Christopher B. Landon on tullut tunnetuksi Blumhousen tuottamien kauhuelokuvien ansiosta. Reilun kymmenen vuoden aikana hän on ohjannut genren sisällä useita menestysteoksia, kuten Paranormal Activity: Merkityt, Happy Death Day ja Freaky. Tällä kertaa ravintolan listalla on tiukalla rakenteellaan henkilöhahmoilla höystetty tilleri. Sekin tosin sisältää aavistuksen kauhuelementtejä.
Meghann Fahy on tunnettu sarjasta The White Lotus, jonka palkittuun ensembleen hän kuului. Tällä kertaa hän esittää Violetia, yksinhuoltajaäitiä, joka päättää palata takaisin seurusteluelämän pariin. Hän tapaa Henryn (Brandon Sklenar), karismaattisen ja komean miehen, jonka kanssa treffit vaikuttavat aluksi lupaavilta.
Tärskyt saavat kuitenkin nopeasti kammottavan käänteen, kun Violet alkaa saa kännykkäänsä AirDropilla meemejä. Aluksi humoristisia, mutta pian uhkaavia. Meemit muuttuvat painostaviksi viesteiksi, jotka uhkaavat Violetin perheen henkeä, ellei hän tapa Henrya.
Elokuva esittelee nopeasti sääntönsä: tappamisen on tapahduttava kiristäjän ollessa 15 metrin sisällä puhelimesta – tämä luo klaustrofobisen asetelman, jossa kuka tahansa ravintolan asiakkaista tai henkilökunnasta voi olla tappaja tai viestien lähettäjä. Säännöt ovat selkeät: ”tapa deittikumppani tai poikasi kuolee”. Sääntöjen ja tekijän ympärille rakennettu epävarmuus pitää katsojan varpaillaan koko elokuvan ajan.
Vaikka kyseessä on Blumhousen tuotanto, Drop yllättää positiivisesti erityisesti käsikirjoituksessaan. Violet hahmon väkivaltaisen parisuhdetausta tuo hänen käyttäytymiselleen uskottavan pohjan ja syventää tarinaa. Ei pelkästään hahmoa vaan myös käsikirjoitusta.
Meghann Fahyn roolisuoritus on yksi elokuvan kantavista voimista: hän onnistuu välittämään niin Violetin henkiset ja fyysiset arvet kuin sisäisen voiman taistella elämässään. Hänen esityksensä on intensiivinen ja samastuttava eikä sorru ylinäyttelemiseen. Brandon Sklenar on Henrynä hyvä vastapari: hän on charmikas ja helposti lähestyttävä ja erittäin komea. Hän on etenkin naiskatsojille silmäkarkkia – ja miksei myös miehille.
Elokuva on tiivisti käsikirjoitettu ja rytmitetty, eikä siinä ole juuri ollenkaan tyhjäkäyntiä. Hahmot esitellään nopeasti mutta tehokkaasti. Visuaalisesti Drop hyödyntää tilaa ja valoa älykkäästi. Yksi vaikuttavimmista elementeistä on valosuunnittelu: kohtauksissa, joissa Violet kokee ahdistusta, hänet asetetaan yksin spotin alle – kirjaimellisesti valokeilaan – mikä korostaa hänen eristäytymistään ja sisäistä kamppailuaan.
Drop on vähintäänkin mielenkiintoinen hybridi: se ei ole täysin kauhuelokuva mutta ei myöskään puhdas trilleri. Loppua kohden elokuvan jännite hieman kevenee ja se muuttuu enemmän popcorn-viihteeksi – ei haitallisella tavalla, vaan tavalla joka tekee siitä helpommin lähestyttävän esimerkiksi treffileffaksi. Drop ei ole liian pelottava, mutta pitää katsojan otteessaan koko kestonsa ajan ja jättää varmasti hyvän mielen treffikumppaneille.
Werneri Pihlajamäki
Drop -elokuvan traileri
