I'm Not There

GENRE ENSI-ILTA TÄHDET

Todd Haynesin sisäistynyt, rohkea Bob Dylan -elämäkertaelokuva on kohteensa näköinen purkaessaan käsityksiä pysyvästä identiteetistä moniselitteisesti ja levottomuutta herättävästi.

Runoilija, profeetta, folktähti, takinkääntäjä, lainsuojaton, perheenisä, uskon mies. Tätä kaikkea ja määrittämättömän paljon muuta on rockhistorian kenties lahjakkain kameleontti, Robert Allen Zimmerman alias Bob Dylan. Alati luovassa liikkeessä oleva taiteilija on läpi liki viisikymmenvuotisen uransa paennut lokerointeja, tyhjentäviä selityksiä ja lopullisia nimeämisiä.

I’m Not There on paitsi Dylanin pitkään julkaisuaan odottanut laulu vuoden 1967 legendaarisista Basement Tapes -sessioista, myös Todd Haynesin omaperäisen, sisäistyneen Dylan-elämäkertaelokuvan osuva nimi. Kuka oli, kuka on tuo protestiliikkeen palvottu, vastahakoinen tähti?

Oivaltavasti Haynes ei pyrikään löytämään yhtä totuutta Dylanista, vaan lähestyy monikasvoista kohdettaan kuuden eri ikäisen, eri sukupuolta ja rotua edustavan pääosanäyttelijän voimin. Tulkinnoille avoin elokuva korostaa identiteettien liukuvuutta häiritsevästi, levottomuutta herättävästi, ja tässä mielessä I’m Not There on kohteensa näköinen teos.

Avoimesti homoseksuaalinen Haynes on mielletty ensimmäisestä pitkästä ohjauksestaan Poison (1991) lähtien niin sanotun queer-elokuvaliikkeen edustajaksi. Oregonilaisohjaajan edellinen elokuva, Douglas Sirkin Hollywood-melodraamoille kunniaa tehnyt Kaukana taivaasta (2002) keräsi sekin kiitoksia paitsi erinomaisilla näyttelijäsuorituksillaan, käsikirjoituksellaan ja ohjauksellaan, myös avoimen poliittisella aihevalinnallaan.

I’m Not There osoittaa ehkä kirkkaammin kuin koskaan Haynesin taidon ja rohkeuden sulattaa elokuvakerronnan luutumia. Seitsemällä tarinatasollaan teos kyseenalaistaa sekä elämäkertaelokuvan konventiot että tavat kertoa ”minä” esiin. I’m Not There ei tarjoa valmista, ankarasti rajattua näköiskuvaa vaan haastaa katsojansa osallistumaan Dylani(e)n rakentamiseen.

Vaikka Dylan on tehnyt selväksi, että halveksii tähtikulttia ja osakseen tullutta henkilöpalvontaa, on erakon maineessa olevan muusikon uraa ja elämää kunnioitettu lukuisin elämäkertateoksin ja dokumenttielokuvin. Myös Dylanilla itsellään on ollut sanansa sanottavana elämästään: mies julkaisi omaelämäkertansa ensimmäisen osan kolme vuotta sitten. Kuten Martin Scorsesen ansiokas dokumenttielokuva No Direction Home (2005) osoittaa, pyrki Dylan itse asiassa heti uransa alusta alkaen määrätietoisesti sekä tulemaan tähdeksi että luomaan arvoituksellista hehkua ympärilleen.

Haynesin elokuva korostaa Dylanin ristiriitaisuutta kiehtovasti. Elämäkertaelokuvassa yksikään päähenkilö ei ole nimeltään Bob Dylan. Sen sijaan elokuva seuraa 11-vuotiasta mustaa, koditonta Woody-poikaa (Marcus Carl Franklin), Christian Balen esittämää protestilaulaja Jackia, ihailijoidensa silmissä takkinsa kääntänyttä folkmuusikkoa, kitaransa vahvistimeen liittänyttä Judea (Cate Blanchett), machoa newyorkilaisnäyttelijä Robbieta (Heath Ledger) sekä uskonnollisen herätyksen saanutta pastori Johnia (Bale toisessa roolissaan). Henkilögalleriaa täydentävät Richard Geren tulkitsema, lakia pakoileva myyttinen Billy the Kid -hahmo sekä elokuvan kertojana toimiva symbolistirunoilija Arthur (Ben Wishaw), jonka kryptiset repliikit ovat peräisin aidoista Dylan-haastatteluista.

Elokuvan tarinoista koskettavimmat ovat Dylanin naissuhteisiin tarkentava Robbie-hahmon osuus sekä Blanchettin osuus nihilistisenä, amfetamiinikoukussa pyristelevänä Judena. Maneerittomasti näyttelevä Blanchett muistuttaa Blonde on Blonde -levyn (1966) aikaista hintelää, kulmikasliikkeistä Dylania jopa siinä määrin, että häntä katsellessa tuntuu kuin raja alkuperäisen ja tulkitun Dylanin välillä alkaisi vähitellen kadota.


Aiheeseen liittyvät elokuvat