Liftari

17.8.2007 00:00
    MAA VUOSI GENRE ENSI-ILTA

    Uusintaversio vuoden 1986 kauhuelokuvasta ei yritäkään saada aikaiseksi alkuperäisen ahdistavaa jännitystä, vaan korvaa sitä verellä. Vain ihmisille, joista uusin kauhuelokuva on aina maailman paras.

    Moderneina klassikoina pidettyjen kauhuelokuvien uusintafilmatisointien virralle ei näy loppua. Tällä kertaa kuvainraastajat ovat tarttuneet vuoden 1986 tylyyn Liftari-elokuvaan ja päivittäneet sen tähän päivään ja oman käsityksensä mukaiselle nyky-yleisölle sopivaksi. Verta on siis hieman enemmän, ja aseiden käyttö ja räjähdykset ovat näyttävämpiä. Tunnelma vain on katdonnut siinä sivussa ikkunasta ulos.

    Ensimmäistä vesitystä ei tarvitse odottaa kovin monta sekuntia. Siinä missä edelleen aktiivisesti elokuvia tekevä C. Thomas Howell ajoi yksin erämaan halki Robert Harmonin elokuvassa, lähettää Dave Meyers matkaan nuoren, tyhjänpäiväisyyksiä höpöttävän ja pissapysähdyksistä ison numeron tekevän opiskelijaparin. Täydellisen eristäytyneisyyden ahdistavuudelle voi siis heittää hyvästit saman tien.

    Yhtäläisyydet alkavat, kun Zachary Knightonin Jim ja Sophia Bushin Grace kohtaavat peukalokyytiläisen, joka pian osoittautuu psykopaatiksi. Nuoret huokaisevat helpotuksesta päästyään miehestä eroon, mutta painajainen ei ole ohi. Liftari jatkaa veritöitään ja apuun yrittävä pariskunta päätyy käsikirjoituksen vaatiman harvinaisen typerän käyttäytymisen vuoksi murhaepäillyiksi.

    Keskivaiheillaan elokuva seuraa melko suoraan alkuperäistarinaa, mutta onnistuu jotenkin tuhoamaan lähes jokaisen kohtauksen. Takaa-ajotkin pilataan uskomattoman noloilla musiikkivalinnoilla. Uutuuden oma panos jännityksen saralle on pudottaa taivaalta auto pakolaisten päälle, ettei toiminta vain pysähtyisi. Tätä ei 1986 keksitty! Loppupuolella seuraa ilmeisesti lakisääteisen tyttöenergiakiintiön vaatima ”yllätyskäänne”. Harmonin Liftari oli eskaloituva ahdistuspaketti, uutuus sarja adrenaliinin kohottamiseen tähtääviä irrallisia kohtauksia.

    Sen verran käsikirjoituksessa on edelleen alkuperäisen tarinan tehoa, että elokuvalla on hetkensä. Ne saattavat saada pitämäänkin elokuvasta, jos ei ole nähnyt kahden vuosikymmenen takaista versiota ja tiedä, kuinka tämä tarina kerrotaan oikein. Taru sormusten herrasta -elokuvien Boromir Sean Bean yrittää kovasti olla uhkaava, mutta hän pinnistelee liikaa ja jää auttamatta kakkoseksi Rutger Hauerin rennon luontaiselle mielenvikaisuudelle. Jonkin verran pisteitä elokuva saa siitä, että teiniyleisöjen kertakäyttökauhuiksi se poikkeuksellisesti pitää pelkkiin äkkileikkauksiin ja ääniraitakirskahduksiin perustuvat pelästykset minimissään. On kunnioitettavaa edes pyrkiä tunnelmallisuuteen, vaikkei siinä onnistuisikaan.

    Lisää luettavaa