Elämän kolhimat kaverukset Adam (John Cusack), Nick (Craig Robinson) ja Lou (Rob Corddry) lähtevät Loun itsemurhayrityksen jälkeen ”maailman cooleimpaan hiihtokeskukseen” rentoutumaan poikaporukalla – tarkoituksena sekoilla ja vetää järjettömät määrät viinaa. Mukana seuraa Adamin nuori sisarenpoika Jacob (Clark Duke), jolla on hieman vaikeuksia sopeutua vanhempien miesten seuraan.
Parhaat päivänsä nähnyt hiihtokeskus saattoi olla maailman coolein 1980-luvulla, mutta nyt se muistuttaa lähinnä vanhainkotia, jossa laukkuja raahaa kiukkuinen, yksikätinen Phil (Crispin Glover). Miehet eivät kuitenkaan lannistu, vaan lataavat itsensä täyteen alkoholia ja hyppäävät huoneensa terassilla sijaitsevaan poreammeeseen – ja samalla 80-luvulle.
Tuohon aikaan Adamilla kumppaneineen oli elämä edessä: Nick toimi laulajana nousevassa bändissä, Adam seurusteli suloisen Jennien (Lyndsy Fonseca) kanssa ja Iron Maiden -paitaisella Loulla oli vielä hiukset, joskin myös taipumuksena saada turpiinsa. Tuolloin myös Philillä oli kaksi kättä ja hiihtokeskus täynnä neonväreihin sonnustautuneita teinejä kiljumassa Poisonin konsertissa.
Aikakoneena toiminut amme menee prosessissa epäkuntoon ja sen korjaajaksi ilmaantuu Chevy Chasen esittämä mystinen mies. Palatakseen takaisin nykyaikaan nelikon pitää odottaa ammeen korjautumista ja siinä samalla välttää tekemästä muutoksia aikajatkumoon. Tämä onkin hieman hankalampi homma, sillä vaikka kuinka yrittäisi, iän tuoma kokemus saa miehet toimimaan toisin kuin nuorena ja naiivina parikymmentä vuotta aikaisemmin. Ja toisaalta, eivät elämässään epäonnistuneet miehet joitakin muutoksia panisi edes pahitteeksikaan. Ainakin koko elämänsä turpiinsa saanut Lou on sitä mieltä, kun joutuu elämään toiseen kertaan 80-luvulla kokemansa nöyryytykset.
Miksi Phil menettikään toisen kätensä, kuka on Jacobin salaperäinen isä, miksi Nick ei aikuisena enää laula, kuka löi Adamia haarukalla silmään ja miksi Lou yritti itsemurhaa? Kasarikankkunen haluaa olla tämän kesän hittikomedia viime vuoden Kauhean kankkusen tyyliin. Kutkuttavan hauskasta ideastaan huolimatta se jää hieman edeltäjäänsä heikommaksi, mutta on silti vetävä ja hyvän musiikin siivittämä sekoilukomedia.
Kasarikankkusen suurimpia vahvuuksia on se, että siinä on uskallettu jippoilla rohkealla tavalla ajan kanssa. Menneisyydessä tehdyillä muutoksilla kun on melkoisen radikaaleja vaikutuksia nykypäivään. Nuoren Jacobin isä-kysymyksen paljastumisesta tulee mieleen yksi parhaita aikamatkailuun liittyviä komedioita, Robert Zemeckisin ohjaama Paluu tulevaisuuteen (1985), sillä molemmissa on vaarana, etteivät kyseisen henkilön vanhemmat kohtaakaan ja henkilö haalistuu pois aikajatkumosta.
Cusack, Corddy ja Robinson rakentavat hieman kummallisen kaverikolmikon, jonka ystävystymistä ihmettelee alun perinkin. Kolmikosta ylitse muiden nousee Corddy, jonka paikoitellen hyvinkin ylinäytelty hahmo muotoutuu ristiriitaisuutensa takia mielenkiintoisimmaksi.
Ohjaajan pallilla istuvalle Steve Pinkille Kasarikankkunen on vasta toinen pitkä ohjaustyö. Hänet on aikaisemmin paremmin tunnettu näyttelijänä ja tuottajana, minkä lisäksi hän on osallistunut mm. Stephen Frearsin ohjaaman High Fidelityn (2000) käsikirjoitukseen. Kasarikankkusessa Pink onnistuu mainiosti tuomaan varsinkin 80-luvulla nuoruutensa eläneille roppakaupalla nostalgiaa neonväristen hiihtoasujen, takatukkien, tupeerausten ja Mötley Crüen myötä. Se on hömppää, joka naurattaa paikoitellen aidosti.