Cannesin elokuvajuhlien avajaiselokuvan paikka on edelleen arvostettu, vaikka siitä on viime vuosina tullutkin hienoinen vitsi, ja hyvästä syystä. Esityspaikalla on viime aikoina nähty valtavan tähtivoiman sekasotkuja ja korkean profiilin kompasteluja kuten Grace of Monaco ja elokuva, jota kukaan ei ymmärtänyt eikä halunnutkaan ymmärtää: Arnaud Deslechinin Ismael’s Ghosts.
Viime vuosi ei ollut poikkeus. Asghar Farhadin Kaikki tietävät on kieltämättä tyylikäs, ja Pedro Almodóvarin vanha suosikki, kuvaaja José Luis Alcaine on valaissut sen täydellisesti. Mutta edes tosielämän aviopari Penélope Cruz ja Javier Bardem ei voi muuttaa sitä tosiasiaa, ettei elokuvassa ole päätä eikä häntää.
Cruz ja Bardem tuntuvat tekevän yhteisiä elokuvia koko ajan: muutamina esimerkkeinä mainittakoon vuoden 1992 elokuva Kinkkua, kinkkua, jossa he tapasivat, Cruzin Oscar-elokuva Vicky Cristina Barcelona ja toissavuoden katastrofi nimeltä Rakastin Pabloa, vihasin Escobaria. Kun yhteistyön uutuudenviehätys on kadonnut, olisi toivonut edes tarinaa, jota ei olisi varastettu kioskikirjallisuudesta, mutta ei. Entiset rakastavaiset Laura ja Paco tapaavat näyttävissä häissä espanjalaisessa kotikylässään, kun Lauran teini-ikäinen tytär Irene (Carla Campra) kidnapataan ennen kakun leikkaamista. Vaikka moni asia viittaa vuosia vanhaan tapahtumaan, syypää on todennäköisesti joku päähenkilöille tuttu.
Se on monelle viimeinen pisara ja pitkään haudatut salaisuudet ja ennakkoluulot nousevat pintaan joka puolella, eikä kukaan jää osattomaksi. Eivät etenkään Laura ja Paco, joiden eeppinen romanssi päättyi, kun nainen lähti kotikylästä ja sitten maasta särkien miehen sydämen – minkä ”kaikki tietävät” siinä missä muutkin suvun mysteerit.
Alcaine tavoittaa hyvin jatkuva tukahtuneisuuden tunteen, jossa valvovat silmät seuraavat jokaista liikettä – puoliksi uteliaina, puoliksi tylsistyneinä mutta koko ajan tuomiten. Tarinan opetus on, ettei tragedia yhdistä ihmisiä. Se vain antaa tekosyyn puhua suunsa puhtaaksi.
Asiat kehittyvät koko ajan mutkikkaammiksi ja mutkikkaammiksi mutta eivät kiinnostavammiksi. Argentiinalaisen uudelleensyntyneen aviomiehen (Ricardo Darin) saapuessa kuvioihin avaamaan vanhoja haavoja, on vain yksi selitys sille, miksi Farhadin kaliiberin ohjaaja tarttuisi tällaiseen tarinaan. Hän ei ilmeisestikään ole tiennyt mitä on tekemässä.
Kaksinkertainen Oscar-voittaja – vuoden 2011 elokuvasta Nader ja Simin: Ero sekä The Salesmanista vuodelta 2016 – ei puhu espanjaa ja hänen englantinsakin on korkeintaan välttävää, joten ehkä osa hänen alunperin farsinkielisestä käsikirjoituksestaan on kadottanut jotain käännöksessä. Oli miten oli, Farhadi on selvästi ollut vakuuttunut materiaalinsa toimivuudesta, ja hän on lisännyt ja lisännyt siihen uusia asioita. Mutta vaikka panokset ovat korkeat ja tunteet jylläävät täysillä, kokonaisuus on saippuaoopperan kyllästämää. Kyyneliin ei usko hetkeäkään, vaikka ne valuvat mitä kauneimmista silmistä.