Eden

GENRE ENSI-ILTA 07.08.2020 TÄHDET

Ulla Heikkilän esikoisohjaus tarttuu aiheeseen, jota ei vielä jostain syystä ole Suomessa elokuvissa käytetty. Rippileirille sijoittuva nuorisoelokuva ei ole täydellinen, mutta nuoret näyttelijät ovat todella hyviä.

Rippileiri. Tuo nuoruuden ikimuistoinen siirtymäriitti Suomen kauniissa kesässä. Raamatun sanoma ei välttämättä kiinnosta, mutta viisitoistakesäisten nuorten yhteinen kokoontuminen ilman vanhempia antaa kutkuttavat mahdollisuudet romansseille ja muulle jännälle.

Rippileirihän on loistava aihe nuorisoelokuvalle. Miksei sellaista sitten ole Suomessa tehty?

Nyt on. Tuottaja Miia Haavisto ja ohjaaja Ulla Heikkilä ovat ryhtyneet tuumasta toimeen.

Heikkilä on pitkän elokuvan ohjaajana ensikertalainen. Hän on myös laatinut Edenin käsikirjoituksen. Haavisto taas on kokenut tekijä, joka on toiminut tuottajana muun muassa elokuvissa Tom of Finland (2017) ja Tuntematon sotilas (2017).

Eden kertoo tarinan, joka seuraa useita rippileirille lähteviä nuoria. Keskeisiksi hahmoiksi nousevat pikkuvanhan oloinen skeptikko Aliisa (Aamu Milonoff), kiroileva nuorisokapinallinen Jenna (Tyttö nimeltä Varpu -elokuvasta tuttu Linnea Skog) ja herkkä runopoika Panu (Bruno Baer).

Rippileiriläisiä esittäviin nuoriin kuuluvat myös Hölmö nuori sydän –elokuvan toista pääroolia esittänyt Jere Ristseppä sekä Tuntematon mestari -elokuvassa keskeisessä roolissa näytellyt Amos Brotherus. Lahjakkaita nuoria näyttelijöitä kaikki.

Rippileirillä on tietenkin myös kirkon edustajia. Satu Tuuli Karhu (Ilosia aikoja, Mielensäpahoittaja) on vastavalmistunut nuori pappi nimeltä Tiina, jolla on kunnianhimoisia ajatuksia. Juhani (Tommi Korpela) on kokeneempi sielunpaimen, joka suhtautuu Tiinan uudistusmielisyyteen lempeästi.

Elokuvissa ja muussakin taiteessa kristillisyys ja Raamatun opetukset nähdään usein ahdistavina tai rajoittavina. Eden sen sijaan ei suhtaudu uskontoon kriittisesti. Ei elokuvaa tosin voi sanoa kristilliseksikään, vaan siinä pohdiskellaan Jumalan olemassaoloa monelta kantilta eri roolihahmojen kautta. Yksi on skeptikko, toinen haluaa uskoa Jumalaan ja kolmannelle on ihan sama.

Elokuvassa kuvataan kesäistä luontoa kauniisti. Kamera on taltioinut pohjoista taivasta, puita, lintuja ja hyönteisiä. Rippileirin tapahtumapaikka on nimensä mukainen paratiisi. Pietari Peltolan (He ovat paenneet, Koirat eivät käytä housuja) kuvaustyyli on naturalistinen, mutta silti se saa aikaan runollisen tunnelman, jota on mukana luomassa Babel-yhtyeen unenomainen musiikki.

Luonnossa toimitetaan myös erikoisia rituaaleja, joita nähdään näytösluontoisten vihkimisen ja upotuskasteen lisäksi. Nuoret kulkevat silmät sidottuina ja heitä sidotaan puihin kiinni kuin pakanallisissa menoissa. Tulee mieleen Midsommar-elokuva, vaikka varsinaisia kauhuelokuvan aineksia elokuvassa ei olekaan.

Tietenkin tarinaan kuuluu myös romansseja, ja osassa on ulkopuolisiakin mukana. Jennan poikaystävä ilmestyy salaa yöllisiin kohtaamisiin. Tulee myös riitoja, kriisitilanteita ja sydänsuruja.

Käsikirjoitus on elokuvan heikkous. Ei tietenkään ole mitään vikaa siinä, että asioita jätetään avoimeksi, mutta esimerkiksi Tiina-pastorin tarinasta jää puuttumaan palanen. Keskeisen lemmentarinan yllätyskäänne ei ole katsojalle yllätys, niin hyvin se pedataan.

Käsikirjoitus tuntuu paikoin niin vakavalta, että se kääntyy tosikkomaisuudeksi. Nuorten maailmaan olisi toivonut lisää huumoria. Se tuntuu tältä rippileiriltä puuttuvan kokonaan.

Kriitikon on kuitenkin oltava armollinen, onhan kyseessä rippikouluelokuva. Puutteet on helppo antaa anteeksi, koska elokuvassa on tuore ja raikas ote. Nuoret näyttelijät ovat rooleissaan niin luontevia, että on melkeinpä epäreilua mainita ketään erikseen. On kuitenkin pakko nostaa esiin Bruno Baer, jonka näyttelemisessä on poikkeuksellista sielukkuutta ja filmitähden karismaa.

Kokonaisuutena Eden on sympaattinen kesäelokuva. Sekä ohjaajalle että nuorille näyttelijöille se lupaa hyvää tulevaisuutta uralla. Onhan Eden sentään Suomen kaikkien aikojen paras rippikouluelokuva, jossa Käpy selän alla kohtaa Midsommarin. Onhan sellainen pakko katsoa!

Jussi Huhtala