Ihmisen osa

GENRE , ENSI-ILTA 21.12.2018 TÄHDET

Kiinnostavista teemoista saadaan irti vain myötähäpeää.

Olisiko mitenkään mahdollista tehdä kotimaista draamaa ilman myötähäpeää ja puskafarssien kliseitä? Ajatellaanpa Ihmisen osan alkuperäisteoksen eli Kari Hotakaisen kirjan teemoja. Perheen sisarusten välit ovat melko pinnalliset, ja tästä syystä ne ovat myös tulehtuneet. Vanhemmat asuvat syrjässä eivätkä oikein tiedä lastensa tai lastenlastensa menemisistä ja tekemisistä mitään. Oma suku ja jopa yhteiskunta pakottavat ihmiset tiettyihin muotteihin, asettaa tiettyjä tavoitteita, joista on välillä vaikea selviytyä kunnialla. Digitalisaatio ja vanha aika törmäävät myös kivuliaasti yhteen. Ihan jokapäiväisiä ongelmia lukemattomille ihmisille ja perheille Suomessa.

Pääosassa on entinen menestyjä, nykyinen luuseri, konkurssin tehnyt Pekka Malmikunnas (Hannu-Pekka Björkman), joka ei hyväksy kohtaloaan, vaan pitää edelleenkin kovan bisnesmiehen kulissia yllä. Vanhemmat (Leena Uotila, Asko Sarkola) ja siskot (Ria Kataja, Armi Toivanen) pyytävätkin herra toimitusjohtajalta kaikenlaisia nimenomaan rahaan liittyviä palveluksia, jotka aiheuttavat melkoista päänvaivaa. Myös siskot piilottelevat salaisuuksiaan, koska eivät tahdo jäädä menestyneemmän veljensä varjoon. Häpeää ei saa tuntea! Tappioita ei saa näyttää!

Sattuman kautta motivaatio- ja elämänhallintahömppää ihmisille kaupitteleva Kimmo Hienlahti (Kari Hietalahti) astuu kuvioihin, eikä lierosta tahdo päästä eroon hakkaamallakaan. Kimmo ja Pekka ovatkin heti napit vastakkain, ja siitä seuraa perinteistä äijäkukkoilua.

Alkuasetelmista päästään melko nopeasti myötähäpeän noloon ilmapiiriin, kun elokuva tutustuttaa katsojat sellaisiin hahmoihin, jotka eivät ainakaan toivottavasti perustu oikeisiin ihmisiin. Miksi kaiken pitää olla aina niin ylidramaattista ja alleviivaavaa? Ihmisen osa käsittelee ihan oikeita ongelmia kuten syrjäytyneisyys, itsensä sekä muiden asettamat menestymisen paineet, rasismi, vähemmistöongelmat ja seksuaalisuus. Näistä aiheista saisi tehtyä fiksuakin humoristista draamaa.

Ihmisen osassa on myös ehkäpä vuoden kauhein/omituisin kohtaus, kun Björkman leikkii munasillaan kukkoa rahapalkkiota vastaan. Tässä vaiheessa tekisi mieli laittaa silmät kiinni ja päätyä vain johonkin parempaan paikkaan, sillä pohjakosketus saavutetaan todella äänekkäästi rysähtäen.

Juha Lehtolan ohjaama sekä Hotakaisen ja Lehtolan käsikirjoittama elokuva ei ole missään nimessä huonosti tehty. Päinvastoin, se on paikoittain jopa komeaa katsottavaa. Näyttelijät ovat erinomaisia, eikä elokuvassa ole varsinaisesti mitään vikaa. Se on vain tehty sellaisille ihmisille, jotka nauttivat itsensä ruoskimisesta (flagellaatiosta) ja häpeän tunteesta. Suomessa kyllä kyetään mustaan huumoriin ilman iänikuista farssiakin, kuten Aleksi Salmenperä osoitti älykkäällä ja räväyttävällä Tyhjiöllään aiemmin tänä vuonna.

Jossain vaiheessa katsojillekin luultavasti riittää tämä jatkuvassa itseinhossa ja kurjassa kansallisessa itsetunnossa märehtiminen, mutta vielä vuonna 2018 Ihmisen osasta tulee luultavasti jättimäinen hitti. Kaipa se on vain hyväksyttävä, että kotimainen yleisö pitää farsseistaan.