmista välittämättä. Yhden päähenkilöistä, Jonesyn (Damian Lewis) henkinen kädenvääntö mieleensä tunkeutuneen muukalaisen kanssa on kuvastoa, jota ei oikein voi konkretisoida, mutta niin on kuitenkin päädytty tekemään kuvaamalla Jonesyn aivot suurena arkistohuoneistona, jossa tämä kuljettelee muistojaan suurissa säilytyslaatikoissa paikasta toiseen. Tämän juonielementin osuutta tarinassa on sentään älytty lyhentää romaaniin verrattuna, mutta se ei ole elokuvan ainoa ongelma.
Stand by Me kohtaa The Thingin, kun avaruuden ilkeät muukalaiset tekevät pakkolaskun syrjäseudulle Yhdysvaltain kylmän talvisissa koillisosissa. Sattumalta kyse on samasta paikasta, jossa päähenkilöt, neljä kaverusta ovat juuri viettämässä aikaa metsästysmajallaan. Jonesyä, Henryä (Thomas Jane), Beaveriä (Jason Lee) ja Peteä (Timothy Olyphant) yhdistää toisiinsa lapsuudessa syntynyt telepaattinen linkki, jonka keskipisteessä on kehitysvammainen Duddits (Donnie Wahlberg). Lapsuus on muitenkin jäänyt päähenkilöiltä kesken, koska vielä aikuisina miehinäkin he puhuvat ja käyttäytyvät kingiläiseen tapaan kuin kakarat, aina tyhmiä sanontoja myöten joiden kääntäminen näyttää olleen haastava tehtävä.
[Dreamcatcher]
Seurueen ollessa kahtia jakautuneena majalle eksyy omalaatuinen vieras, eksynyt metsästäjä jonka krooninen piereskely ja röyhtäily kääntää koko elokuvan tunnelman jo epätodelliseksi. Paikalla olleiden Beaverin ja Jonesyn naureskellessa vieraalleen he joutuvat kuitenkin todistamaan suurta eläinkunnan joukkopakoa sekä huutelemaan taivaalle ilmaantuneille armeijan helikoptereille. Jotakin suurta on tekeillä, ja vaikka kaverukset eivät sitä vielä tiedäkään, mielenvikainen eversti Curtis (Morgan Freeman) on tullut tekemään alienien invaasiosta selvää brutaaliin tyyliin.
Kalkkunatason highlighteja riittää myös kakaratason dialogin ja Jonesyn päänsisäisen arkiston järjestelemisen ulkopuolella. Niitä on tässä turhaa spoilata, mutta kehotan tarkkailemaan Tom Sizemoren ilmeitä muutamissa kohtauksissa: on kuin laatunäyttelijä jo tietäisi joutuneensa vahingossa pahimman luokan roskafilmiin. Kaikki huipentuu elokuvahistorian ehkä hassuimpaan lopputaisteluun, jonka käynnistyminen sanoilla ”uubi duu” herättää kysymyksen siitä, miten William Goldman oikein keväällä kehtasikaan moittia Gangs of New Yorkin loppukamppailua mitättömäksi, jos hän on kerran itse kirjoittanut jotain tällaista.
Unensieppaaja on aivan suositeltava katselukokemus, jos vain tietää etukäteen olevansa menossa nauttimaan äärimmäisestä huonoudesta. Se, joka erehtyy katsomoon odottaen jollakin tasolla vakavasti otettavaa tieteis-kauhuelokuvaa, tulee pettymään rankasti. Vähäiset lipputulonsa elokuva kerännee alkukuvansa turvin, joka on The Matrix Reloadedille tietä tasaava 11-minuuttinen animaatio Final Flight of the Osiris Matrixin maailmoja taustoittavalta lyhärikokoelmalta Animatrix.
Minulla on telepaattinen linkki Stephen Kingin ja Lawrence Kasdanin mieliin… enkä odota heidän enää tämän jälkeen juuri elokuvia tekevän.