Clint Eastwood on 80-vuotias Korean sodan veteraani Walt Kowalski, jonka krooniselle äreydelle on useita hyviä syitä. Hänen vaimonsa on juuri kuollut, eivätkä hänen muutenkin huonokäytöksiset lapsenlapsensa viitsi pukeutua kunnolla edes tämän hautajaisiin. Myös Waltin omat lapset, kaksi keski-ikäistä poikaa, ovat kuin ufon kyydistä tipahtaneita muukalaisia, jotka pitävät yhteyttä isäänsä vain kohteliaisuussyistä.
Vuosien varrella Kowalskien michiganilaisen omakotitalon ympäristö on muuttunut ghetoksi. Naapurustossa asuu kiinalaisia maahanmuuttajia, joiden elämänmenoa Waltin on mahdoton ymmärtää, ja kaduilla mellastavat eri etnisiä ryhmiä edustavat väkivaltaiset nuorisojengit. Ärtyessään kirjaimellisesti muriseva mies on kadottanut kosketuksensa ympäristöönsä. Waltin ainoa ymmärtäjä on kaupungin parturi Martin (John Carroll Lynch).
Helppoa ei kuitenkaan ole myöskään naapurin kiinalaisperheen teinipojalla. Vaitelias Thao (Bee Vang) joutuu tekemään omassa kulttuurissaan vain naisille kuuluvia pihatöitä, ja kodin ulkopuolella häntä ahdistelevat katujengit. Thaon oman serkun johtama kiinalaisjengi painostaa häntä littymään jäsenekseen. Kun poika antaa lopulta painostukselle periksi, hän joutuu miehuuskokeeseen, tehtävänään varastaa naapurin vanhan jäärän vuoden 1972 Ford Gran Torino.
Thaon jengikelpoisuustesti johtaa hänet yhteen Waltin kanssa ja käynnistää odottamattoman tapahtumasarjan. Omasta näkökulmastaan maailmaa inhoamaan tottunut Walt joutuu katselemaan sitä kokonaan uudella tavalla, kun hän tutustuu naapurin perheeseen ja joutuu asettumaan ahdistetun nuoren pojan asemaan. Dramaattisten tapahtumien keskeiseksi katalyytiksi nousee lopulta Thaon suorapuheinen mutta sympaattinen isosisko Sue (Ahney Her).
Jos Eastwood olisi ohjannut Gran Torinon vaikkapa vain neljännesvuosisata sitten, sen loppupuolen sisältö olisi ollut helppo päätellä ensimmäisen puolituntisen pohjalta. Maailmaa aktiivisesti vihaava ja siitä varsin pitkälle syrjäytynyt mies olisi takuuvarmasti ajautunut yksioikoiseen konfliktiin ympäristönsä kanssa, ja kaikki olisi huipentunut yrmeäilmeiseen laukaustenvaihtoon.
Gran Torinon ohjaaja ja pääosan näyttelijä on kuitenkin ajatellut asiaa kypsällä iällä huomattavasti pidemmälle. Lopputuloksena seisoo yksinkertaisia vigilante-ratkaisumalleja kompleksisempi teos, joka ajattelee ja muokkaa perinteisen ”yhden miehen kostaja” -toimintaelokuvan mallin kokonaan uusiksi samaan tapaan kuin vuoden 1992 Oscar-magneetti Armoton teki lännenelokuvan perinteiselle sankarikuvalle.
Walt, joka tuo elokuvan alkupuolella mieleen joko Likaisen Harryn tai Heartbreak Ridgen tahattomaan koomisuuteen saakka kivikovan kersantti Highwayn 80-vuotiaana, kehittyy elokuvan aikana aseeseen tarttuvaa änkyrää paljon monimutkaisemmaksi henkilöhahmoksi, joka kykenee elokuvan loppupuolella suorastaan yllättämään katsojan. Vaikka Eastwood näyttelee totuttuun tyyliinsä varsin vähäeleisesti, se on elokuvan tarkoitusperiä ajatellen tarpeeksi.
Gran Torinon on jo etukäteen ilmoitettu olevan Eastwoodin viimeinen näyttelijärooli, aivan samalla tavoin kuin Armottoman ilmoitettiin aikanaan olevan hänen viimeinen lännenelokuvansa. Eräässä mielessä elokuva onkin oman kehityslinjansa päätepiste aivan kuten Armoton oli omansa: tähden oman käden oikeuteen uskovien toimintaelokuvien looginen huipentuma.
Gran Torinon monitahoisuutta lisää tarinaan elämänmakua tuova huumori. Vaikka elokuva painiskelee enimmän aikaa vakavien asioiden parissa – Thaon koettelemusten katsominen on ajoittain suorastaan sydäntäsärkevää, eikä perheen muidenkaan jäsenten elämä säily ongelmattomana loppuun saakka – Eastwood löytää arjen huumoria yllättävistä tilanteista.
Waltin ja parturi Martinin yhteisistä kohtauksista löytyy paitsi hykerryttävää verbaaliakrobatiaa, myös sanatonta hyväntuulista kumppanuuden tuntua. Jopa Waltin sinänsä vaarallinen kohtaaminen väkivaltaisten jenginuorten kanssa näyttäytyy osin myös koomisessa valossa.