Kun Steve Jobs hävisi pitkällisen taistelunsa syöpää vastaan 5. lokakuuta 2011, oli Apple liikevaihdoltaan maailman toiseksi suurin teknologia-alan yritys. Jobs, joka sai perustamastaan yrityksestä jo kertaalleen kenkää, oli nostanut sen 1990-luvun lopulla ja 2000-luvulla iMacin, iPodin ja lopulta iPhonen voimin konkurssin partaalta uuteen kukoistukseensa. Tarina on monella tapaa ihmeellinen.
Joshua Michael Sternin ohjaama, pikavauhtia valmistunut elokuva ottaa ihmeellisyydestä kaiken irti. Se ei varsinaisesti perustu Walter Isaacsonin pari vuotta sitten valmistuneeseen Jobs-elämäkertaan, josta Sony on ilmeisesti puuhailemassa omaa versiotaan. Taustalla on elokuva-alasta erillinen, filmin itsenäisesti rahoittanut Five Star Institute -niminen kustantamo. Sen talosta on kotoisin myös elokuvan käsikirjoittanut Matt Whiteley, jolta IMDb ei listaa lainkaan aiempia krediittejä.
Jobs käy läpi päähenkilönsä uraa ja yksityiselämää 1970-luvun alusta 1990-luvun loppuun. Lyhyttä prologia lukuunottamatta iPodin ja iPhonen kaltaiset, yrityksen profiilia mullistaneet innovaatiot jäävät siis näkemättä. Tätä kompensoidakseen Whiteleyn käsikirjoitus ujuttaa rivien väleihin jatkuvia viitteitä siitä, mihin suuntaan ihmeyritys on menossa. Vaikka 80- ja 90-luvut menevät Applella pienen niche-yrityksen ongelmia puiden, on katsojalle koko ajan selvää, että aluillaan on informaatioajan suurin ihme.
Onkin hämmentävää, että kun yritetään kertoa ihmetarinaa, jonka kliimaksi tapahtuu vasta 2000-luvulla, ulottuu elokuvan aikajänne vain 1990-luvulle asti. Fokus on tosin elokuvalla hukassa muutenkin. Toisaalta Jobs esitetään itsekeskeisenä, päämäärätietoisena egoistina. Toisaalta hänen henkinen taustansa ja zen-munkkien kanssa vietetyt nuoruusvuotensa pehmentävät kuvaa. Toisaalta hän antaa kenkää alaisilleen mitättömistä syistä ja jättää läheisiä ystäviään osingoitta. Toisaalta hän itkusilmäisenä sivuutetaan omasta yrityksestään. Toisaalta hän on marttyyri ja suuri hengellinen johtaja, toisaalta emotionaalisesti kyvytön kusipää.
Olisi kohtuutonta syyttää yksin nimiroolin näyttelevää Ashton Kutcheria, mutta monella tapaa elokuvan emotionaalinen ambivalenssi kytkeytyy hänen suoritukseensa. Se on ulkoaluettua suurmiehen imitointia: eleet ovat kävelytyyliä ja ikonista, pohdiskelevaa lähikuvaa myöten opeteltuja, mutta tunnerekisteri rajoittuu huutamiseen ja vuotaviin silmiin. Vettyneitä silmiä elokuvassa riittää muutenkin: niillä ilmaistaan sellaisia asioita, joihin käsikirjoitus ei osaa oikeasti tarttua, mutta joista David Fincherin kaltainen ohjaaja olisi saanut irti vaikka mitä.
Fincherin ohjaama The Social Network (2010) on hyvä mittapuu sille, kuinka rakentaa suurta draamaa pienistä aineksista ja kuvata sosiaalisen median murrosta kriittisellä silmällä. Sen käsikirjoitus takertui päähenkilöihinsä, mutta kertoi riviensä välissä kaiken olennaisen siitä, miten ja miksi Facebookin kaltaiset ilmiöt tapahtuvat. Jobs on sen sijaan puhdasta Apple-mainosta. Jos nimihenkilö onkin ristiriitainen, ei hänen nerokkuuttaan ainakaan kyseenalaisteta. Se otetaan annettuna.
Elokuva myös näyttää Applen mainokselta. Jos tuntee yhtiön “elämänmakuiset”, vintage-sävyissä arjen pieniä ihmeitä esittelevät new age -hippielämäntapafilmit, tietää jo, miltä Jobs näyttää. Kultaisella pellolla seisovaa ihmisneroa kiertelevä kamera, Intian eksoottiset maisemat ja otokset ihmeellisistä innovoinnin hetkistä tuottavat sitä tyhjää menestymistarinan eetosta, jonka varaan koko Apple-brändi rakentuu. Sternin elokuva loksahtaa osaksi sitä moitteetta, mutta elokuvana se on luokattoman huono.
Jobs -elokuvan traileri
Elokuvatraileri Filmtrailer.com in kanssa