Kymmenvuotias Sophie (uusi tulokas Ruby Barnhill) ei saa unta; vain kissa seuranaan hän vaeltelee lontoolaisen orpokotinsa käytävillä keskellä yötä, hirviöhetkenä. Se on hetki, jolloin pelottavat olennot ryömivät esiin piiloistaan (ei siis keskiyöllä, kuten yleismaailmallisesti kuvitellaan). Eräänä yönä se osoittautuu todeksi, kun valtava käsi sieppaa Sophien vuoteestaan, ja hän joutuu Jättiläismaahan. Se on melkoisen surkea paikka, jossa lasten arvokkain ominaisuus ei ole heidän pirteä persoonallisuutensa vaan miltä he maistuvat.
Yksi asia on Vakoojien sillan jälkeen tullut ilmiselväksi: Steven Spielberg on löytänyt uuden, yllättävän muusan. Hän pitää kiinni teatterinäyttelijä Mark Rylancesta; pöly ei vielä ollut ehtinyt laskeutua Rylancen Oscar-patsaalle, kun kaksikolla oli jo työn alla toinen yhteensä neljästä viime aikoina julkistetusta yhteisprojektistaan. Elokuvan nimen isona kilttinä jättiläisenä – joka ei loppujen lopuksi olekaan niin kovin iso – Rylance huokuu odottamatonta melankoliaa. Hahmona, joka olisi voitu hoitaa cgi:lläkin, ja johon aikaisemmin kaavailtiin itseään Robin Williamsia, Rylance löytää rooliinsa syvyyttä ja sydäntä särkevää haurautta. Se saattaa olla ensimmäinen roolisuoritus, joka todella vetää vertoja Andy Serkisin saavutuksille hahmonkaappauksen saralla.
Viime marraskuussa edesmenneen Melissa Mathisonin – E.T:n käsikirjoittajan ja Harrison Fordin ex-vaimon – sovittama Iso kiltti jätti kunnioittaa Roald Dahlin alkuperäisteosta jättiläisten käyttämää kieltä myöten. On kuin Kellopeli appelsiini olisi yllättäen työstetty lastenkirjaksi. Mathisonin herkän kosketuksen ansiosta tarinan synkemmätkin osa-alueet on… no, helppo niellä. Vaikka iso kiltti jätti on kasvissyöjä, muut (joiden nimet ovat paljonpuhuvasti esimerkiksi Luunmurskaaja tai Läskinlappaaja – aivan varmasti jokin metallibändi harkitsee tälläkin hetkellä näitä nimiä) suosivat aivan erilaista dieettiä. Turha kai sanoakaan, että ihmisliha on korkealla heidän herkkujensa joukossa. Sophien joutuessa kaapatuksi on siis hyvä syy olettaa hänen päätyvän välipalaksi. Sen sijaan syntyykin ystävyys, joka on yhtä epätodennäköinen kuin se on koskettava.
Spielbergiltä kesti 25 vuotta tuoda tarina valkokankaille. Onneksi se ei tunnu väkisin väännetyltä toisin kuin jotkut muut elokuvalliset lempiprojektit (miten olisi King Kong? Suoraan sydämestä?). Se ei myöskään niin itsestään selvä kuin voisi kuvitella – Spielbergin horjumaton optimismi on valovuosien päässä Roald Dahlin ilkeyksistä. Kertovathan kirjailijan teokset hyljeksityistä vaimoista, jotka tarjoilevat miehilleen matoja spagetin sijaan, ja ahneista lapsista, jotka paisuvat mustikoiksi. Mutta vaikka elokuva ei olekaan siloiteltu (pelkkä pieruvitsien määrä ja kirjo saisi Eddie Murphyn hekottamaan hervottomasti), se on mitä selkeimmin Spielberg-elokuva. Tosin kuningatar Elizabeth Isobel Crawleyn näyttelemänä oli yllätys.
Spielberg ei ole koskaan pahemmin harrastanut ironiaa tai populaarikulttuuriviittauksia, mistä syntyy mielenkiintoinen ristiriita. Iso kiltti jätti on elokuva, joka on ollut mahdollista tehdä kunnolla vasta nyt, ja silti se kuuluu menneeseen maailmaan. Se ei ehkä näppäile tunteita yhtä tehokkaasti kuin Spielbergin varhaisemmat työt ja joistakin aikuisista se voi tuntua turhankin ennalta-arvattavalta, mutta se on silti elokuvantekemisen riemuvoitto. Iso kiltti jätti on Viidakkokirjan karvaisissa jalanjäljissä seuraava jo toinen Disneyn viime kuukausina ensi-iltansa saanut tuotanto, joka onnistuneesti sekoittaa näyteltyä elokuvaa liikkeenkaappaukseen. Ei ole mitään syytä miksei siitä voisi Jon Favreaun hitin tapaan tulla valtava. Siinäpä teille puujalkaa.