Ottaen huomioon miten rakastettu Jane Austenin vuonna 1815 julkaistu Emma on teoksena, on hämmästyttävää, että vasta nyt siitä saadaan toinen alkuteokselle uskollinen valkokangasversio. Edellinen on vuoden 1996 amerikkalaiskomedia, jossa nimihahmona nähtiin Gwyneth Paltrow. Tv:ssä Emma on nähty useampaankin otteeseen, eikä tietenkään saa unohtaa vuoden 1995 herkullista Clueless-hittiä, jossa Alicia Silverstone vei hahmon moderniin Beverly Hillsiin sekoittamaan koululaisten lemmenkuvioita.
Ehkä oikeaan aikakauteen sijoitettujen sovitusten puute johtuu siitä, että Emma on enemmän tai vähemmän tukahdutetuista tunteista pakahtuva paripyöritys, jonka romantiikka on kuin siirappi tammikuussa. Makeaa, paksua ja yhtä nopealiikkeistä.
Autumn de Wilden näkemys onkin kuin prototyyppi romanttisista epookkielokuvista, joissa huokaillaan komeissa kartanoissa povi pamppaillen ja kirmataan niityllä kädet ojossa toista kohti tavalla, jota parodioidaan mainoksissakin. Oikeasti, sellainenkin nähdään. Paikoin onkin hieman vaikea päättää, onko de Wilde ihan tosissaan vai onko kyseessä raskaalla kädellä vedetty pastissi.
Alussa hän esittelee Anya Taylor-Joyta helmat ylhäällä lämmittelemässä paljaita pakaroitaan takan ääressä ja Johnny Flynnin koko alastomassa komeudessaan. Kiitos tietysti siitä, mutta on outoa tajuta tekijöiden vain haluavan osoittaa tietävänsä, ettei 1800-luvun alussa käytetty alusvaatteita. Yksityiskohtien pikkutarkkuus ja runsaus vie paikoin huomiota tarinalta.
Elokuvan isoin ongelma onkin de Wilden kokemattomuus. Hän on aikaisemmin tehnyt vain musiikkivideoita ja pitemmän kokonaisuuden rakentaminen ei selvästikään ole vielä aivan hanskassa. Siirtymät aidoista kartanomiljöistä selvästi lavastetuissa ympäristöissä tapahtuviin kohtauksiin tökkivät, välillä kuvat on sommiteltu kauniisti, välillä kamera takertuu outoihin yksityiskohtiin.
Näyttelijöiltä on selvästi pyydetty mahdollisimman omalaatuisia ja ylivedettyjä fyysisiä maneereita ja silmien pyörittelyitä vastapainoksi aikakauden tunteiden sanallisesti ilmaisemisen mahdottomuudelle. Aina ihastuttava Bill Nighy näyttelee jälleen omalla nykivällä ja pykivällä tavallaan, mutta tässä seurassa hän vaikuttaa suolapatsaalta! Kun fyysinen ilveily yhdistetään kuluneeseen kuvastoon ja kevyeen sisältöön, on välillä kuin katselisi brittiläistä sketsisarjaa.
Se on harmi, sillä Emma on mielenkiintoinen hahmo. Pintapuolisesti hän haluaa kanssaihmisilleen hyvää, mutta pinnan alla on hemmoteltu ja itsekäs ihminen, joka katsoo tapahtumia ulkopuolisena kykenemättä näkemään itseään osana heidän palapeliään. Vasta kun kytevä ylenkatse pulpahtaa vahingossa pintaan ja todella haavoittaa toista ihmistä, Emma pystyy tajuamaan omat heikkoutensa – ja myös tunteensa.
Taylor-Joy esittää Emmaa älykkäästi, ja muutenkin elokuva on kansoitettu hyvillä näyttelijöillä ja hauskoilla persoonilla. Katsojan rakkaus brittiepookkiin määrittäneekin, katsooko Emmaa kasvoillaan hienoinen hymynkare vai järkytyksen irvistys.