Eletään 1930-luvun alkua. Yhdysvalloissa hetken siirtolaisena asunut Jussi Ketola (Tommi Korpela) elää rauhallista elämää perheensä kanssa Kauhavalla, kunnes oikeistoradikaalinen Lapuan liike hakee hänet teloitettavaksi Neuvostoliiton ja Suomen rajalle. Liike vainosi pääasiassa sosialisteja syyttäen heitä kommunisteiksi. Kun Ketola muilutetaan rajalle ja yritetään murhata, hän onnistuu pakenemaan Neuvostoliittoon.
Ketola alkaa suunnitella paluuta Suomeen, mikä ei kuitenkaan ole aivan niin yksinkertaista. Neuvostoliiton valtiollisen poliisin heinissä oleva Kallonen (Hannu-Pekka Björkman) pakottaa Ketolan jäämään Neuvosto-Karjalaan uuden identiteetin turvin ja vakoilemaan Hopea-nimistä kolhoosia, jossa asuu kymmeniä Amerikasta vapaaehtoisesti Neuvostoliittoon muuttaneita suomalais- ja amerikkalaissiirtolaisia. Pian tästä alkavatkin Stalinin vainot.
Näistä asetelmista kertoo Antti Tuurin samannimiseen romaaniin pohjautuva Ikitie. Se kertoo ennen kaikkea tärkeän, hiljaiseksi vaietun tarinan suomalaisten historiasta, mutta samaan aikaan se on myös elokuva, joka tullaan muistamaan kotimaisen elokuvan historiassa. AJ Annila on ohjannut mestariteoksen, joka nousee yhdeksi suomalaisen elokuvan klassikoista.
Tuurin hengästyttävän jännittävä, todellisiin tapahtumiin perustuva tarina yhdistettynä Annilan omaleimaiseen tyyliin tekee Ikitiestä ainutlaatuisen. Toisaalta, jos on nähnyt Annilan Saunan (2008) tai Jadesoturin (2006), persoonallisuutta osaakin odottaa.
Ikitien roolitus on osunut nappiin. Lienee turha puhua palkinnoista, eihän Suomessa niiden merkitys ole niin suurta kuin maailmalla, mutta en tiedä kuka muu voitaisiin palkita parhaan miespääosan Jussilla Korpelan vavisuttavan roolityön ohi. Mikäli Korpela vie jälleen Jussin kotiin, hänestä tulee historian eniten Jusseja kahminut näyttelijä, joka jättää taakseen Lasse Pöystin ja Tauno Palon kaltaiset legendat. Myös Björkman tekee yhden uransa hienoimmista roolitöistä vastenmielisenä, vainoharhaisena ja raakana neuvostopoliisi Kallosena. Korpelan ja Björkmanin roolityöskentely on tyylillisesti hyvin erilaista mutta toisiaan täydentäviä viimeiseen asti.
Menestyssarja Vallan linnakkeen jälkeen maailmaa valloittanut Sidse Babett Knudsen tuo Korpelan Ketolalle pehmeämmän vastaparin amerikkalaisena Sarana. Knudsenin Sara on vahva hahmo, joka seisoo omilla jaloillaan muiden naishahmojen puutteesta huolimatta. Hienot roolityöt tekevät myös Ville Virtanen amerikansuomalaisena John Hillinä sekä Sampo Sarkola tiukan paikan tullen tunnelmaa keventävänä, Amerikasta ja Neuvostoliitosta intoilevana keikari Strangina. Hänen hahmossaan tapahtuu elokuvan ehkä traagisin muutos, jonka Sarkola näyttää katsojalle aina niin karismaattiseen mutta hienostuneeseen tyyliinsä.
Ikitie on rytmillisesti erittäin onnistunut, eikä se lerpahda hieman alle kahden tunnin keston aikana. Tarinan jännitteisyys kasvaa kuin pingotettu jousi, ja kerronta vyöryy eteenpäin ilman turhia kuvia. Rauno Ronkaisen kuvaus on kotimaisen elokuvan aateliaa, tyylikästä ja koskettavaa. Ikitien puvustus ja lavastus on ulkoistettu virolaisille mestareille, mikä toisaalta on luontevaa – onhan se kuvattukin Virossa. Puvustuksesta huomaa esimerkiksi sen, että luontevuus on ollut etusijalla. Sotilasasut eivät ole pakasta vedettyjä ja silitettyjä, vaan likaisia ja ryppyisiä, realistisia vaatteita. Tämä tuo elokuvaan realistisuutta ja tarvittavaa näyttävyyttä ilman turhia vippaskonsteja, minkä katsoja kyllä huomaa aina.
Elokuva onnistuu koskettamaan ja järkyttämään ilman Puhdistuksen (2012) mässäilevää väkivaltaa. Ikitie omaakin tiettyä sukulaisuutta Klaus Härön riipivään mestariteokseen Äideistä parhain (2005). Ulkoisesti elokuvat ovat yhtä tyylikkäitä ja taidokkaasti tehty. Molemmat tuovat esiin kiusallisen, sodasta ennestään vaietun yksityiskohdan. Ikitie on elokuvallisesti tuore näkökulma suomalaisuuteen ja sen kipeisiin, häpeällisiin vaiheisiin.