Hollywoodissa tunnetaan kaksoselokuvien käsite, joka tarkoittaa tilannetta, jossa kaksi eri studiota tuottaa samaan aikaan omaa elokuvaansa samasta aiheesta. Liekö siis sattumaa, kun vähän ranskalaisen Martin Bourboulonin Kolme muskettisoturia: D’Artagnan -seikkailun jälkeen teattereihin saapuu espanjalainen Kolme muskettikoiraa -animaatio?
Jos Kolme muskettikoiraa kuulostaa tutulta, on varmaan katsonut espanjalais-japanilaista piirrossarjaa Yleltä 1980-luvulla tai sen uusintaa 90-luvulla. Alkuperäisen sarjan jaksot on koottu pariinkin otteeseen dvd:lle, ja sarja on myös striimattavissa ainakin Elisa Viihde Viaplay -suoratoistopalvelussa.
Moni muistelee sarjaa nostalgisesti, ja se onkin tarpeellinen tunne. Siinä missä alkuperäinen sarja oli kömpelöä käsityöanimaatiota, uusi elokuva on kömpelö tietokoneanimaatio, mikä nykyisessä sliipattujen seikkailujen maailmassasa tökkää tosi pahasti silmään. Varsinkin, jos sisältö ei muuten kompensoi lennokkuudellaan.
Sinänsä sisällössä ei ole vikaa, onhan se melko uskollinen, vaikkakin lapsille suunnattu sovitus Alexandre Dumas’n klassikosta, jossa köyhän aatelissuvun vesa d’Artagnan saapuu Pariisiin liittyäkseen muskettisoturien – anteeksi, muskettikoirien – kaartiin. Hän kohtaa kolme aseveljeä ja tulee sekaantuneeksi hovin juonitteluihin. Pitkässä sarjassa tapahtumia ja hahmoja oli aikaa kehitellä samalla, kun katkot loivat kerrontaan jännitettä. Kolme muskettikoiraa tuntuu napsivan kohtauksen sieltä, toisen täältä tarinaa kiirehtien.
Harmillisinta on, että siinä missä Bourboulon älysi päivittää vuosisatojen takaisen seikkailun tähän päivään, Kolme muskettikoiraa on säilyttänyt menneiden vuosikymmenten asenteet. Se näkyy etenkin naishahmoissa, jotka ovat esineitä, joihin rakastutaan noloin ilmentymin vain niiden kauneuden takia.
Mielenkiintoisinta animaatiossa on – Miladyn kissaversion ohella – d’Artagnanin apulaiseksi värväytyvä katujen huijarihiiri. Hän on hahmoista käytännössä ainut, joka kokee jonkinlaisen kasvun ja muutoksen.
Jouni Vikman