Weimarin tasavallan (1919– 933) aika tunnetaan I maailmansodan jälkeisenä sekasortoisenakin aikana, ja muistetaan lähinnä hyperinflaatiostaan ja syntisen Berliinin aikakautena. Sodan hävinnyttä Saksaa oli kuritettu, olot olivat epävakaat ja keisarikunta oli muuttunut tasavallaksi. Jälkikäteen tiedämme, että tuo aika päättyi natsismin ja Hitlerin valtaannousuun vuonna 1933. Etenkin taitekohta Weimarin tasavallan lopulla on kiinnostanut kirjailijoita ja elokuvantekijöitä. Parhaimpia esimerkkejä ovat Bob Fossen ohjaama musikaali Cabaret, Reiner Werner Fassbinderin mammuttiteos Berlin Alexanderplatz sekä viimeaikojen hittisarja Babylon Berlin.
Nyt vauhtiin on päässyt ohjaaja Dominik Graf ohjaamalla Erich Kästnerin romaanin Fabian – Moralistin tarina. Se kertoo kesästä 1931, kun nuorehko Jakob Fabian (Tom Schilling), Dresdenistä Berliiniin muuttanut sotaveteraani työskentelee tupakkafirman mainososastolla päivisin. Öisin hän liikkuu ystävänsä, kuuluisan asianajajan (Michael Wittenborn) poika Stephan Labuden (Albrecht Schuch) kanssa nautintoja mitä erinäisimmistä paikoista etsien. Noita etsijöitä tuntuu kaupunki olevan pullollaan, eikä paheiden puutteesta ole pelkoa.
Eräänä yönä eräässä ajanmukaisesti avantgardista ohjelmaa esittävässä yökerhossa hän kohtaa nuoren elokuvan immateriaalioikeuksiin erikoistuva juristiopiskelija Cornelian (Saskia Rosendahl), joka haaveilee elokuvanäyttelijän urasta. Pari kiintyy toisiinsa nopeasti. Mutta jos Fabian on elämässään levoton, on Cornelia sitä monta kertaa enemmän. Se aiheuttaa parin välille liiankin paljon kitkaa. Aika tuolloin oli hekumallinen, mutta alati vahvistuva NSADP-puolue alkaa selvästi näkyä ja kuulua Berliinin kadulla luoden painostavaa pohjavirettä.
Romaanifilmatisoinnit ovat aina haastavia tapauksia. Kirjan lukeneet eivät aina osaa tehdä eroa kahden eri taiteenmuodon välille, ja aiheuttavat itselleen pettymyksiä elokuvan nähtyään. Valintoja, karsintaa ja muokkausta on lähes aina tehtävä, ja niin elokuvateos saa parhaimmillaan omat kantavat siivet alleen. Kokenut vaikkakin meillä tuntemattomampi ohjaaja Dominik Graf osaa kuljettaa kirjan tarinaa.
Kerronnan tyylikeinoina hän käyttää arkistofilmejä, rakeista Super 8 mm -kaitafilmiä ja niitä tukevaa 4:3 -kuvasuhdetta. Kertojaääni elokuvan alkupuolella valottaa päähenkilön sisäisiä tuntemuksia ja myös varottaa tapahtumista, joista Fabian ei vielä tiedä. Mutta jostain syystä Graf luopuu tämän keinon käyttämistä.
Elokuva on tyylikäs, ajankuva on todella taiten toteutettu ja näyttelijät ovat kaikki luontevia rooleissaan. Elokuvaa on miellyttävä ja sujuva seurata koko sen lähes kolmen tunnin ajan, vaikkei ohjaaja katsojaa aina helpolla päästäkään.
Hannu Liekso