Martin Scorsese on ohjannut häkellyttävän hienon kunnianosoituksen elokuvan historialle aikana, jolloin 3D on kääntämässä uuden sivun elokuvanteon vaiherikkaaseen aikajanaan. Sen lisäksi, että Hugo on viihdyttävä elokuva, se on myös opettavainen matka elokuvan menneisyyteen, jolloin valkokangas oli vielä taikuuden maailmaa.
Brian Selznickin romaaniin perustuvan tarinan Hugo (Asa Butterfield) on orvoksi jäänyt pariisilaispoika 1930-luvulla. Scorsesen luomassa sadunomaisessa maailmassa Hugo asuu muilta piilossa rautatieaseman seinien sisällä. Poika kantaa mukanaan muistikirjaa, jonka sivut ovat täynnä mitä merkillisimpiä mekaanisia suunnitelmia, kuin kellojen koneistoja. Hugon jäätyä orvoksi viinaan menevä setä (Ray Winstone) ottaa pojan huostaansa ja määrää tämän tekemään itselleen kuuluvan työn, pitämään aseman kellot ajassa. Hugo suoriutuu työstä hyvin, mutta syödäkseen hänen on varastettava aseman kojuista.
Omassa piilossaan Hugo rakentaa kummallista ihmistä muistuttavaa laitetta, jota varten hän tarvitsee osia. Niitäkään ei saa varastamatta. Hugon elämän suunta muuttuu, kun ilkeä lelukauppias (Ben Kingsley) saa hänet kiinni itse teosta ja takavarikoi pojan muistikirjan. Päättäväinen poika ei anna kirjan lipua käsistään vaan taistelee sen takaisin itselleen. Muistikirjasta alkaa elokuvan varsinainen seikkailu, joka sulkee lopulta sekä lelukauppiaan että Hugon sisälle samaan ympyrään. Salaisuudet paljastuvat ja lopulta vanhus ja poika auttavat toinen toistaan avautumaan elämän mahdollisuuksille ja tulevaisuudelle.
Scorsese ei ole ensimmäisiä vanhanliiton ohjaajia, jolta olisi voinut odottaa 3D-elokuvaa, ja sen vuoksi Hugo oli aluksi pienoinen yllätys. Mutta elokuvan avautuessa ja edetessä käy nopeasti ilmi, ettei sitä muulla tekniikalla olisi voinut tehdäkään. 3D-elokuvat ovat vielä toistaiseksi olleet suurimmaksi osaksi pelkkää vauhdin tunteella kikkailua, mutta Scorsese käyttää tekniikkaa uudella tavalla. Hän käyttää sitä kuin taiteilija sivellintään. Sen sijaan, että ohjaaja vähättelisi uuden ajan tekniikkaa, hän ottaa sen nöyrästi haltuun ja luo katsojan eteen maailmoja jotka koskettavat. On vaikea lähteä teatterista hymyilemättä. Hugo on todellinen hyvän mielen elokuva. Se on positiivisuuden, ilon, rakkauden, valon ja liikkuvan kuvan ylistys.
Kun elokuva 1800-luvun lopulla keksittiin, se oli kuin taikaa. On ollut varmasti häkellyttävää katsoa Lumieren veljesten ensimmäistä filmiä, jossa draama kaikessa yksinkertaisuudessaan on pelkkä asemalle saapuva juna. Kun ihminen ensimmäistä kertaa on kokenut seinään heijastetun kuvan liikkuvan ja junan lähestyvän kankaalta katsomoa, ei ole ihme että katsoja on tuolloin säikähtänyt jäävänsä junan alle. Hugossa Scorsese esittelee saman efektin 3D:n keinoin. Vaikutus ei ole yhtä dramaattinen, koska tämän päivän katsoja kantaa jo solutasollaan mukanaan koko liikkuvan kuvan historiaa, mutta kun elokuvan koominen hahmo, rautatieaseman ontuva vartija (Sacha Baron Cohen) puhuu lähikuvassa ja yhtä aikaa hyvin hitaasti hänen kasvonsa liikkuvat yhä lähemmäksi katsojaa, niin ohjaaja on pienessä mittakaavassa onnistunut luomaan saman efektin kuin Lumiere. Katsomossa vetäydytään vaistomaisesti hieman taaksepäin, koska Baron on kirjaimellisesti tulossa ulos kankaalta.
On hienoa, että vihdoin on oivallettu kuinka 3D:llä voidaan leikkiä ja saada aikaan taiteellisesti hienoja kohtauksia, kuten lelukauppiaan työhuoneessa lentelevät salaiset paperit. Niiden pudotessa piirustukset ja kuvat muuttuvat eläviksi. Papereiden tanssi tilassa on lumoavaa katsottavaa ja sitä jaksaa seurata pitkään.
Hugo on kerännyt eniten Oscar-ehdokkuuksia tämän vuoden mittelöissä, kaiken kaikkiaan 11. Se on ehdolla mm. parhaaksi elokuvaksi sekä parhaasta ohjauksesta, sovitetusta käsikirjoituksesta ja kuvauksesta. Jo aikaisemmin tänä vuonna elokuva palkittiin Kultaisella maapallolla parhaasta ohjauksesta.
Hugo -elokuvan traileri
Filmtrailer.com